Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan
Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa
huoneesta takatietä.
-- Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly
kääntyen Annan puoleen, -- minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan.
Olisimme lähempänä toisiamme.
-- Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna
tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty
vai eikö.
-- Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.
-- Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.
-- Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui
työhuoneestaan saliin.
Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että
sovinto oli tehty.
-- Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot.
Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen
mieheensä päin.
"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn
kylmän ja tyynen äänensävyn.
-- Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. -- Anna minun tehdä
se...
"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.
-- Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein
tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee
kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä,
kun hän sanoi tämän.
"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan
kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni
Dollyn luo ja suuteli tätä.
-- Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua?
Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi
vaimoonsa päin.
Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen
miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei
kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi
saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.
Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen
iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti
aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta.
Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista,
nousi Anna nopeasti paikaltaan.
-- Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, -- ja samallapa
näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.
Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää
yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään
vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli
niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen
ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä
katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen
ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin
hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän
pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.
Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon
soitto.
-- Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.
-- Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi
liian myöhäinen, huomautti Kitty.
-- Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan
mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan
vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas
ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla
ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi
päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa
portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki
hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen
tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen
jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia
astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni
ääni.
Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh
kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat
järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle.
-- Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan
Arkadjevitsh -- kyllä hän on outo.
Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski
oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut
meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli
minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on
myöhä ja kun Annakin on täällä."
Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selailla
Annan albumia.
Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen
ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa
olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se
tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui
Annasta.