Talo oli suuri ja vanhanaikainen, ja vaikka Levin asuikin yksin, piti
hän lämpimänä ja käytössään koko taloa. Hän tiesi sen olevan tyhmää,
jopa väärinkin ja vastoin hänen uusia suunnitelmiaan, mutta tämä talo
oli hänen koko maailmansa. Se oli maailma, jossa hänen isänsä ja
äitinsä olivat eläneet ja kuolleet. He olivat eläneet sitä elämää,
joka Levinistä tuntui kaiken täydellisyyden ihanteelta ja jonka hän
haaveili kerran uudistavansa vaimonsa ja perheensä kanssa.
Levin ei juurikaan muistanut äitivainajaansa. Etäinen käsitys
äidistä oli Levinille pyhä muisto, ja hän kuvitteli tulevan vaimonsa
äitivainajansa kaltaisen ihanan ja pyhän naisihanteen toisinnoksi.
Rakkautta naiseen hän ei voinut mitenkään kuvitella ilman
avioliittoa, ja hän kuvitteli ensin mielessään perheen ja sitten
vasta naisen, joka antaisi hänelle sen. Hänen käsityksensä
naimisiinmenosta erosi siten suuresti hänen useimpien tuttaviensa
käsityskannasta, jonka mukaan avioliiton solmiminen oli eräs
inhimillisen yhteiselämän monista tehtävistä. Levinille se oli ollut
elämän pääkysymys, josta riippui koko elämän onni. Ja nyt oli hänen
luovuttava siitä.
Kun hän oli mennyt pieneen vierassaliin, jossa hän aina joi
teensä, ja istuutunut kirja kädessä nojatuoliinsa, ja kun Agafja
Mihailovna oli tuonut hänelle teetä sanoen tapansa mukaan: "Jos
istuisin vähän minäkin", ja istuutunut tuolille ikkunan ääreen,
tunsi Levin ihmeekseen, ettei hän vielä ollutkaan lopullisesti
jättänyt haaveitaan ja että hän ei voinut elää ilman niitä. Samanko
vai toisen kanssa, mutta kerran se sittenkin tapahtuisi. Hän luki
kirjaa ja mietti lukemaansa, pysähdellen väliin kuuntelemaan kaiken
aikaa lavertelevaa Agafja Mihailovnaa, ja hänen kuvitelmiinsa kohosi
sekalaisia kuvia talous- ja tulevasta perhe-elämästä. Hän tunsi,
että hänen sielunsa pohjalla jotain vakaantui, tyyntyi ja asettui
pikkuhiljaa sijoilleen.
Hän kuunteli Agafja Mihailovnan juttelua siitä, miten Prohor-lurjus
juopotteli lakkaamatta Leviniltä hevosen ostoon saamillaan rahoilla
ja oli piessyt vaimonsa henkitoreisiin. Hän kuunteli ja luki kirjaa
ja mietti sen herättämien ajatusten kulkua. Kirja oli Tyndallin
teos lämmönsäteilystä. Hän muisti arvostelleensa Tyndallia, joka
oli liiankin tyytyväinen kokeidensa näppäryyteen ja jolta puuttui
filosofista katsomusta. Ja yhtäkkiä nousi mieleen iloinen ajatus:
"Kahden vuoden perästä minun karjassani on kaksi hollantilaislehmää
ja Paava itse luultavasti vielä elossa; kahdentoista Berkutin
tyttären jonoon kun pistää loppukaneetiksi nuo kolme, niin kelpaa
katsella!" Hän tarttui taas kirjaansa. "No hyvä, sähkö ja lämpö ovat
siis yhtä ja samaa; mutta saako yhtälössä kysymyksen ratkaisemiseksi
asettaa toisen suureen toisen sijaan? Ei. Entä sitten? Tunteehan
kaikkien luonnonvoimien keskinäisen yhteyden jo vaistomaisesti... On
hauskaa, kun Paavan vasikasta kasvaa punaisenkirjava lehmä, entäs
koko karja, kun siihen pannaan jatkoksi ne kolme!... Siitä tulee
mainio! Menen vaimon ja vieraiden kanssa karjaa vastaan... Vaimo
sanoo: me olemme Kostjan kanssa hoitaneet tuota vasikkaa kuin lasta
ikään. Miten se voi tuottaa teille niin suurta huvia? sanoo vieras.
Kaikki mikä huvittaa miestäni, huvittaa myös minua. Mutta kuka vaimo
on?" Ja hän muisti mitä Moskovassa oli tapahtunut... "Niin, minkä
sille voi?... Ei ole minun syyni. Mutta tästä lähtien kaikki sujuu
toisin. On turhaa puhetta, ettei elämä muka anna mahdollisuuksia,
että menneisyys panee vastaan. Täytyy ponnistella elääkseen paremmin,
paljon paremmin..." Hän kohotti päätään ja vaipui mietteisiinsä.
Vanha Laska, joka ei vielä ollut ehtinyt sulattaa hänen saapumisensa
iloa, vaan oli juoksennellut pihalla hiukan haukahdellakseen, tuli
isäntänsä luo häntä heiluen ja ulkoilman tuoksun mukanaan tuoden,
pisti valittavasti vikisten päänsä hänen kätensä alle ja kerjäsi
hänen hyväilyään.
-- Ei puutu kuin sanat, sanoi Agafja Mihailovna, -- vaikka onkin
vain koira... Ymmärtääpä sekin, että isäntä on tullut kotiin ja on
ikävissään.
-- Miten niin ikävissään?
-- Niin kuin en minä näkisi, herra kulta? Jo on tässä aikakin tuntea
herrasväet! Kun olen lapsesta asti herrasväissä ollut. Ei hätää, hyvä
herra. Kun vain on terveyttä ja omatunto puhdas.
Levin katsoi kiinteästi häneen ihmetellen, miten Agafja Mihailovna
saattoi ymmärtää hänen ajatuksensa.
-- Tuon kai lisää teetä? sanoi Agafja Mihailovna, otti kupin ja meni.
Laska puski yhä päätään Levinin kättä vasten. Kun hän silitteli
sitä hieman, koira käpertyi heti keräksi hänen jalkojensa juureen
ja painoi päänsä esiin pistävän takajalan päälle. Merkiksi siitä,
että nyt oli kaikki hyvin ja onnellisesti, se raotti hiukan suutaan,
maiskautti huuliaan ja saatuaan tahmeat huulensa mukavammin vanhojen
hampaitten ympärille vaipui hiljaiseen, autuaaseen lepoon. Levin
seurasi tarkkaavasti tuota sen viimeistä liikettä.
-- Niin, sitä minäkin! hän sanoi itsekseen, -- niin, sitä minäkin. Ei
hätää... Kaikki on hyvin.