Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen
Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan
Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen
katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää,
keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä
että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi
nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa
yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi
se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa,
ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan
enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä
tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski
katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut.
Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten
edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle
sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti
olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja
liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin,
kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan
viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut
mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin
ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain
tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja
ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän
huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan
päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja
tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän,
leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja
innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja
keveyden.
"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta
parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään
nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja
ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin,
jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki
huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän.
"Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus.
Ja se yksi -- olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski
puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja
hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään
kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta
ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi
Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt
Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen
alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen
ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään
kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän
nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", -- tuntui hänen
katseensa joka kerran sanovan, -- "mutta tahdon pelastautua enkä
tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei
ollut koskaan nähnyt.
He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut
mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa
sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja -- outoa
kyllä -- oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten
naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle
olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin
itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko
tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää
pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt;
se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan,
vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin.
Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja
ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin,
yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle
kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei
ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli
seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi
voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi
pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen
ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.
Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin;
ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen
paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen
tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein,
pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä
istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän
ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset
siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen
sydäntään.
"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän
muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.
-- Kitty, mitä tämä merkitsee? -- sanoi kreivitär Nordston tullen
kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. -- Minä en ymmärrä tätä.
Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.
-- Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?
-- En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.
-- Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen
Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. -- Karenina sanoi: ettekö te
sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?
-- Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.
Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän
äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja
antanut ne siksi, että uskoi toiseen.
Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet
masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.
Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut
puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan
velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä.
Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää
parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi
onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa
kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin
lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden
ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.
Anna hymyili -- ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään --
ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta,
vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava
koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä
rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen,
ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten
jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat
kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.
Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja
enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat
sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei
hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.
-- Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.
-- Niin ovat, vastasi Kitty.
Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään
keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti
kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin.
Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen
siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta
huomattuaan, että Kittyn kasvot vastasivat hänen hymyynsä pelkällä
epätoivolla ja ihmetyksellä, hän kääntyi toisaalle ja alkoi iloisesti
puhella toisen naisen kanssa.
"Hänessä on jotain outoa taikavoimaista ja ihanaa", ajatteli Kitty
itsekseen.
Anna ei tahtonut jäädä illallisille, mutta isäntä alkoi pyytää häntä.
-- Mitä joutavia, Anna Arkadjevna, Korsunski sanoi pistäen hänen
paljaan käsivartensa hännystakkinsa alle. -- Kuulkaahan millainen
kotiljongi-idea minulla on! Un bijou!
Ja hän liikkui hiljaa eteenpäin koettaen saada Annaa jäämään. Isäntä
hymyili hyväksyvästi.
-- Ei, en minä jää, Anna vastasi hymyillen, mutta hymystä
huolimatta sekä Korsunski että isäntä ymmärsivät hänen vastauksensa
päättäväisestä sävystä, että hän ei jäisi. -- Ei, olen muutenkin jo
tanssinut teidän yksissä tanssiaisissanne Moskovassa enemmän kuin
Pietarissa koko talvena, Anna sanoi vilkaisten vieressään seisovaan
Vronskiin. -- Täytyy levätä matkaa varten.
-- Lähdettekö tosiaankin huomenna? kysyi Vronski.
-- Luullakseni, Anna sanoi ikään kuin ihmetellen hänen kysymyksensä
rohkeutta. Mutta Annan silmien ja hymyn hillitsemätön, väräjävä
loiste poltti häntä Annan näin sanoessa.
Anna Arkadjevna ei jäänyt illallisille, vaan lähti pois.