XII

Ruhtinatar Kitty Shtsherbatskaja oli kahdeksantoistavuotias. Hän

otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Hänen menestyksensä

seurapiireissä oli suurempi kuin kummankaan vanhemman sisaren ja

vielä suurempi kuin vanha ruhtinatar oli arvannut odottaa. Ei siinä

kyllin, että melkein kaikki Moskovan tanssiaisten nuorukaiset olivat

rakastuneet Kittyyn, -- jo ensimmäisenä talvena ilmaantui kaksi

merkitsevää sulhasmiestä: Levin ja heti hänen lähdettyään kreivi

Vronski.

Levinin ilmaantuminen kaupunkiin alkutalvella, hänen tiheät

käyntinsä ja silminnähtävä rakkautensa Kittyyn antoivat aihetta

ensimmäisiin vakaviin keskusteluihin Kittyn vanhempien kesken tytön

tulevaisuudesta ja ruhtinaan ja ruhtinattaren välisiin väittelyihin.

Ruhtinas itse oli Levinin puolella, sanoi, ettei hän voinut toivoa

Kittylleen mitään parempaa. Ruhtinatar taas, joka osasi naisten

tavoin kiertää kysymyksen, sanoi, että Kitty oli liian nuori,

että Levin ei millään ollut osoittanut, että hänellä oli vakavat

aikomukset, että Kitty ei tuntenut kiintymystä häneen, ja milloin

mitäkin; mutta hän ei sanonut pääasiaa -- sitä, että hän odotti

tyttärelleen parempaa sulhasmiestä, että Levin ei häntä miellyttänyt

ja että hän ei ymmärtänyt Leviniä. Kun Levin yhtäkkiä matkusti

pois, oli vanha ruhtinatar hyvillään ja puheli voitonriemuisesti

miehelleen: "Nyt näet, enkö puhunut totta." Kun Vronski ilmestyi,

iloitsi hän vieläkin enemmän saaden varmuutta ajatukselleen, että

Kittyn piti päästä ei vain hyvään, vaan suorastaan loistavaan

avioliittoon.

Äidin mielestä mikään vertailu Vronskin ja Levinin välillä ei voinut

tulla kysymykseen. Äitiä eivät miellyttäneet Levinin kummalliset,

jyrkät arvostelmat, hänen ujoutensa seuramaailmassa, minkä ruhtinatar

katsoi johtuvan ylpeydestä, eikä myöskään tuo ruhtinattaren

käsityksen mukaan villi maalaiselämä karjan ja talonpoikien parissa.

Eikä sekään oikein ollut vanhan ruhtinattaren mieleen, että Levin

hänen tyttäreensä rakastuttuaan oli käynyt talossa puolentoista

kuukauden ajan ja ikään kuin odottanut ja tarkkaillut jotain, kuin

olisi pelännyt suovansa talolle liian suuren kunnian kosinnallaan,

ymmärtämättä, että kun hän yhtämittaa kävi talossa, missä oli

naimaikäinen tytär, hänen olisi pitänyt lausua julki tunteensa. Ja

yhtäkkiä hän oli lähtenyt tiehensä tekemättä tunnustusta. "Hyvä on,

että hän on niin vähän puoleensavetävä, ettei Kitty ole rakastunut

häneen", ajatteli äiti.

Vronski täytti äidin kaikki toiveet: hän oli rikas, viisas ja

ylhäistä syntyperää, hänellä oli edessään loistava sotilas- ja

hovimiesura; sen lisäksi hän oli hurmaava mies. Ei voinut toivoa

mitään parempaa.

Tanssiaisissa Vronski liehitteli Kittyä ilmiselvästi, tanssi hänen

kanssaan ja kävi talossa; hänen aikeittensa vakavuutta ei siis ollut

syytä epäillä. Mutta siitä huolimatta äiti oli koko tämän talven

ollut hyvin rauhaton ja jännittynyt.

Ruhtinatar itse oli kolmekymmentä vuotta sitten joutunut naimisiin

tätinsä välityksellä. Sulhanen, josta jo edeltäpäin tiedettiin

kaikki, oli tullut taloon näyttämään itseään ja katsomaan

morsiantaan; puhemiestäti oli ottanut selvän saadusta vaikutelmasta

ja kertonut sen molemmin puolin; vaikutelma oli ollut hyvä; sitten

määräpäivänä oli vanhemmille tehty odotettu aviotarjous ja se oli

hyväksytty. Kaikki oli käynyt hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti.

Siltä ainakin ruhtinattaresta tuntui. Mutta antaessaan omia

tyttäriään miehelään hän oli saanut kokea, miten vaikea ja

monimutkainen tuo yksinkertaiselta näyttävä asia oli. Millaista

levottomuutta hän olikaan saanut kestää, kuinka paljon oli joutunut

miettimään, mitä rahasummia tuhlaamaan, kuinka monesti oli ollut

yhteentörmäyksiä oman miehen kanssa vanhempia tyttäriä, Darjaa ja

Nataliaa, miehelään annettaessa! Nyt, nuorimman ollessa kysymyksessä,

toistui sama pelko, samat epäilykset ja vielä entistä suuremmat

riidat tytön isän kanssa. Vanha ruhtinas oli, kuten isät yleensäkin,

erityisen arkatunteinen tyttäriensä maineesta ja puhtaudesta; hän

oli lapsekkaan mustasukkainen tytöistään, varsinkin Kittystä,

joka oli hänen lemmikkinsä, ja piti yhtä mittaa nuhdesaarnoja

ruhtinattarelle siitä, ettei tämä ollut kyllin tarkka tyttärensä

kunniasta. Ruhtinatar oli tottunut siihen jo vanhempien tyttöjen

ajoilta, mutta nyt hän tunsi, että ruhtinaan arkatunteisuudella oli

enemmän perusteita. Hän oli huomannut, kuinka viime aikoina oli

tullut muutoksia seuraelämän tapoihin ja kuinka äidin velvollisuudet

olivat käyneet entistä vaikeammiksi. Hän oli huomannut, kuinka Kittyn

toverit muodostelivat joitakin seuroja, menivät joillekin kursseille,

seurustelivat vapaasti miesten kanssa, ajelivat yksinään kaduilla,

kuinka monet eivät enää niianneet ja kuinka jokainen heistä oli

lujasti vakuuttunut siitä, että miehen valitseminen oli heidän eikä

vanhempien asia. "Nykyään ei enää anneta miehelään niin kuin ennen",

ajattelivat ja sanoivat kaikki nuo nuoret tytöt, vieläpä kaikki

vanhemmatkin ihmiset. Ranskalaista tapaa, jonka mukaan vanhemmat

ratkaisevat lastensa kohtalon, ei hyväksytty, vaan tuomittiin.

Englantilainen tapa -- tytön jättäminen täydelliseen vapauteensa

-- ei myöskään ollut saanut hyväksymistä ja oli mahdoton Venäjän

seurapiireissä. Venäläistä puhemieskosintaa pidettiin hullunkurisena,

sille nauroivat kaikki, ruhtinatar itsekin. Mutta miten oli mentävä

naimisiin ja naitettava, ei kukaan tiennyt. Kaikki, joitten kanssa

ruhtinatar sattui puhelemaan tästä, sanoivat samalla tavoin: "Mutta

onhan toki aika jättää nuo ikivanhat tavat. Nuorethan ne itse

naimisiin menevät eivätkä heidän vanhempansa; hoitakoot siis nuoret

itse ne asiat kuten parhaaksi näkevät." Ja hyvähän niin oli puhua

niiden, joilla ei itsellään ollut tyttäriä, mutta ruhtinatarpa

ymmärsi, että lähestyessään miehiä vapaasti tyttö saattoi rakastua

ja rakastua sellaiseen, joka ei tahtoisikaan mennä naimisiin,

taikka sellaiseen, josta ei olisikaan aviomieheksi. Ja miten ikinä

ruhtinattarelle toitotettiinkin, että meidän aikanamme on nuorten

itse pidettävä huoli kohtalostaan, ei hän mitenkään voinut uskoa

sitä, yhtä vähän kuin sitä, että ladatut pistoolit olisivat minään

aikana voineet olla viisivuotiaiden lasten parhaita leikkikaluja. Ja

siksi ruhtinatar oli Kittystä enemmän huolissaan kuin vanhemmista

tyttäristään aiemmin.

Nyt hän pelkäsi, että kunhan Vronski ei vain rajoittuisi hänen

tyttärensä pelkkään liehittelyyn. Hän näki, että tyttö oli jo

rakastunut Vronskiin, ja lohdutteli itseään sillä, että Vronski

oli rehellinen mies eikä voinut siis tehdä niin. Mutta samalla

hän tiesi, miten nykyisten vapaiden seurustelutapojen vallitessa

oli helppo saattaa tytön pää pyörälle ja kuinka vähän miehet

välittivät sentapaisista pahoista teoistaan. Viime viikolla Kitty oli

kertonut äidilleen, mitä Vronski ja hän olivat puhelleet masurkkaa

tanssiessaan. Se oli jonkin verran rauhoittanut ruhtinatarta; mutta

täysin rauhallinen hän ei voinut olla. Vronski oli sanonut Kittylle,

että he, veljekset, olivat kaikessa niin tottuneet alistumaan

äitinsä tahtoon, etteivät koskaan saattaneet ottaa tärkeää askelta

neuvottelematta ensin äitinsä kanssa. "Ja nyt minä odotan äitini

tuloa Pietarista aivan erikoisena onnen tapauksena", oli hän sanonut.

Kitty oli kertonut tästä antamatta mitään merkitystä noille sanoille.

Mutta äiti käsitti asian toisin. Hän tiesi, että Vronskin äitiä

odotettiin joka päivä, tiesi, että tämä ilostuisi pojan valinnasta,

ja hänestä tuntui omituiselta, ettei poika äitinsä loukkaamisen

pelosta tehnyt tunnustustaan. Mutta hän toivoi siinä määrin sekä

itse avioliittoa että ennen kaikkea rauhaa omista huolistaan,

että hän uskoi siihen. Niin katkeralta kuin ruhtinattaresta nyt

tuntuikin vanhimman tyttären Dollyn onnettomuus, tämä kun aikoi jo

jättää miehensä, hänen huomionsa vei kuitenkin kokonaan jännitys

ratkeamaisillaan olevasta nuorimman tytön kohtalosta. Levinin

tämänpäiväinen ilmaantuminen kaupunkiin aiheutti vielä uuden

huolen: hän pelkäsi, että tytär, jolla hänen nähdäkseen oli yhteen

aikaan ollut lämpimiä tunteita Leviniä kohtaan, voisi liiasta

rehellisyydestä antaa rukkaset Vronskille ja että Levinin tulo

yleensä sekoittaisi ja viivyttäisi asiaa, joka oli niin lähellä

ratkaisuaan.

-- Koska hän on tullut kaupunkiin? kysyi ruhtinatar tarkoittaen

Leviniä, kun he olivat palanneet kotiin.

-- Tänään, maman...

-- Minä vain tahtoisin sanoa jotain... alkoi ruhtinatar, ja hänen

vakavan eloisasta ilmeestään Kitty arvasi, mitä asia koski.

-- Äiti, hän sanoi säpsähtäen ja nopeasti kääntyen häneen päin, --

älkää, äiti rakas, puhuko mitään siitä. Minä tiedän, minä tiedän

kaikki.

Hän toivoi samaa kuin äitikin, mutta äidin toivomusten syyt

loukkasivat häntä.

-- Minä vain tahdoin sanoa, että kun on antanut toivoa yhdelle...

-- Äiti, kulta äiti, älkää Jumalan tähden puhuko. On niin kauheaa

puhua siitä.

-- En, en, sanoi äiti nähdessään kyyneleet tyttärensä silmissä; --

mutta kuulehan, rakas lapsi: sinä olet luvannut minulle, ettet salaa

minulta mitään. Muista ettet salaa, etkös?

-- En koskaan, äiti, en koskaan, vastasi Kitty punastuen ja katsoen

äitiään suoraan kasvoihin. -- Mutta minulla ei ole mitään sanomista

nyt. Minä... minä... vaikka tahtoisinkin, niin en tiedä mitä

sanoisin ja miten... minä en tiedä...

"Ei, valehdella hän ei voi tuonnäköisin silmin", ajatteli äiti

hymyillen hänen mielenkuohulleen ja onnelleen. Ruhtinatar hymyili

ajatellessaan, miten suurelta ja merkittävältä tyttöparasta näytti

se, mikä nyt liikkui hänen mielessään.