Illanvieton jälkeen Kitty kertoi äidilleen keskustelustaan Levinin
kanssa, ja huolimatta kaikesta säälistä, jota hän tunsi Leviniä
kohtaan, häntä ilahdutti ajatus, että häntä oli kosittu. Hän ei
epäillyt lainkaan, ettei hän ollut menetellyt niin kuin pitikin.
Mutta vuoteeseen mentyään hän ei pitkään aikaan saanut unta. Muuan
vaikutelma vainosi häntä hellittämättä: Levinin kasvot rypistyneine
kulmineen ja niitten alta synkän alakuloisesti katsovine luotettavine
silmineen, kun hän isän puheita kuunnellen oli seisonut siinä
ja silmäillyt häntä ja Vronskia. Ja hänen tuli niin sääli tuota
miestä, että kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta samassa hän muisti
tuon toisen, johon oli vaihtanut Levinin. Hän muisti elävästi
nuo miehekkäät, lujat kasvot, jalon tyyneyden ja miehen koko
olemuksesta heijastuvan hyvyyden kaikkia kohtaan. Muisti hänen ja
oman rakkautensa, ja ilo pulpahti taas hänen sieluunsa, ja onnen
hymy kasvoillaan hän painautui tyynyä vasten. "Sääli on, sääli
on, mutta minkä sille voi? Eihän se ole minun syyni", puheli hän
itsekseen; mutta sisäinen ääni hän sanoi hänelle toista. Katuiko hän
sitä, että oli herättänyt toiveita Levinissä, vaiko sitä, että oli
antanut rukkaset, ei hän itse tiennyt. Mutta hänen onneensa sekoittui
epäilyksen karvas pisara. "Herra armahda, Herra armahda, Herra
armahda!" puheli hän itsekseen kunnes vaipui uneen.
Samaan aikaan alhaalla, ruhtinaan pienessä työhuoneessa, vanhemmat
ottivat jälleen kerran yhteen rakastetun tyttärensä tähden.
-- Mitäkö? Sitä! huusi ruhtinas huitoen käsiään ja leiskautti samassa
kiinni oravannahkaisen aamuviittansa. -- Sitä, ettei teissä ole
ylpeyttä eikä arvokkuutta, että te häpäisette ja turmelette tytön
tuolla alhaisella, narrimaisella kosiskelullanne!
-- Mutta Jumalan tähden, ruhtinas, mitä minä sitten olen tehnyt?
kysyi ruhtinatar miltei itkien.
Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän oli onnellisena ja tyytyväisenä
tullut tapansa mukaan ruhtinaan luo sanomaan hyvää yötä, ja vaikka
hän ei ollutkaan aikonut kertoa miehelleen Levinin kosinnasta
ja Kittyn kieltävästä vastauksesta, puhui hän kuitenkin jotain
sensuuntaista, että hänestä Vronskin asia näytti nyt päätetyltä ja
ratkaisu saataisiin varmaan heti, kun vain tämän äiti saapuisi.
Enempää ei tarvittu, kun ruhtinas jo tulistui ja alkoi kiljua
sopimattomia sanoja.
-- Mitäkö te olette tehnyt? Kas sitä, että ensiksikin te
viekoittelette luoksenne sulhasen, niin että kohta koko Moskova
puhuu siitä, ja syystä kyllä. Jos te pidätte illanviettoja, niin
kutsukaa kaikki eikä vain valittuja sulhaskokelaita. Kutsukaa kaikki
nuo pipanat, -- niin nimitti ruhtinas moskovalaisia nuoria herroja,
-- kutsukaa soittaja, ja sen kuin tanssivat, eikä niin kuin tänään,
että vain sulhaskokelaat tulevat paritusta varten. Minua iljettää
jo nähdäkin moista. Ja te olette saanut tyttöparan pään pyörälle,
niin kuin olette tahtonutkin. Levin on tuhat kertaa parempi mies.
Tuollainen pietarilainen keikari, niitä on tusinoittain, ne ovat
kaikki yhtä maata ja kaikki roskaa. Ja vaikka hänessä olisi prinssin
verta, minun tyttäreni ei ole sellaisen tarpeessa.
-- No, mitä minä sitten olen tehnyt?
-- No sitä... ärjähti ruhtinas vihaisesti.
-- Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti
ruhtinatar, -- ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus
on se, niin on parempi muuttaa maalle.
-- Niin onkin.
-- Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään
mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja
tyttö näyttää...
-- Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja
miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä?
Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah,
Nizza! Ah, tanssiaisissa..." -- Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan
kohdalla matkien vaimoaan. -- Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme
onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan...
-- Miksi sinä niin luulet?
-- Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin
kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen
on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain
etsii huviaan.
-- Kaikkea sinä kuvittelet...
-- Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs kävi
Dashenkamme!
-- No hyvä, hyvä, jättäkäämme siihen, keskeytti ruhtinatar
muistaessaan onnettoman Dollynsä.
-- Parasta onkin, ja hyvää yötä!
Ja siunattuaan toisensa ristinmerkein ja suudelmaan toisiaan erosivat
puolisot kumpikin haaralleen, tuntien kumpikin pysyvänsä omassa
mielipiteessään.
Ruhtinatar oli alkuun ollut lujasti vakuuttunut siitä, että tämä
ilta oli ratkaissut Kittyn kohtalon ja ettei Vronskin aikeista
voinut olla epäilystäkään. Mutta ruhtinaan sanat olivat saaneet
hänet rauhattomaksi. Tuntematon tulevaisuus kauhistutti häntä, ja
palattuaan huoneeseensa hän toisti Kittyn lailla sielussaan useita
kertoja: "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!"