Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi
vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.
Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden
ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan
korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa
vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä
kerran -- ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen
olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin
siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen
hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä
sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät
harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan
Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian
ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta
katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät
pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja
hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko
olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä,
joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien
välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään,
mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.
Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen
luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet
huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan
matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen
luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa
poskelle.
-- Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.
-- Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja
tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi
äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun
oven luona.
-- En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.
-- Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.
-- Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi
nainen.
-- No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.
-- Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä,
ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven
vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.
-- Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen
puoleen.
Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.
-- Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. -- Suokaa
anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme
niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, -- ettette varmaankaan
enää muista minua.
-- Oi ei! sanoi Karenina, -- minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän
olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan
teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä
hymyssään. -- Mutta veljeänipä ei näy.
-- Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni
asemasillalle ja huudahti:
-- Oblonski! Täällä!
Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän
astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui
hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän
nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä
hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta
ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä
odottavan hän meni takaisin vaunuun.
-- Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär
Kareninasta. -- Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja
minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No
niin, sinunhan sanotaan... vous filez le parfait amour. Tant mieux,
mon cher, tant mieux.
-- En tiedä, mitä te tarkoitatte, maman, vastasi poika kylmästi. --
No emmekö lähde, maman?
Karenina tuli vielä kerran vaunuun sanoakseen hyvästi kreivittärelle.
-- No niin, kreivitär, te olette tavannut poikanne ja minä veljeni,
hän sanoi iloisesti. -- Ja kaikki minun tarinani ovat loppuneet, ei
olisi enää mitään kerrottavaa.
-- Eikö mitä, sanoi kreivitär tarttuen hänen käteensä, --
matkustaisin teidän kanssanne vaikka maailman ympäri ikävystymättä.
Te olette niitä viehättäviä naisia, joitten kanssa on hauska sekä
puhua että olla vaiti. Älkääkä turhaan huolehtiko pojastanne:
täytyyhän sentään voida erota edes vähäksi aikaa.
Anna Karenina seisoi liikkumatta, vartalo harvinaisen suorana, ja
hänen silmänsä hymyilivät.
-- Anna Arkadjevnalla, kreivitär selitti pojalleen, -- on pikku
poika, kahdeksanvuotias muistaakseni, eivätkä he ole koskaan olleet
erossa toisistaan, ja Anna Arkadjevnan on nyt paha olla, kun jätti
hänet.
-- Niin, me olemme koko ajan kreivittären kanssa puhuneet: minä
omasta pojastani ja hän omastaan, sanoi Karenina, ja taaskin hänen
kasvonsa valaisi hymy, hellä, Vronskille suunnattu hymy.
-- Luultavasti se on kyllästyttänyt teitä kovasti, Vronski sanoi
tavoittaen heti lennosta hänelle heitetyn liehakoinnin pallon.
Karenina ei nähtävästi kuitenkaan tahtonut jatkaa keskustelua siinä
äänilajissa, vaan kääntyi kreivittären puoleen: -- Suuri kiitos
teille. Eilinen päivä kului aivan huomaamatta. Näkemiin, kreivitär.
-- Hyvästi, ystäväiseni, vastasi kreivitär. -- Antakaa minun suudella
suloisia kasvojanne. Sanon suoraan, kursailematta, niin kuin vanhojen
on tapana, että olen kiintynyt teihin.
Niin virallinen kuin tuo lause olikin, Karenina uskoi siihen
nähtävästi sydämestään ja iloitsi siitä. Hän punastui, kumartui
kevyesti ja painoi kasvonsa kreivittären huulia vasten, ja kun
hän sitten nousi ojentaen kätensä Vronskille, huulten ja silmien
vaiheilla karehti jo tuttu hymy. Tämä tarttui pieneen käteen ja
ilostui aivan erityisesti havaitessaan, miten tarmokkaasti, lujasti
ja rohkeasti tuo käsi pudisti hänen kättään. Karenina poistui
nopein askelin, jotka niin kumman keveästi kannattivat hänen melko
täyteläistä vartaloaan.
-- Hyvin suloinen, sanoi vanha rouva.
Samaa ajatteli poikakin. Vronski seurasi Kareninaa silmillään,
kunnes tämän siro vartalo katosi, ja hymy pysähtyi hänen huulilleen.
Ikkunasta hän näki, miten Karenina meni veljensä luo, tarttui tämän
käteen ja alkoi vilkkaasti puhua jotain, jolla ei nähtävästi ollut
mitään yhteyttä hänen, Vronskin, kanssa, ja se tuntui hänestä
ikävältä.
-- Oletteko, maman, ollut aivan terve? toisti Vronski kääntyen
äitinsä puoleen.
-- Kaikki olemme voineet mitä parhaiten. Alexandre on ollut hyvin
herttainen. Ja Marie on niin kaunistunut. Hän on hyvin miellyttävä.
Ja hän alkoi taaskin puhua siitä, mikä eniten kaikesta huvitti häntä:
pojanpoikansa ristiäisistä, joita varten hän oli tehnyt matkan
Pietariin, ja hallitsijan erityisestä suosionosoituksesta hänen
vanhempaa poikaansa kohtaan.
-- Tuossa on Lavrentikin, Vronski sanoi katsoen ikkunaan, --
lähtekäämme nyt, jos suvaitsette.
Talon vanha hovimestari, joka oli matkustanut kreivittären mukana,
tuli vaunuun sanomaan, että kaikki oli valmiina, ja kreivitär nousi
lähteäkseen.
-- Menkäämme, nyt on vähän väkeä, Vronski sanoi. Kamarineiti otti
käsilaukun ja sylikoiran, hovimestari ja kantaja muut tavarat.
Vronski talutti äitiään käsikoukusta; mutta juuri kun he tulivat
ulos vaunusta, juoksi muutamia miehiä säikähtyneen näköisinä ohitse.
Myös asemapäällikkö oudonvärisessä virkalakissaan juoksi. Nähtävästi
oli jotain erikoista tapahtunut. Junassa saapunut yleisö kiiruhti
takaisin.
"Mitä?...Mitä?...Missä?...Heittäytyi!... Jäi alle!..." kuului
ohikulkijain joukosta.
Stepan Arkadjevitsh palasi myös käsikoukussa sisarensa kanssa,
ja säikähtyneen näköisinä he pysähtyivät äskeisen vaunun viereen
vältellen väkijoukkoa.
Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa
väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.
Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin
tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan
tärinää, vaan jäänyt alle.
Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet
hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.
Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin.
Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti
olevan itkemäisillään.
-- Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten
kauheaa! puheli hän.
Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta
aivan tyynet.
-- Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
-- Hänen vaimonsakin oli siinä... Kauheaa oli nähdä häntä... Hän
heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!
-- Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina
kiihtyneenä.
Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.
-- Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.
Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan
Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja
kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.
-- Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.
He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina
veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti
asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.
-- Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja
merkitkää, kenelle te ne määräätte.
-- Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, -- minä en käsitä
mitä kyselemistä siinä on.
-- Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa
käsivartta lisäsi: -- Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö
ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.
Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.
Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.
Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.
-- Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. --
Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.
-- Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin,
huomautti toinen.
-- Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas
Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi
hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun
purskahtamaisillaan.
-- Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia
satoja sylejä.
-- Paha enne, sanoi sisar.
-- Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä pääsit
perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen
sinuun.
-- Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.
-- Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.
-- Niinkö? Anna sanoi hiljaa. -- No niin, puhutaanpa nyt sinusta,
lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa
ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. -- Miten sinun asiasi
ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.
-- Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
-- Kerro minulle kaikki.
Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.
Kun oli tultu perille, auttoi Oblonski sisarensa ulos vaunuista,
puristi hänen kättään ja lähti virastoonsa.