Tanssiaiset olivat vastikään alkaneet, kun Kitty äitinsä kanssa astui
suureen, kukkasilla koristettuun, kirkkaasti valaistuun portaikkoon,
jossa vilisi puuteroituja lakeijoita. Saleista kuului keskeytymätön
liikehdinnän humu, tasainen kuin mehiläispesän surina. Sillä aikaa
kun äiti ja tytär korjailivat hiuksiaan ja vaatteitaan käytävän
peilin ääressä, kajahtivat salista ensimmäistä valssia aloittavan
orkesterin varovaisen selkeät viulunäänet. Siviiliasuinen hajuvedeltä
lemuava vanha herra, joka oli korjaillut harmaita ohimohiuksiaan
toisen peilin luona, lähti äkkiä salia kohti, mutta astui sivulle,
ilmiselvästi ihaillen hänelle tuntematonta Kittyä. Parraton,
harvinaisen avonaisiin liiveihin sonnustautunut nuorukainen -- eräs
niistä hienoista nuorista herroista, joita vanha Shtsherbatski
nimitti pipanoiksi -- tuli heitä kohti korjaillen kävellessään
valkeaa solmukettaan, kumarsi heille, ja jo ohi kiiruhdettuaan
kääntyi takaisin ja pyysi Kittyä katrilliin. Ensimmäisen katrillin
Kitty oli jo luvannut Vronskille, tälle nuorukaiselle hänen täytyi
luvata toinen. Hansikastaan napittava sotilashenkilö vetäytyi syrjään
ovelta ja ihasteli viiksiään sivellen vaaleanpuna-asuista Kittyä.
Vaikka pukeutuminen, kampaus ja muut tanssiaisvalmistelut olivat
vaatineet Kittyltä paljon vaivaa ja harkintaa, hän astui nyt
taidokkaassa vaaleanpunaisessa tyllipuvussaan tanssiaisiin niin
vapaasti ja luontevasti kuin mitkään solmukkeet, pitsit ja muut puvun
yksityiskohdat eivät olisi tuottaneet hänelle ja hänen kotiväelleen
hetkenkään huolta, kuin hän olisi syntynyt tuossa tyllipuvussa, ruusu
ja pari sen lehteä päälaellaan.
Kun vanha ruhtinatar tahtoi ennen saliin menoa korjata hänen vyönsä
sivulle kääntynyttä nauhaa, hän väisti kevyesti: hän tunsi, että
kaiken täytyi itsestään näyttää sievältä ja sirolta hänen yllään ja
ettei mitään tarvinnut korjata.
Tämä päivä kuului Kittyn parhaimpiin. Puku ei ahdistanut mistään,
pitsinen olkareunus ei ollut painunut, solmukkeet olivat sileät ja
paikoillaan; vaaleanpunaiset kengät korkeine, kaartuvine korkoineen
eivät puristaneet, vaan ilahduttivat jalkaa. Tuuheat vaaleat
tekosuortuvat kietoutuivat pienen pään ympärille kuin omat hiukset.
Pitkävartisten hansikkaiden kaikki kolme nappia menivät kiinni
irtautumatta, ja hansikas verhosi kättä tiukasti, vääristämättä sen
muotoa. Medaljongin musta samettinauha ympäröi kaulaa erityisen
viehkeästi. Tuo samettinauha oli ihana; jo kotona kaulaansa
peilistä katsellessaan Kitty oli tuntenut tuon samettinauhan tehon.
Kaikesta muusta saattoi vielä olla epäilystä, mutta samettinauha
oli ihana. Täällä tanssiaisissakin Kitty hymyili vilkaistessaan
siihen peilistä. Paljaissa olkapäissään ja käsivarsissaan Kitty
tunsi kylmän marmorisuuden -- tunteen, josta hän erityisesti piti.
Silmät loistivat, ja punaiset huulet eivät voineet olla hymyilemättä
oman viehättävyytensä tunnosta. Hän ei ollut vielä ehtinyt astua
saliin ja päästä tanssikutsua odottavaan, tylleissä, nauhoissa,
kukissa ja pitsissä kuhisevaan värikkääseen naisjoukkoon (Kitty
ei koskaan joutunut seisoskelemaan tuossa joukossa), kun hänet jo
pyydettiin valssiin, ja pyytäjä oli tanssimaailman paras kavaljeeri,
tanssiaisten kuuluisa johtaja, seremoniamestari, kaunis, ryhdikäs,
naimisissa oleva mies, Jegorushka Korsunski. Erottuaan vastikään
kreivitär Baninasta, jonka kanssa hän oli tehnyt ensimmäisen
valssikierroksensa, hän oli valtakuntaansa eli muutamia tanssiin
lähteneitä pareja silmäillessään nähnyt Kittyn sisääntulon ja
kiiruhtanut häntä vastaan erityisin, huolettomasti keinahtelevin
askelin, jotka ovat ominaiset ainoastaan tanssiaisten johtajille.
Kumarrettuaan hän kietoi kätensä Kittyn kapealle uumalle edes
kysymättä, halusiko hän tanssia. Kitty vilkaisi taakseen etsien
jotakuta, jolle antaisi viuhkansa, ja talon emäntä otti sen häneltä
hymyillen.
-- Kuinka hauskaa, että tulitte ajoissa, sanoi Korsunski pitäen häntä
vyötäisistä, -- miten tyhmää onkaan aina myöhästyä.
Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten
kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja
tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.
-- On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle
ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. -- Ihastuttavaa tuo
teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein
kaikille hyville tuttavilleen.
Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen
olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki
kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään
ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat
ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä,
-- hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia
tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman
seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan.
Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia,
Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan
takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset
uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten
Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli
myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen,
jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty
tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä
kohti.
-- Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan
hengästyneenä.
-- Ei kiitos!
-- Mihin saan viedä teidät?
-- Karenina on luullakseni tuolla... viekää minut sinne.
-- Kuten käskette.
Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin
vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa:
"pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien
ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä
kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien
verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan
tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi
valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna
Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa
Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen
Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli
kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa,
joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut
olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko
pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan,
jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin
vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa
ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena
olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli
niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi
helminauha.
Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja
mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta
nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut
ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa
ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla
violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina
erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään.
Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään;
se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana,
luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.
Hän seisoi kuten aina harvinaisen suorana, ja Kittyn lähestyessä
tätä ryhmää hän puheli talon isännän kanssa, pää hiukan häneen päin
kääntyneenä.
-- Ei, minä en heitä kiveä, vastasi hän johonkin isännän väitteeseen,
-- joskaan en voi ymmärtää sitä, jatkoi hän kohauttaen olkapäitään
ja kääntyi samassa Kittyn puoleen hellän suojeleva hymy huulillaan.
Silmäiltyään hänen pukuaan nopein naisenkatsein Anna soi sille
sekä Kittyn kauneudelle pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jonka Kitty
ymmärsi. -- Te astutte saliinkin tanssiaskelin, virkkoi hän.
-- Ruhtinatar on minun uskollisimpia auttajattariani, sanoi Korsunski
kumartaen Anna Arkadjevnalle, jota ei vielä ollut nähnyt. -- Hänen
avullaan saan järjestettyä hauskat ja mainiot tanssiaiset. Anna
Arkadjevna, saanko kierroksen, hän sanoi kumartaen.
-- Oletteko jo tuttuja, kysyi isäntä.
-- Kenen kanssa me emme olisi tuttuja? Minä ja vaimoni olemme kuin
valkeat sudet, meidät tuntevat kaikki, vastasi Korsunski. -- Kierros
valssia, Anna Arkadjevna?
-- Minä en tanssi, jos vain saan olla tanssimatta, Anna sanoi.
-- Mutta nyt ei saa, vastasi Korsunski. Samaan aikaan lähestyi
Vronski.
-- No, jollei tänään saa olla tanssimatta, niin mennään sitten, Anna
sanoi huomaamatta Vronskin kumarrusta ja kohotti nopeasti kätensä
Korsunskin olalle.
"Miksikähän Anna on tyytymätön häneen", mietti Kitty, joka oli
huomannut, että Anna oli tahallaan vastaamatta Vronskin kumarrukseen.
Vronski tuli Kittyn luo muistuttaen häntä ensimmäisestä katrillista
ja pahoitellen, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut iloa nähdä
häntä. Kitty katsoi ihastuneena Annan tanssia ja kuunteli Vronskin
puheita. Kitty odotti, että Vronski pyytäisi hänet valssiin, mutta
tämä ei pyytänyt, ja Kitty vilkaisi häneen ihmetellen. Vronski
punastui ja pyysi hänet kiireesti valssiin, mutta oli tuskin ehtinyt
laskea kätensä hänen hienoille vyötäisilleen, kun soitto äkkiä
taukosi. Kitty katsahti häntä kasvoihin aivan läheltä, ja tämä
rakkauden täyttämä katse, johon mies ei vastannut, kaihersi kauan,
vuosikausien jälkeenkin, kirvelevänä häpeänä Kittyn sydämessä.
-- Pardon, pardon! Valssia, valssia! huusi Korsunski salin toiselta
puolen, sieppasi parikseen ensimmäisen tielle sattuvan neidin ja
lähti itse tanssimaan.