Aamulla Konstantin Levin lähti Moskovasta ja saapui illalla kotiinsa.
Junavaunussa hän puheli naapurien kanssa politiikasta ja uusista
rautateistä ja -- samoin kuin Moskovassa -- tunsi taas sekaannusta
käsityksissään, tyytymättömyyttä itseensä ja jotain epämääräistä
häpeää. Mutta kun hän astui junasta omalle asemalleen ja huomasi
silmäpuolen kuskinsa Ignatin odottamassa, kauhtanan kaulus pystyssä,
ja kun hän näki aseman ikkunoista lankeavassa himmeässä valossa
oman ryijyllä peitetyn rekensä ja omat hevosensa renkain ja helyin
koristelluissa valjaissaan, hännät solmussa, ja kun Ignat-kuski
heidän jo rekeen asettautuessaan alkoi kertoa uutisia maalta,
urakoitsijan tulosta ja Paava-lehmän poikimisesta, -- hän tunsi,
että sekasorto alkoi vähitellen selvetä ja häpeä ja tyytymättömyys
itseen haihtua. Jo pelkkä Ignatin ja hevosten näkeminen riitti
synnyttämään tämän tunteen, mutta kun hän puki ylleen kotoa lähetetyn
lammasnahkaturkkinsa, istuutui lämpimästi kääriytyneenä rekeen ja
kun hän liikkeelle päästyään vaipui miettimään tulevia toimiaan
ja katselemaan uupumuksestaan huolimatta raisua sivuhevosta,
entistä donilaista ratsua, hän alkoi ymmärtää äskeisiä kokemuksiaan
aivan uudelta näkökannalta. Hän tunsi olevansa oma itsensä eikä
tahtonut olla muuta. Hän tahtoi nyt vain tulla paremmaksi kuin
ennen. Ensinnäkin hän päätti tästä päivästä alkaen olla toivomatta
avioliitolta mitään tavatonta onnea ja pitää enemmän kiinni
nykyhetkestä. Toiseksi hän ei enää koskaan antautuisi sen inhottavan
intohimon pauloihin, jonka muisteleminen oli niin kirvellyt
häntä hänen valmistautuessaan kosintaan. Sitten hän muisteli
Nikolai-veljeään ja päätti mielessään, ettei enää koskaan unohtaisi
tätä eikä päästäisi tätä näkyvistään, ja olisi valmis auttamaan
häntä hädän tullen. Ja hän tunsi sen hetken tulevan pian. Myös
veljen puheet kommunismista, joihin hän ei ollut silloin suhtautunut
vakavasti, saivat hänet mietteisiin. Hän piti taloudellisten olojen
uudelleenjärjestelyä roskapuheena, mutta koki aina, että hänen
oma yltäkylläisyytensä ei ollut oikeutettua rahvaan köyhyyden
rinnalla, ja päätti nyt itsekseen, että hän asemansa täysin oikeaksi
tunteakseen tekee entistä enemmän työtä ja hyväksyy elämässään yhä
vähemmän ylellisyyttä, vaikkei hän ennenkään ollut laiskotellut eikä
elänyt ylellisesti. Ja tuo kaikki tuntui hänestä niin helpolta,
että koko matka vierähti mainioiden haaveiden merkeissä. Rinnassaan
reipas toivo uudesta, paremmasta elämästä hän saapui illalla, kellon
käydessä yhdeksää, kartanonsa pihaan.
Taloudenhoitajattarena toimivan entisen lastenhoitajattaren Agafja
Mihailovnan ikkunasta lankesi valo pihamaan lumelle. Hän ei ollut
vielä paneutunut maata. Hän herätti Kuzman, joka juoksi unisena ja
paljasjaloin kuistin portaille. Lintukoira Laska hyppäsi myös esiin
ja oli vähällä kaataa Kuzman kumoon; vinkuen se hieroi itseään
Levinin jalkoihin ja hyppeli pystyyn tahtoen panna etukäpälänsä
isäntänsä rintaa vasten, uskaltamatta kuitenkaan tehdä sitä.
-- Pianhan te sieltä takaisin tulittekin, sanoi Agafja Mihailovna.
-- Tuli jo ikävä kotiin, Agafja Mihailovna. Oma koti kullankallis,
Levin vastasi ja meni työhuoneeseensa.
Sisään tuotu kynttilä valaisi vähitellen huoneen. Tulivat näkyviin
tutut esineet: hirvensarvet, kirjahyllyt, peili, uuni pelteineen,
joka jo kauan sitten olisi kaivannut korjausta, isävainajan sohva,
iso pöytä, pöydällä avoin kirja, rikkinäinen tuhkakuppi ja hänen
omalla käsialallaan kirjoitettu vihko. Kaiken tuon nähdessään
hän joutui hetkisen epäilemään kotimatkalla kuvittelemansa uuden
elämän toteutumismahdollisuuksia. Tuntui siltä kuin nämä kaikki
hänen elämänsä jäljet olisivat kietoneet hänet syliinsä ja sanoneet
hänelle: "Ei, et sinä meistä pääse etkä muutu toiseksi, vaan pysyt
sellaisena kuin olet ollutkin epäilyksinesi, ikuisesti tyytymättömänä
itseesi, turhaan yrität tehdä parannusta, lankeat aina ja odotat
ikuisesti onnea, jota et ole saavuttanut ja joka on sinulle mahdoton."
Mutta se oli hänen tavaroidensa puhetta; toinen ääni sielussa sanoi,
ettei pidä alistua menneisyyden valtaan ja että ihminen voi tehdä
itsestään mitä hyvänsä. Ja sitä ääntä kuunnellen hän meni nurkkaan,
jossa hänellä oli kaksi puudan painoista punnusta, ja alkoi nostella
niitä saadakseen itsensä virkeäksi. Oven takaa kuului askelten
narinaa. Hän pani kiireesti painot pois.
Työnjohtaja tuli sisään ja kertoi, että luojan kiitos kaikki oli
hyvin, vain tattari oli uudessa kuivurissa palanut piloille. Uutinen
hermostutti Leviniä. Uusi kuivuri oli Levinin rakentama ja osaksi
hänen keksimänsäkin. Työnjohtaja oli aina ollut tuota kuivuria
vastaan ja julisti nyt salassa voitonriemua tuntien, että tattari oli
palanut. Levin puolestaan oli varma, että jos tattari oli palanut, se
johtui yksinomaan siitä, ett'ei ollut noudatettu niitä varotoimia,
joita hän satoja kertoja oli käskenyt noudattamaan. Häntä harmitti,
ja hän nuhteli työnjohtajaansa. Mutta oli yksi tärkeä ja iloinen
tapaus: Paava, paras ja kallein näyttelystä ostettu lehmä, oli
poikinut.
-- Kuzma, anna lammasturkki. Ja te voitte käskeä tuomaan lyhdyn, minä
menen vilkaisemaan lehmää, -- hän sanoi työnjohtajalle.
Kalliiden lehmien navetta oli heti tallin takana. Kuljettuaan
syreenipensaan luo kasaantuneen nietoksen ohitse pihan poikki hän
tuli navetan ovelle. Huurteisen oven avautuessa lemahti vastaan
lämmin lannanhajuinen höyry, ja lehmät alkoivat liikahdella oljillaan
outoa lyhdynvaloa kummastellen. Yhtäällä vilahti hollantilaislehmän
sileä, mustankirjava ja leveä selkä. Uljas Berkut-sonni makasi rengas
sieraimissaan, aikoi nousta, mutta ei viitsinytkään ja ainoastaan
huokasi kaksi kertaa, kun sen ohi kuljettiin. Punainen kaunotar
Paava, suuri kuin virtahepo, oli kääntänyt tulijoille takamuksensa
suojatakseen näiltä vasikkaansa, jota haisteli.
Levin meni karsinaan, katseli Paavaa ja nosti punaisenkirjavan
vasikan seisomaan sen pitkien hintelien jalkojen varaan. Hätääntynyt
Paava alkoi jo ynistä, mutta rauhoittui heti, kun Levin siirsi
vasikan lähemmäs sitä, päästi syvän huokauksen ja alkoi nuoleksia
sitä karhealla kielellään. Vasikka työnteli etsivästi turpaansa emän
kupeen alle ja kieputti häntäänsä.
-- Näytähän tänne tulta, Feodor, tänne lyhty, puheli Levin
katsellen vasikkaa. -- Emoonsa on tullut! Vaikka karvaltaan
onkin isänsä värinen. Totisesti kaunis. Pitkä ja vahvakupeinen.
Vasili Feodorovitsh eikö ole kaunis? kääntyi hän työnjohtajan
puoleen, unohtaen vasikan tuottaman ilon vuoksi kokonaan tattarin
kärventymisen.
-- Kehenkäs siitä olisi voinut huono tulla? Niin, se urakoitsija
Semjon tuli seuraavana päivänä lähtönne jälkeen. Pitäisi sopia
hänen kanssaan, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja. -- Siitä
koneestahan minä jo sanoin teille.
Tämä maininta johdatti Levinin taas suuren ja monimutkaisen talouden
yksityiskohtiin, ja hän meni navetasta suoraan konttoriin, ja siellä
työnjohtajansa ja Semjon-urakoitsijan kanssa jutelmaan hän palasi
kotiin ja meni yläkerran vierashuoneeseen.