Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi
Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka
hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi
samassa junassa.
-- Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahti
Oblonski. -- Ketä sinä odotat?
-- Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten
kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita
ylös. -- Pitäisi tänään tulla Pietarista.
-- Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menit
Shtsherbatskien luota?
-- Kotiin, vastasi Vronski. -- Totta puhuakseni minun oli niin hyvä
mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää
mikään.
-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet
mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen
Levinille.
Vronski hymyili sen näköisenä kuin ei tahtoisi väittää vastaan ja
käänsi heti keskustelun toisaalle.
-- Entä ketä sinä olet vastassa? kysyi hän.
-- Minäkö? Sievännäköistä naista, sanoi Oblonski.
-- Vai niin!
-- Honni soit qui mal y pense! Anna-siskoani.
-- Ahaa, Kareninaa! Vronski sanoi.
-- Sinä varmaan tunnetkin hänet?
-- Luullakseni! Vai enkö... En tosiaan muista, vastasi Vronski
hajamielisesti, kuvitellen hämärästi Kareninan nimen yhteydessä
jotain korskeaa ja ikävää.
-- Mutta Aleksei Aleksandrovitshin, minun kuuluisan lankoni, sinä
varmaan tunnet. Hänet tuntee koko maailma.
-- Niin, tunnen kyllä hänen kuuluisan nimensä. Tiedän, että hän on
viisas, oppinut, jumalainen, mikä liekin... Mutta tiedäthän etten
minä semmoisesta... not in my line.
-- Niin, hän on sangen huomattava mies; hieman vanhoillinen, mutta
kunnon mies, huomautti Stepan Arkadjevitsh -- kunnon mies.
-- No sen parempi hänelle, Vronski sanoi hymyillen. -- Jaa, olethan
sinäkin täällä, hän huomasi oven luona seisovan äitinsä pitkän ja
vanhan lakeijan; -- tule sisään.
Stepan Arkadjevitsh miellytti Vronskia kuten yleensäkin kaikkia,
mutta viime aikoina hän oli tuntenut tätä kohtaan erityistä
kiintymystä siksi, että Oblonski hänen mielessään yhdistyi Kittyyn.
-- No niin, sunnuntaina siis tarjoamme illalliset diivalle, vai
kuinka? hän sanoi ottaen hymyillen häntä käsikoukusta.
-- Ehdottomasti. Minä kokoan nimiä listaan. Tutustuitko muuten eilen
ystävääni Leviniin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
-- Kyllä. Mutta hän lähti kovin pian pois.
-- Hän on herttainen poika, jatkoi Oblonski. -- Eikö olekin?
-- En tiedä, vastasi Vronski, -- minkä tähden kaikissa
moskovalaisissa, tietysti lukuun ottamatta niitä, jolle tässä puhun,
-- pisti hän leikkisästi väliin, on jotain jyrkkää. He kavahtavat
alinomaa takajaloilleen, ovat suutuksissaan, ikään kuin tahtoisivat
ilmaista mieltään.
-- Taitaapa olla, taitaapa tosiaankin olla... Stepan Arkadjevitsh
sanoi iloisesti nauraen.
-- Joko tulee? kysyi Vronski rautatievirkailijalta.
-- Juna on tulossa, vastasi virkailija.
Junan tulosta kertoi yhä kiireisempi touhu asemalla, tavarankantajien
juoksu, santarmien ja virkailijain ilmaantuminen ja vastaanottajien
saapuminen. Pakkassumun läpi näkyi lyhyisiin turkkeihin ja pehmeisiin
huovikkaisiin sonnustautuneita työmiehiä kulkemassa kaartelevien
raiteiden yli. Kauempaa kiskoilta kantautui veturin vihellys, ja
jotain raskasta kuului vyöryvän eteenpäin.
-- Ei, sanoi Stepan Arkadjevitsh jonka teki kovasti mieli kertoa
Vronskille Levinin aikeista Kittyn suhteen. -- Sinä et arvioinut
oikein minun Leviniäni. Hän on hyvin hermostunut ihminen ja sen
tähden joskus ikävä, mutta toisinaan hän taas on hyvin herttainen.
Kovin rehti ja vakaa luonne, ja sydän kultaa. Eilen oli erityisiä
syitä, jatkoi Stepan Arkadjevitsh merkitsevästi hymyillen ja unohtaen
kokonaan sen vilpittömän myötätunnon, jota hän eilen oli tuntenut
ystäväänsä kohtaan -- nyt hän tunsi samaa Vronskia kohtaan. -- Niin,
oli olemassa syy, jonka vuoksi hän saattoi olla joko erityisen
onnellinen tai erityisen onneton. Vronski pysähtyi ja kysyi suoraan:
-- Mikä niin? Vai kosiko hän eilen kälyäsi?
-- Kenties, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Jotain sentapaista minä
eilen vainusin. Niin, jos hän lähti aikaisin pois ja lisäksi vielä
huonolla tuulella, on asia selvä... Hän on jo kauan ollut rakastunut,
ja minun on sääli häntä.
-- Vai niin!... Luulen muuten, että kälysi voisi toivoa parempaakin
naimakauppaa, Vronski sanoi, oikaisi rintaansa ja jatkoi matkaa.
Toden totta, veturi vihelsi jo etäällä. Muutaman minuutin kuluttua
alkoi asemasilta vapista, ja veturi vieri asemalle pakkasen alas
painamaa höyryä puhkuen, keskirattaan vipu koukistui ja ojentui
hitaasti ja tahdikkaasti; yhä hitaammin, tärinää voimistaen,
läheni hiilivaunun jälkeinen matkatavaravaunu, jossa vikisi
koira; ja viimein, ennen pysähtymistään nytkähdellen, saapuivat
matkustajavaunut.
Uljaan näköinen junailija vihelsi vauhdissa pilliinsä ja hypähti pois
junasta, ja sen jälkeen siitä alkoi yksitellen laskeutua kiirehtiviä
matkustajia: suoraryhtinen kaartin upseeri, joka pälyili ankarasti
ympärilleen; iloisesti hymyilevä ketterä pikku kauppias laukku
kädessä; talonpoika säkki olalla.
Vronski katseli vaunuja ja tulijoita Oblonskin rinnalla seisten ja
unohti kokonaan äitinsä. Se, mitä hän juuri oli kuullut Kittystä,
sai hänen mielensä iloiseen vireeseen. Hänen rintansa oikeni kuin
itsestään ja silmät välkkyivät. Hän tunsi itsensä voittajaksi.
-- Kreivitär Vronskaja on tuossa osastossa, sanoi uljaannäköinen
junailija tullen Vronskin luo.
Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen
äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei
sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä -- syistä hän ei
ollut tehnyt selkoa itselleen -- pitänyt hänestä. Silti hänen tuli
omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua
äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä
sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja
rakasti.