Tanssiaisten jälkeen varhain aamulla Anna Arkadjevna lähetti
miehelleen sähkösanoman, jossa ilmoitti lähtevänsä Moskovasta samana
päivänä.
-- Ei, minun täytyy, on pakko lähteä, selitti hän kälylleen
muuttuneita aikeitaan sellaisella äänensävyllä, kuin hän olisi
vastikään muistanut lukemattoman joukon kiireellisiä asioita; -- ei,
parasta lähteä tänään!
Stepan Arkadjevitsh ei syönyt päivällistä kotona, vaan lupasi tulla
saattamaan sisartaan seitsemän aikaan.
Kitty ei myöskään saapunut, vaan lähetti sanan, että hänen päätään
kivisti. Dolly ja Anna söivät yksin lasten ja englantilaisneidin
kanssa. Mahtoiko johtua siitä, että lasten mieli on epävakaa,
vaiko siitä, että he suuressa herkkyydessään tunsivat Annan tänään
olevan aivan toisenlainen kuin silloin, kun he olivat ihastuneet
häneen, ja ettei tämä enää ajatellut heitä, -- joka tapauksessa he
olivat lakanneet leikkimästä tätinsä kanssa ja rakastamasta häntä,
eikä heitä näyttänyt ollenkaan liikuttavan hänen lähtönsä. Koko
aamupäivän Anna oli tehnyt matkavalmisteluja. Hän oli kirjoitellut
kirjelappuja Moskovan-tuttavilleen, merkinnyt muistiin laskujaan ja
järjestellyt kokoon tavaroitaan. Ylipäätään Dollystä oli näyttänyt,
ettei Anna ollut rauhallisella tuulella, vaan sellaisen huolestuneen
mielialan vallassa, jonka Dolly hyvin tunsi omasta kokemuksestaan
ja joka ei tullut ilman syytä, vaan jonka alla useimmiten piili
tyytymättömyys itseensä. Päivällisen jälkeen Anna lähti vaihtamaan
pukua huoneeseensa, ja Dolly meni hänen jäljessään.
-- Kuinka sinä olet tänään niin kummallinen? Dolly sanoi hänelle.
-- Minä? Olenko sinun mielestäsi? Minä en ole kummallinen, vaan paha.
Minulla on sellaisia tuulia. Tekee koko ajan mieli itkeä. Se on hyvin
tyhmää, mutta meneehän se ohi, Anna sanoi kiireesti ja kumartui
punastuen pienen matkalaukkunsa puoleen pannakseen siihen yömyssynsä
ja batistiset nenäliinansa. Hänen silmänsä loistivat erikoisesti
ja helmeilivät kaiken aikaa kyynelissä. -- Oli niin vaikeaa lähteä
Pietarista, ja nyt ei taas tekisi mieli lähteä täältä.
-- Sinä tulit ja teit hyvän työn, Dolly sanoi tarkkaavasti tähyten
häneen.
Anna katsahti häneen kyynelistä kostein silmin.
-- Älä sano niin, Dolly. Minä en ole tehnyt mitään enkä ole voinut
tehdä. Minä ihmettelen usein, miksi ihmiset ovat päättäneet pilata
minut. Mitä minä olen tehnyt ja mitä voinut tehdä? Sinun sydämessäsi
oli tarpeeksi paljon anteeksi antavaa rakkautta...
-- Ilman sinua olisi käynyt herra ties kuinka! Miten onnellinen sinä
olet, Anna, Dolly sanoi. -- Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja
hyvää.
-- Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset
sanovat.
-- Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.
-- On minulla! väitti Anna, ja yhtäkkiä, kyynelten jälkeen, nousi
ovela hymy hänen huulilleen.
-- No, se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä,
Dolly sanoi hymyillen.
-- Ei ole, synkkä se on. Tiedätkö, miksi minä lähden tänään enkä
huomenna? Tunnustan sinulle sen asian, joka minua painaa, Anna sanoi
heittäytyen päättävästi nojalleen tuolin selustaa vasten ja katsoen
Dollyä suoraan silmiin.
Ja Dolly huomasi ihmeekseen Annan punastuneen aina korvia ja kaulalla
kiemurtelevia mustia kiharoita myöten.
-- Niin, jatkoi Anna. -- Tiedätkö, miksi Kitty ei tullut tänne
päivälliselle? Siksi, että hän on mustasukkainen minulle. Minä
turmelin... olin syynä siihen, että nämä tanssiaiset tuottivat
hänelle ilon sijasta vain tuskaa. Mutta totta puhuen en minä ole
syypää, tai kenties hiukan, hän sanoi venyttäen ohuella äänellä sanaa
"hiukan".
-- Miten sinä sanoit tuon Stivan tapaan, Dolly sanoi nauraen. Anna
loukkaantui.
-- Oi ei, oi ei! Minä en ole Stiva, hän sanoi synkän näköisenä. --
Siksi juuri puhun sinulle, etten tahdo hetkeäkään epäillä itseäni,
Anna sanoi.
Mutta heti nämä sanat sanoessaan hän tunsi hän ne vääriksi; hän ei
ainoastaan epäillyt itseään, vaan tunsi jopa omituista kuohuntaa
ajatellessaan Vronskia ja tiesi lähtevänsä aikaisemmin kuin oli
aikonut juuri siksi, ettei enää tapaisi häntä.
-- Niin, Stiva kertoi minulle, että sinä tanssit masurkkaa hänen
kanssaan ja että hän...
-- Sinä et voi kuvitella, miten hassusti kaikki sattui. Minun kun
piti olla vain puhemiehenä, ja syntyikin aivan muuta. Kenties minä
vastoin tahtoani...
Hän punastui ja vaikeni.
-- Oo, ne tuntevat sen heti! Dolly sanoi.
-- Mutta minä olisin aivan epätoivoissani, jos siinä olisi ollut
jotain vakavampaa hänen puoleltaan, ehätti Anna, -- ja minä olen
varma siitä, että se kaikki unohtuu ja Kitty lakkaa vihaamasta minua.
-- Muuten en minä, Anna hyvä, totta puhuen juurikaan toivoisi
Kittylle tuota avioliittoa. Parempi olisikin ero, jos hän, Vronski,
kerran saattoi rakastua sinuun yhtenä päivänä.
-- Oh, hyvä Jumala, se oli niin tyhmää! Anna sanoi, ja kirkas
mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, kuin hän kuuli miettimänsä
ajatuksen sanoiksi lausuttuna. -- Matkustan nyt pois tehtyäni
vihamiehekseni Kittyn, johon olin niin kiintynyt. Oi, miten suloinen
hän on! Lupaathan sinä korjata asia, Dolly? Eikö niin?
Dolly saattoi tuskin pidättää hymyään. Hän piti paljon Annasta, mutta
hänestä tuntui hyvältä nähdä tälläkin olevan heikkouksia.
-- Vihamieheksesi? Se on mahdotonta.
-- Olisin niin suonut, että te kaikki olisitte pitäneet minusta, niin
kuin minä pidän teistä; ja nyt olen yhä enemmän kiintynyt teihin,
Anna sanoi kyynelsilmin. -- Voi, miten tyhmä minä tänään olen.
Hän pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan ja alkoi pukeutua.
Juuri ennen hänen lähtöään saapui myöhästynyt Stepan Arkadjevitsh
kasvot punaisina ja iloisina ja viinille ja sikarille tuoksahtaen.
Annan tunteellisuus tarttui Dollyynkin, ja syleillessään kälyään
viimeisen kerran tämä kuiskasi:
-- Muista Anna, minä en koskaan unohda, mitä sinä minulle teit. Ja
muista, että minä olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan sinua
parhaimpana ystävänäni!
-- Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja
koettaen salata kyynelensä.
-- Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas
ystäväni!