Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen
tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen
sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.
Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen
kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja
hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen,
milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli
suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot
lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat
hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen.
Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma,
herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella
Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista,
vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli
kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, -- tämä oli hyvin
suora ja herttainen, -- vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin
seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain
ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä
säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti
sumuiselta.
Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan
peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään;
hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle
aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni
ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.
Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin,
ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli
vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin
se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän
kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.
Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin,
että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän
näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta.
Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, --
kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, -- vaan että
hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi
syvästi... Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä,
oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.
"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? -- Voinko minä
sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä
sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta.
Minä menen pois, minä menen pois."
Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole
rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli
mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista
tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin
voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut
silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja
ojensi kätensä.
-- Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän
salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei
mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän
näköiseksi.
-- Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.
-- Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin
istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.
-- Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen...
Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.
Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.
-- Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut...
että se riippuu teistä.
Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä
vastaisi siihen, mikä oli tulossa.
-- Että se riippuu teistä, toisti Levin. -- Minä tarkoitan...
tarkoitan... Olen tullut sitä varten... että... Tulla minun
vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun
hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi
Kittyyn.
Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua.
Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että
Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin
valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot
vastasi kiireesti:
-- Se on mahdotonta... antakaa minulle anteeksi.
Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä
hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!
-- Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän
kumarsi ja aikoi poistua.