Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä
ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan
tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet
häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten
seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä
ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan
avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.
Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä
asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä,
mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli
edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan
Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.
Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna
Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo
jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen
seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna
Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen
kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua
jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen
alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret
tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna
ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan
pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut
kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa
ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa
vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista
ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna
oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin
toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma,
joka pysyi Kittyltä salassa.
Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna
nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.
-- Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten
hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, -- mene, ja Herra
sinua auttakoon.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin
ja katosi oven taakse.
Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut
lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin
pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen
erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden
perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät
jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan.
Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua
lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään,
suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen
hameensa reunaa.
-- No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna
istuutuen paikalleen.
Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen
vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.
-- Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.
-- Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset,
joissa on aina hauskaa.
-- On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen
pilkallinen hymy huulillaan.
-- On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa,
Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te
sitten ole sitä huomannut?
-- En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi
hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen
maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. -- Minä tiedän vain
sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää...
-- Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?
-- Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyi
Anna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.
-- Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.
Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:
-- Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä
iloa siitä minulle olisi?
-- Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.
-- Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi
Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta,
kapeapäisestä sormestaan.
-- Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä
teidät tanssiaisissa.
-- No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä,
että tiedän tuottavani teille huvia... Grisha, annahan niitten
hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen
paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.
-- Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä
puvussa.
-- Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. -- No lapset,
menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, --
hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten
ruokasaliin.
-- Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte
paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä
iloitsemassa kanssanne.
-- Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.
-- Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. -- Muistan
ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin
vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana
aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta,
onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on
hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin,
vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta... Kukapa ei olisi käynyt
tätä läpi?
Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.
-- Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä
onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, -- minä
tapasin Vronskin rautatieasemalla.
-- Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. -- Mitä Stiva on sanonut
teille?
-- Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein
hyvilläni... Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi
hän, -- ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen
lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta...
-- Mitä hänen äitinsä kertoi teille?
-- Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti
näkyi, että hänessä on ritaria... No, hän kertoi esimerkiksi,
että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että
hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut
naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen
ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut
asemalla.
Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä
lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä.
Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi
pitänyt olla.
-- Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen,
jatkoi Anna, -- ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä
katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona,
lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä
näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.
-- Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään
teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.
-- Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki
syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän
lapsilauman.