XI

Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.

-- Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan

Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.

-- En, en tunne. Miksi sitä kysyt?

-- Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille,

joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin,

kun häntä vähimmin tarvittiin.

-- Sinun on hyvä tuntea Vronski siksi, että hän on sinun

kilpailijoitasi.

-- Mikä tämä Vronski on? kysyi Levin, ja se lapsekkaan riemun ilme,

jota Oblonski oli vastikään ihaillen katsellut, muuttui yhtäkkiä

äreäksi ja epämiellyttäväksi.

-- Vronski on kreivi Kiril Ivanovitsh Vronskin poikia ja Pietarin

kultaisen nuorison kaikkein parhaimpia edustajia. Minä tutustuin

häneen Tverissä ollessani siellä toimessa ja hänen tullessaan sinne

rekryyttien ottoon. Kauhean rikas, kaunis mies. Merkittävät suhteet,

on sivuadjutantti ja kaiken lisäksi sangen miellyttävä poika. Enemmän

kuin pelkkä hyvä poika. Kun nyt täällä olen oppinut tuntemaan hänet

paremmin, hän näyttää olevan sekä sivistynyt että sangen viisas. Hän

on mies, joka menee pitkälle.

Levinin otsa oli synkistynyt, ja hän oli vaiti.

-- Niin, hän tuli tänne pian sinun lähdettyäsi, ja mikäli minä

ymmärrän, hän on korvia myöten rakastunut Kittyyn, ja sinä käsität

että äiti...

-- Anteeksi vain, mutta minä en käsitä mitään, Levin sanoi synkkänä

jurottaen. Ja samassa hän muisti Nikolain ja oman kelvottomuutensa,

kun oli voinut unohtaa hänet.

-- Odotahan, odotahan, veli, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen

ja koskettaen hänen kättään. -- Olen sanonut sinulle mitä

tiedän ja toistan, että sikäli kuin voi arvailla, näyttävät

menestymismahdollisuudet tässä herkässä ja hienovaraisessa asiassa

olevan sinun puolellasi.

Levin heittäytyi tuolin selustaa vasten ja hänen kasvonsa olivat

kalpeat.

-- Mutta minä neuvoisin sinua ratkaisemaan asian niin pian kuin

suinkin, jatkoi Oblonski täyttäen hänen maljansa.

-- Ei kiitos, minä en juo enempää, Levin sanoi vetäen syrjään

lasinsa. -- Minä juovun... Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu?

jatkoi Levin nähtävästi haluten muuttaa keskustelun aihetta.

-- Vielä sananen: neuvoisin sinua joka tapauksessa pikimmiten

päättämään asian. Tänään en neuvo asiasta puhumaan, sanoi Stepan

Arkadjevitsh. -- Aja klassiseen tapaan huomenaamuna esittämään

kosintasi, ja Herra sinua siunatkoon...

-- Sinähän olet monesti sanonut tahtovasi tulla minun luokseni

metsästämään. Tule nyt keväällä, Levin sanoi.

Hän katui nyt kaikesta sydämestään, että oli aloittanut tämän

keskustelun Stepan Arkadjevitshin kanssa. Hänen erityislaatuista

tunnettaan häpäisivät puheet jonkun pietarilaisen upseerin

kilpakosinnasta sekä Stepan Arkadjevitshin neuvot ja ehdotukset.

Stepan Arkadjevitsh hymyili hiljaa. Hän tiesi, mitä Levinin sielussa

liikkui.

-- Kyllä joskus tulen, hän sanoi. -- Niin, veliseni, nainen on

akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii. Huonosti ovat minunkin asiani,

hyvin huonosti. Ja kaikki naisen tähden. Sano minulle peittelemättä,

jatkoi hän otettuaan sikarin ja pidellen maljaa toisella kädellään,

-- anna minulle neuvo.

-- Missä asiassa sitten?

-- Minä sanon heti missä. Olettakaamme, että sinä olet naimisissa,

sinä rakastat vaimoasi, mutta olet viehättynyt toiseen naiseen...

-- Suo anteeksi, mutta minun on suorastaan mahdotonta ymmärtää sitä,

samoin kuin... aivan yhtä mahdotonta kuin että minä nyt, syötyäni

vatsani täyteen, menisin rinkelileipomon ohitse ja varastaisin

rinkelin.

Stepan Arkadjevitshin silmät välähtivät.

-- Miksikä ei? Rinkeli tuoksuu joskus niin, että on mahdoton

pidättäytyä.

/p

Himmlisch ist's, wenn ich bezwungen

Meine irdische Begier;

Aber doch wenn's nicht gelungen,

hatt ich auch recht hübsch Plaisir![1]

p/

Tätä lausuessaan Stepan Arkadjevitsh hymyili viehkeästi. Levinkään ei

voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

-- Niin, mutta jos vakavasti puhutaan, jatkoi Oblonski. -- Tajuatko,

että se nainen on herttainen, lempeä, rakastettava olento, avuton,

yksinäinen ja kaikkensa uhrannut. Nyt, kun teko on jo tehty,

niin voinko hylätä hänet, sano? Erota kenties voi, ettei särkisi

perhe-elämäänsä, mutta eikö häntä saisi sääliä, turvata hänen

elämänsä ja helpottaa hänen osaansa?

-- Kuule, suo anteeksi veli. Sinä tiedät, että minun mielestäni on

kahta lajia naisia... tai ei... oikeammin: on naisia ja on... Minä

en ole nähnyt ihania langenneita olentoja enkä tule näkemään, ja

sellaiset kuin tuo maalattu pörrötukkainen ranskatar kassapulpetin

ääressä ovat minusta iljettäviä, ja kaikki langenneet ovat

samanlaisia.

-- Entä evankeliumin syntinen vaimo?

-- Oh, jätä se. Kristus ei olisi koskaan sanonut niitä sanoja,

jos hän olisi tiennyt, miten niitä tullaan väärinkäyttämään. Koko

evankeliumista tiedetäänkin vain ne sanat. Voin muuten sanoa, että

minä en puhu sitä, mitä ajattelen, vaan mitä tunnen. Ja minä inhoan

langenneita naisia. Sinä pelkäät hämähäkkejä, minä taas noita

iljettäviä elukoita. Sinähän et ole tutkinut hämähäkkejä etkä tiedä

niiden luonnetta, samoin en minäkään näiden.

-- Hyvä sinun on noin puhua. Olet kuin se Dickensin kirjan herra,

joka syytää vasemmalla kädellään oikean olan yli kaikki hankalat

kysymykset. Mutta tosiasian kieltäminen ei ole mikään vastaus. Miten

pitäisi toimia, sano sinä se? Vaimo vanhenee, ja sinä olet täynnä

elämää. Et ehdi kuin vilkaista ympärillesi, kun jo tunnet, ettet voi

rakastamalla rakastaa vaimoasi, niin paljon kuin häntä kunnioitatkin.

Ja yhtäkkiä osuu tiellesi rakkaus, ja olet hukassa, hukassa! virkkoi

Stepan Arkadjevitsh alakuloinen epätoivo äänessään.

Levin hymähti.

-- Niin, mies on hukassa, jatkoi Oblonski. -- Mutta minkäs teet?

-- Olet varastamatta rinkeleitä. Stepan Arkadjevitsh purskahti

nauruun.

-- Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää

vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi,

jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä

tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on

kauhea draama.

-- Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin

sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti

miksi. Rakkaus on minun mielestäni... molemmat rakkaudet, jotka,

kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat

koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset

toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat

suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa.

Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, -- siinä koko draama.

Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä

rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on...

Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen

taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:

-- En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista...

Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.

-- Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- sinä olet hyvin eheä

ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä

luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä,

mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista

virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi

päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen

ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä

kävisivät aina käsi kädessä, -- mutta ne eivät käy. Elämän koko

rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.

Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa

eikä kuunnellut Oblonskia.

Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä,

vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi

pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia

asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli

usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset

lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan,

ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.

-- Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi

tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä

näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa

juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu

Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen

henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.

Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi

ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi

Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista

ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen

suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja

lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava

ratkaisun.