XIV

Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan

kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän

hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli

vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti,

ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen

oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja

alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas

ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.

Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena

naimisiin mennyt kreivitär Nordston.

Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut

nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen

rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus

tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa

mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin,

jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli

hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli

laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.

-- Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta

korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa,

koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se

huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen

siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.

Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää

häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse

ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, -- hänen

hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja

välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa

kohtaan.

Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen

seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä

pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo

toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa

kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.

Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.

-- Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen

Babyloniimme, -- hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen

kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja,

että Moskova on Babylon. -- Onko Babylon parantunut vai oletteko te

turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.

-- Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte

minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti

vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan

kreivitär Nordstoniin. -- Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.

-- Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty,

taas käynyt luistelemassa?

Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä

tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä

niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi

häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha

ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.

-- Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni

toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan

pois.

-- Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. --

Tulin muutamaksi päiväksi.

"Mikähän hänen tänään oikein on", mietti kreivitär Nordston

tarkastellen hänen ankaria, vakavia kasvojaan, "hän ei näy antautuvan

arvostelemaan kaikkea tavalliseen tapaansa. Mutta minäpä suututan

hänet. On hirveän hauskaa saada hänet narriksi Kittyn nähden, ja sen

minä teen."

-- Konstantin Dmitrish, hän sanoi Levinille, -- selittäkäähän

minulle, olkaa hyvä, mitä se merkitsee, -- tehän sen kaiken tiedätte,

-- kun Kalugan alueen tilamme kaikki talonpojat, ukot ja akat, ovat

juoneet kerrassaan kaiken, mitä heillä oli, eivätkä nyt maksa meille

mitään. Mitä se semmoinen on? Te olette aina niin kehunut talonpoikia.

Samaan aikaan uusi naisvieras tuli huoneeseen, ja Levin nousi.

-- Suokaa anteeksi, kreivitär, minä en todellakaan tiedä siitä mitään

enkä voi teille mitään sanoa, Levin sanoi ja katsahti vallasnaisen

jäljessä tulevaan sotilashenkilöön.

"Se on varmaankin Vronski", arveli Levin ja päästäkseen varmuuteen

asiasta vilkaisi Kittyyn. Tämä oli jo ehtinyt katsahtaa Vronskiin

päin. Hänen silmänsä kirkastuivat tahtomattaan, ja tuosta katseesta

Levin ymmärsi hänen rakastavan tuota miestä, ymmärsi yhtä varmasti

kuin jos Kitty olisi sen hänelle sanonut. Mutta millainen tuo mies

oli?

Nyt Levin ei enää -- olipa se sitten hyvä tai paha -- voinut lähteä;

hänen oli pakko saada tietää, millainen oli mies, johon hän oli

rakastunut.

On ihmisiä, jotka tavatessaan onnekkaamman kilpailijansa, olipa ala

mikä hyvänsä, ovat heti valmiit kääntämään selkänsä kaikelle hyvälle,

mitä hänessä on, ja näkevät hänessä pelkkää pahaa; on taas ihmisiä,

jotka päinvastoin ennen kaikkea haluavat havaita onnellisessa

kilpailijassaan ominaisuuksia, joilla tämä on voittanut heidät,

ja etsivät hänestä, tuskan kaiherrus sydämessään, pelkkää hyvää.

Levin kuului sellaisten ihmisten joukkoon. Eikä hänen ollut vaikea

havaita, että Vronskissa oli paljonkin hyvää ja miellyttävää. Se

pisti heti silmään. Vronski oli keskikokoinen, tanakkarakenteinen,

tummaverinen mies, kasvot hyväntahtoisen kauniit, äärimmäisen

tyynet ja lujapiirteiset. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan,

lyhyeksi leikatusta mustasta tukasta ja vasta-ajellusta leuasta

leveään uudenuutukaiseen sotilastakkiin saakka, oli kaikki korutonta

ja samalla hienostunutta. Annettuaan tietä sisään astuvalle

vallasnaiselle Vronski astui vanhan ruhtinattaren ja sitten Kittyn

luo.

Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat

erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti

ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen -- niin Levinistä

ainakin näytti -- hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä

kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.

Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui

katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä

katsettaan.

-- Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:

-- Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.

Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.

-- Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä

päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti

hymyillen, -- mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.

-- Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä

kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.

-- Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te

muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo

sanoneensa saman lauseen.

Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.

-- Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. -- Eikö siellä talvella

sentään ole ikävä?

-- Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen

ääntään.

-- Minä pidän maalaiselämästä, Vronski sanoi huomaten Levinin

äänensävyn, mutta olematta sitä huomaavinaan.

-- Mutta toivoakseni te, kreivi, ette suostuisi jatkuvasti asumaan

maalla, sanoi kreivitär Nordston.

-- En tiedä, en ole koettanut pidempää aikaa. Minulla on ollut

omituinen kokemus, jatkoi hän. -- En ole missään niin kaivannut

maalaiselämää, venäläistä maalaiskylää virsuineen ja talonpoikineen,

kuin viettäessäni äitini kanssa talven Nizzassa. Nizzahan on

oikeastaan ikävä paikka, kuten tiedätte. Ja Napoli ja Sorrentokin

viehättävät vain lyhyen ajan. Ja juuri siellä muistuu erityisen

elävästi mieleen Venäjä ja varsinkin sen maaseutu. Ne ovat aivan

kuin...

Hän puhui sekä Kittylle ja Levinille luoden vuoroin kumpaankin tyynen

ja ystävällisen katseensa ja sanoi nähtävästi, mitä mieleen johtui.

Huomatessaan, että kreivitär Nordston halusi sanoa jotain, hän

keskeytti puheensa ja paneutui kuuntelemaan tätä.

Keskustelu ei vaiennut hetkeksikään, joten vanhan ruhtinattaren,

jolla oli aina varastossa keskustelunaiheen puutteen varalta

kaksi jykevää tykkiä, klassinen ja reaalisivistys ja yleinen

asevelvollisuus, ei tarvinnut tuoda niitä tuleen, eikä kreivitär

Nordston saanutkaan tilaisuutta Levinin härnäämiseen.

Levin ei voinut yhtyä yleiseen keskusteluun, vaikka olisi tahtonut.

Hän toisteli itselleen joka hetki: "Lähde nyt", ei hän kuitenkaan

lähtenyt, vaan ikään kuin odotti jotain.

Keskustelu osui itsestään pyöriviin pöytiin ja henkimaailmaan, ja

kreivitär, joka uskoi spiritismiin, alkoi kertoa näkemiään ihmeitä.

-- Voi, hyvä kreivitär, viekää minut Herran tähden ihmeessä sinne!

Minä en ole koskaan nähnyt mitään ihmeellistä, vaikka olen etsinyt

kaikkialta, Vronski sanoi hymyillen.

-- Hyvä, ensi lauantaina, vastasi kreivitär Nordston. -- Entä te,

Konstantin Dmitrish, uskotteko te? kysyi hän Leviniltä.

-- Miksi te sitä minulta kysytte? Tehän tiedätte minun vastaukseni.

-- Minä tahdon kuulla teidän mielipiteenne.

-- Minun mielipiteeni on vain se, Levin vastasi, -- että nuo pyöreät

pöydät todistavat, ettei niin sanottu sivistynyt säätyläisluokka ole

talonpoikia korkeammalla. He uskovat pahaan silmään, taikoihin ja

loihtimisiin, me taas...

-- Te ette siis usko?

-- En saata uskoa, kreivitär.

-- Entä jos olen itse nähnyt?

-- Maalaismuijatkin kertovat, kuinka he ovat itse nähneet kummituksia.

-- Teidän mielestänne minä siis valehtelen?

Ja hän naurahti katkerasti.

-- Ei, Masha, Konstantin Dmitrish sanoo, että hänen on mahdoton

uskoa, Kitty sanoi punastuen Levinin puolesta; ja Levin käsitti sen,

hermostui enemmän ja aikoi vastata, kun Vronski samassa avomielisesti

ja iloisesti hymyillen puuttui keskusteluun, joka uhkasi muuttua

ikäväksi.

-- Ettekö myönnä minkäänlaista mahdollisuutta? kysyi hän. -- Miksi

ei? Mehän myönnämme sähkön olemassaolon, vaikka emme tunne sitä;

miksi ei voisi olla olemassa jokin uusi voima, jota emme tunne ja

joka...

-- Kun sähkö keksittiin, keskeytti Levin nopeasti, -- niin keksittiin

vain ilmiö eikä tiedetty, mistä se johtui ja mitä se tuotti, ja

vasta vuosisatojen kuluttua ruvettiin ajattelemaan sen soveltamista

käytäntöön. Spiritistit taas päinvastoin aloittivat siitä, että

pöydät kirjoittavat heille ja henget tulevat heidän luokseen, ja

sitten vasta rupesivat puhumaan, että se on tuntematon voima.

Vronski kuunteli Leviniä tapansa mukaan tarkasti, seuraten hänen

sanojaan silminnähtävästi kiinnostuneena.

-- Niin, mutta spiritistit sanovat nyt: me emme tiedä, mikä voima

siinä on, mutta on olemassa voima, joka toimii niissä ja niissä

olosuhteissa. Ja selvittäkööt oppineet, mikä se voima on. Ei, minä en

käsitä, miksi siinä ei voisi olla uusi voima, jos se...

-- Siksi, keskeytti Levin taas, -- että sähkössä ilmenee määrätty

ilmiö joka kerta, kun hierotaan pihkaa villaista vasten, mutta

tässäpä ei tapahdu joka kerta, se ei siis ole luonnon ilmiö.

Vronski koki luultavasti, että keskustelu kävi vierassalongin tyyliin

liian vakavasävyiseksi, mutta ei väittänyt vastaan, vaan hymyili

iloisesti ja kääntyi naisten puoleen vaihtaakseen puheenaihetta.

-- Emmekö koettaisi heti, kreivitär, alkoi hän; mutta Levin tahtoi

sanoa ajatuksensa loppuun.

-- Minä luulen, jatkoi hän, -- että spiritistien yritys keksiä

jokin uusi voima ihmeittensä selitykseksi on aivan epäonnistunut.

He mainitsevat suoraan henkisen voiman ja tahtovat koetella sitä

aineellisin menetelmin.

Kaikki odottivat milloin hän lopettaisi, ja hän tunsi sen.

-- Minäpä luulen, että teistä tulee mainio meedio, sanoi kreivitär

Nordston, -- teissä on jotain innoittuvaa.

Levin avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, punastui eikä sanonut mitään.

-- Ryhtykäämme heti kokeilemaan pöytiä; olkaa niin hyvät, Vronski

sanoi. -- Sallittehan ruhtinatar?

Ja Vronski nousi etsien silmillään pientä pöytää.

Kitty nousi pöydän äärestä ja ohi kulkiessaan kohtasi Levinin

katseen. Hänen oli sydämen pohjasta sääli Leviniä, sitä enemmän, kun

hän tunsi itse olevansa syynä toisen onnettomuuteen. "Jos minulle voi

antaa anteeksi, niin antakaa" -- sanoi Kittyn katse, -- "olen niin

onnellinen".

"Vihaan kaikkia, sekä teitä että itseäni", Levinin katse vastasi, ja

hän tarttui hattuunsa. Mutta kohtalo ei sallinut hänen poistua. Juuri

kun aiottiin asettua pöydän ympärille ja Levin teki lähtöä, astui

vanha ruhtinas saliin ja tervehdittyään naisvieraita kääntyi Levinin

puoleen.

-- Ahaa! alkoi hän iloissaan. -- Koskas sinä olet tullut? En ole

tiennytkään sinun olevan kaupungissa. Erittäin hauska tavata teitä.

Vanha ruhtinas milloin sinutteli, milloin teititteli Leviniä. Hän

syleili tätä ja puhellessaan tämän kanssa ei huomannut Vronskia, joka

oli noussut seisomaan ja odotti tyynesti ruhtinaan kääntyvän häneen

päin.

Kitty tunsi, kuinka raskasta isän suuri ystävällisyys oli Levinille

kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän näki myös miten

kylmästi isä viimein vastasi Vronskin kumarrukseen ja miten Vronski,

ystävällinen neuvottomuuden ilme kasvoillaan, katsahti isään

koettaen turhaan ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi tämä saattoi olla

nurjamielinen häntä kohtaan; ja Kitty punastui.

-- Päästäkää, ruhtinas, Konstantin Dmitrish tänne, sanoi kreivitär

Nordston. -- Me tahdomme kokeilla.

-- Mitä kokeilla? Pöytiä pyörittää? Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki,

mutta minusta sormusleikkikin on hauskempaa, sanoi vanha ruhtinas ja

katsoi Vronskiin arvaten hänen keksineen tämän. -- Sormusleikissä on

sentään vielä jotain järkeä.

Vronski loi ruhtinaaseen lujan, ihmettelevän katseen, hymyili hieman

ja ryhtyi heti keskustelemaan kreivitär Nordstonin kanssa tulevalla

viikolla pidettävistä suurista tanssiaisista.

-- Toivoakseni tekin tulette? kääntyi hän Kittyn puoleen.

Heti kun vanha ruhtinas kääntyi pois Levinin luota, tämä poistui

huomaamatta, ja viimeisenä vaikutelmana tästä illasta hänen

mielessään välkkyivät Kittyn hymyilevät, onnelliset kasvot, kun hän

vastasi Vronskille tämän kysymykseen tanssiaisista.