"Niin, minussa on jotain vastenmielistä, vieroittavaa", mietti
Levin tullessaan Shtsherbatskeilta ja taivaltaessaan jalkaisin
veljensä luo. "Enkä minä kelpaa muille ihmisille. Sanovat sitä
ylpeydeksi. Mutta ei minussa ole ylpeyttä. Jos olisi ollut ylpeyttä,
en olisi saattanut itseäni sellaiseen asemaan." Ja hän ajatteli
Vronskia, joka oli niin onnellinen, hyvä, viisas ja tyyni ja joka
ei ollut varmaan milloinkaan ollut niin kauheassa asemassa kuin
hän tänä iltana. "Niin, hän ei voinut olla valitsematta Vronskia.
Se on välttämättömyys ja minun on turha syyttää ketään tai mitään.
Olen itse syypää. Mikä oikeus minulla oli ajatella, että hän
tahtoisi yhdistää elämänsä minun elämääni? Kuka minä olen ja mikä
minä olen? Mitätön mies, joka ei ole kenellekään eikä mihinkään
tarpeellinen." Ja hän muisti Nikolai-veljensä ja pysähtyi hyvillään
ajattelemaan häntä. "Eikö hän puhunut totta, että kaikki maailmassa
on pahaa ja inhottavaa? Ja tuskinpa me olemme oikein arvostelleet
Nikolai-veljeämme. Tietysti hän on kurja mies Prokofin näkökannalta,
hän kun on nähnyt Nikolain repaleisessa turkissa ja juovuksissa,
mutta minä tunnen hänet toiselta puolelta. Minä tunnen hänen
sielunsa ja tiedän, että meissä, hänessä ja minussa, on jotain
yhteistä. Mutta sen sijaan, että olisin mennyt häntä tapaamaan,
menin syömään päivällistä ja sitten sinne." Levin meni lyhdyn luo,
luki veljensä osoitteen, joka oli hänen lompakossaan, ja kutsui
ajurin. Koko pitkän matkan veljensä asuntoon saakka muisteli Levin
tapauksia Nikolai-veljensä elämästä. Hän muisteli, kuinka tämä oli
yliopistossa ollessaan ja sen jälkeisenä vuotena, toveriensa pilkasta
välittämättä, elänyt kuin munkki, ankarasti noudattaen kaikkia
uskonnollisia menoja, jumalisuutta ja paastoja sekä karttaen kaikkia
huvituksia ja varsinkin naisia; ja kuinka hän oli sitten ikään kuin
särkenyt patonsa, kiintynyt kaikkein inhottavimpiin ihmisiin ja
heittäytynyt mitä irstaimpaan hurjasteluun. Hän muisteli sitten,
kuinka Nikolai-veli oli ottanut maalta pojan kasvatikseen ja vihan
puuskassa piessyt tätä niin, että oli saanut haasteen fyysisen vamman
tuottamisesta. Sitten hän muisteli selkkausta pelipetturin kanssa,
jolle veli oli hävinnyt rahansa ja antanut vekselin ja jota vastaan
sitten oli nostanut kanteen väittäen tämän pettäneen pelissä. (Juuri
ne rahat oli Sergei Ivanovitsh saanut maksaa.) Hän muisti myös, miten
veli oli saanut viettää yön poliisiosastossa meluisan käytöksensä
takia; sen miten tämä oli nostanut häpeällisen oikeusjutun
velipuoltaan Sergei Ivanovitshia vastaan, koska tämä muka ei ollut
maksanut hänelle äidin maatilasta tulevaa osuutta, ja viimeisen
oikeusjutun, kun hän oli saanut viran Länsi-Venäjällä ja siellä
joutunut oikeuteen esimiehensä pieksemisestä... Tämä kaikki oli hyvin
iljettävää, mutta Levinistä se ei tuntunut niin ilkeältä kuin olisi
varmaankin tuntunut niistä, jotka eivät tunteneet Nikolaita, koko
hänen elämäntarinaansa ja hänen sydäntään.
Levin muisti, miten sinä aikana, jolloin Nikolai oli jumalisuuden,
paastojen, munkkien ja kirkollisten jumalanpalvelusmenojen
ankara harrastaja, jolloin hän etsi uskonnosta turvaa, ohjaksia
intohimoiselle luonteelleen, kukaan ei ollut tukenut häntä, vaan
kaikki, myöskin Levin itse, olivat nauraneet hänelle. Häntä oli
härnätty, sanottu Nooaksi, munkiksi; ja kun hän oli päästänyt itsensä
valloilleen, kukaan ei ollut auttanut häntä, vaan kaikki olivat
kauhistuen ja inhoten kääntäneet hänelle selkänsä.
Levin tunsi, ettei Nikolai-veli sielussaan, sen syvimmässä sopukassa,
ollut viheliäisestä elämästään huolimatta tehnyt mitään sen
pahempaa kuin ne ihmiset, jotka häntä halveksivat. Eihän hän ollut
syypää siihen, että oli syntyessään saanut hillittömän luonteen ja
ahdistusta tuntevan mielen. Ja hänhän oli aina tahtonut olla hyvä.
"Sanon hänelle kaikki suoraan ja pakotan hänet tunnustamaan kaikki
ja näytän, että pidän hänestä ja ymmärrän häntä", päätti Levin
itsekseen; kun hän kellon käydessä yhdettätoista saapui osoitteessa
ilmoitetun hotellin luo.
-- Ylhäällä, kahdes- ja kolmastoista huone, vastasi ovenvartija
Levinin kysymykseen.
-- Onko hän sisällä?
-- Pitäisi olla.
Huoneen kaksitoista raollaan olevasta ovesta paistoi valoviiru;
sieltä virtasi huonon tupakan sakeaa savua ja kuului tuntemattoman
äänen puhetta; mutta samassa Levin huomasi veljensäkin olevan
huoneessa: tämä kuului yskivän.
Hänen astuessaan ovelle tuntematon ääni sanoi:
-- Kaikki riippuu siitä, miten järkevästi ja tietoisesti asiaa
ajetaan.
Konstantin Levin vilkaisi ovenraosta ja näki, että puhuja oli
suunnattoman tuuheatukkainen nuori mies, jolla oli talonpoikaisliivit
yllään; sohvalla taas istui nuori, rokonarpinen nainen
kalvosimettomassa ja kauluksettomassa villapuvussa. Veljeä ei
näkynyt. Konstantinin sydäntä kouraisi kipeästi, kun hän ajatteli,
millaisten ihmisten seurassa hänen veljensä eli. Kukaan ei kuullut
hänen tuloaan, ja riisuessaan kalosseja jalastaan Konstantin kuunteli
liiveihin pukeutuneen herran puhetta. Se koski jotain yritystä.
-- Piru periköön nuo etuoikeutetut luokat, lausui veli selvittäen
kurkkuaan. -- Masha, hankihan sinä meille illallista ja tuo viiniä,
jos vielä on; jollei, niin lähetä hakemaan.
Nainen nousi, meni väliseinän taakse ja huomasi Konstantinin.
-- Täällä on eräs herra, Nikolai Dmitrish, hän sanoi.
-- Ketä etsitte? kuului Nikolai Levinin vihainen ääni.
-- Minä täällä olen, vastasi Konstantin Levin astuen valoon.
-- Kuka minä? toisti Nikolain ääni vielä vihaisemmin. Kuului
miten hän nousi nopeasti ylös ottaen jostain tukea, ja Levin
näki edessään oviaukossa veljen tutun ja kuitenkin villiydessään
ja sairaalloisuudessaan hämmästyttävän, suuren, laihan ja
kumaraharteisen hahmon; silmät olivat suuret ja säikähtäneen näköiset.
Hän oli vielä laihempi kuin kolme vuotta sitten, Konstantin Levinin
viimeksi tavatessa hänet. Hänen yllään oli lyhyt takki. Kädet ja
leveät luut näyttivät siksi vielä tavallistakin suuremmilta. Hiukset
olivat harvenneet, ylähuulta peittivät samaiset suorat viikset, samat
silmät katsoivat oudosti ja lapsekkaasti tulijaan.
-- Kas, Kostja! lausahti hän äkkiä tuntien veljensä, ja silmät
välähtivät ilosta. Mutta samassa hän vilkaisi nuoreen mieheen
ja teki päällään ja kaulallaan Konstantinille hyvin tutun,
kouristuksentapaisen liikkeen, ikään kuin kaulaliina olisi häntä
puristanut; ja hänen laihoille kasvoilleen jähmettyi kokonaan toinen
-- hurja, kärsivä ja säälimätön ilme.
-- Minä olen kirjoittanut sekä teille että Sergei Ivanovitshille,
etten tunne teitä enkä halua tuntea. Mitä sinä, mitä te täältä haette?
Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin Levin oli kuvitellut.
Ajatellessaan häntä Konstantin Levin oli unohtanut kaikkein
raskaimman ja pahimman puolen hänen luonteessaan, sen, mikä teki
kanssakäymisen hänen kanssaan niin vaikeaksi. Nähdessään nyt hänen
kasvonsa ja etenkin tuon kouristuksentapaisen päännytkähdyksen hän
muisti tuon kaiken.
-- En minä minkään asian vuoksi ole tullut tapaamaan, vastasi hän
arasti. -- Tulin yksinkertaisesti katsomaan sinua.
Veljen arkuus tyynnytti Nikolaita silminnähden. Hänen huulensa
vavahtivat.
-- Tulit siis muuten vain? hän sanoi. -- No, käy sisään, istu.
Tahdotko illallista? Masha, tuo kolme annosta. Ei, odotahan.
Tiedätkö kuka tämä on? -- kysyi hän veljeltään viitaten liiveihin
pukeutuneeseen herraan. -- Hän on herra Kritski, minun ystäväni
Kiovan ajoilta, sangen merkittävä mies. Asiaan kuuluu, että poliisi
vainoaa häntä sen tähden, että hän ei ole roisto.
Ja hän katsahti tapansa mukaan kaikkiin huoneessa olijoihin.
Nähdessään, että ovella seisova nainen aikoi lähteä, huudahti hän:
"Odota, minä sanoin." Ja Konstantinille ennestään tutulla, kömpelöllä
ja katkonaisella tavallaan, läsnäolijoita edelleen vilkuillen, hän
alkoi kertoa veljelleen Kritskin elämäntarinaa: miten hänet oli
erotettu yliopistosta köyhien ylioppilaiden avustusyhdistyksen
ja sunnuntaikoulujen takia, ja miten hän sitten oli ruvennut
kansakoulunopettajaksi ja kuinka hänet siitäkin oli erotettu ja
sitten jostain syystä tuomittu.
-- Te olette Kiovan yliopistosta? sanoi Konstantin Levin Kritskille
keskeyttääkseen nolon äänettömyyden.
-- Niin olen, virkkoi Kritski äkäisesti, rypistäen kulmiaan.
-- Ja tuo nainen, Nikolai Levin keskeytti hänet osoittaen ovella
seisovaa naista, -- on elämäntoverini, Marja Nikolajevna. Minä olen
ottanut hänet ilotalosta, ja hän nytkäytti kaulaansa puhuessaan.
-- Mutta rakastan ja kunnioitan häntä, ja pyydän jokaista, joka
tahtoo tuntea minut, lisäsi hän korottaen ääntään ja käyden
uhkaavan näköiseksi, -- pitämään häntä arvossa ja kunniassa. Hän
on kuin vaimoni, niin on asia. Tiedät siis nyt, kenen kanssa olet
tekemisissä. Ja jos luulet alentuvasi, niin tuossa on ovi.
Ja taaskin hän pälyili kysyvin silmin huoneessa olijoita.
-- Miksi minä alentuisin, sitä en käsitä.
-- No, käske siis, Masha, tuoda illallista: kolme annosta, viinaa ja
viiniä... Ei, odotas... Ei sentään tarvitse... Mene.