IX

Neljän aikaan Levin nousi sykkivin sydämin ajurin rattailta

Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa

kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt

portilla Shtsherbatskien vaunut.

Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja,

rekiä, ajureita ja santarmeja. Siististi pukeutunutta väkeä kuhisi

portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten

koristeharjaisten talojen lomassa, ihmisten hatut välkkyivät

auringonpaisteessa. Puiston vanhat tuuheat koivut lumitaakan

taivuttamine oksineen näyttivät kuin pukeutuneen uusiin juhlallisiin

messukaapuihin.

Hän kulki käytävää pitkin luistinrataa kohti ja puheli itsekseen: "Ei

pidä hätäillä, pitää rauhoittua. Mitä sinä nyt? Ole hiljaa, hölmö",

kehotteli hän sydäntään. Ja mitä enemmän hän koetti tyyntyä, sitä

epätasaisemmaksi kävi hänen hengityksensä. Tuttava tuli vastaan ja

huusi häntä nimeltä, mutta hän ei edes tuntenut, kuka se oli. Hän

meni kelkkaratojen luo, mistä kuului laskettavien ja nostettavien

kelkkain ketjujen räminää, alas liukuvien kelkkojen jyryä ja iloisina

kajahtelevia ääniä. Hän astui vielä muutaman askeleen, kunnes hänen

eteensä avautui luistinrata. Hän tunnisti Kittyn heti kaikkien

luistelijain joukosta.

Hän tunsi Kittyn olevan siellä siitä ilosta ja pelosta, mikä oli

vallannut hänen sydämensä. Siellä tämä seisoi radan toisessa

päässä keskustellen jonkun naisen kanssa. Hänen puvussaan eikä

asennossaan ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Mutta Levinin

oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta joukosta kuin ruusupensas

nokkoskasasta. Kaikki sai valaistuksensa hänestä. Hän oli hymy,

joka kirkasti kaiken ympärillään. "Voinkohan minä mennä tuonne

jäälle hänen luokseen?" epäröi Levin. Paikka, jossa Kitty seisoi,

tuntui hänestä luoksepääsemättömältä pyhätöltä, ja hetken hän oli

jo kääntymäisillään takaisin, niin hirveältä hänestä tuntui. Hänen

täytyi voittaa itsensä ja koettaa ymmärtää, että kulkihan siinä

Kittyn ympärillä kaikenlaista muutakin väkeä ja saattoihan siis

hänkin tulla sinne luistelemaan. Hän meni radalle mutta vältteli

kauan katsomasta tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä

aurinko, mutta näki tämän katsomattakin, kuten auringon.

Jäälle kokoontui tänä viikon päivänä ja tähän aikaan päivästä saman

seurapiirin ihmisiä, kaikki tuttuja keskenään. Joukossa oli sekä

taidollaan keikaroivia luistelijamestareita että nojakelkan varassa

opettelevia arka- ja kömpelöliikkeisiä vasta-alkajia, pojannaskaleita

ja terveydellisistä syistä luistelevia vanhuksia. Kaikki he tuntuivat

Levinistä erikoisilta onnenpojilta, kun saivat olla siinä Kittyn

lähellä. He näyttivät kaikki luistelevan aivan välinpitämättöminä

hänen edessään ja takanaan, vieläpä puhuttelevankin häntä ja pitävän

hauskaa kokonaan riippumatta hänestä, mainion jään ja hyvän sään

innostamina.

Nikolai Shtsherbatski, Kittyn serkku, istui penkillä lyhyessä

päällystakissaan ja tiukoissa housuissaan, luistimet jalassa, ja

Levinin nähdessään huusi hänelle:

-- Kas, Venäjänmaan paras luistelija! Milloin olette tullut? On

mainio jää, pankaa luistimet jalkaanne.

-- Eihän minulla poloisella ole luistimiakaan, Levin vastasi

ihmetellen rohkeuttaan ja luontevuuttaan hänen läsnä ollessaan

eikä hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistään, vaikka katsoikin

toisaalle. Levin tunsi, että aurinko lähestyi häntä. Kitty oli radan

kulmassa. Korkeiden kengänvarsien tukemat pikkuiset jalat harallaan

hän lähti selvästi arastellen luistelemaan Leviniä kohti. Muuan

kansanasuun pukeutunut poika kiisi hänen ohitseen syvässä kumarassa,

käsiään hurjasti huitoen. Kitty luisteli hiukan epävarmasti. Hän

piti kätensä varuillaan jättäen muhvin nauhan varaan ja katsoi

Leviniin hymyillen hänelle ja omalle arkuudelleen. Käänteen päässä

hän potkaisi notkealla jalallaan vielä kerran vauhtia, liukui suoraan

Shtsherbatskin luo, tarttui kädellään tähän kiinni ja nyökkäsi

hymyillen Levinille. Kitty oli ihanampi kuin miksi Levin oli hänet

kuvitellut.

Ajatellessaan häntä Levin oli nähnyt hänet elävänä mielessään,

varsinkin tuon vaaleahiuksisen pikku pään, joka oli niin vapaasti

pystyssä sirojen neidonhartiain yllä ja jonka ilme kuvasti

lapsenomaista selkeyttä ja hyvyyttä. Ilmeen lapsellisuus ja vartalon

siro kauneus yhdessä soivat hänelle erityistä viehätysvoimaa, jonka

Levin hyvin muisti. Mutta kerta kerralta häntä hämmästytti Kittyn

aina lempeitten, tyynten ja rehellisten silmien ilme ja varsinkin

hänen hymynsä, joka aina vei Levinin lumottuun maailmaan, missä hän

tunsi muuttuvansa helläksi ja lempeäksi, -- sellaiseksi kuin hän

muisti olleensa joskus varhaisen lapsuutensa parhaina hetkinä.

-- Milloin olette saapunut? kysyi hän antaen Levinille kättä. --

Kiitos, lisäsi hän, kun Levin nosti muhvista pudonneen nenäliinan.

-- Minäkö? Vastahan minä tulin eilen... ei vaan tänään... vastasi

Levin, joka ei hermostukseltaan heti ymmärtänyt kysymystä. --

Aioin käydä luonanne, hän sanoi ja muistettuaan samalla käyntinsä

tarkoituksen kävi ujoksi ja punastui. -- Minä en tiennyt, että te

luistelette ja hyvin luistelettekin.

Kitty katsoi häneen tarkkaavasti, ikään kuin tahtoen tietää syyn

hänen ujouteensa.

-- Teidän kiitoksellenne on annettava arvoa. Täällä elää vielä

legenda teidän luistelutaidostanne, Kitty sanoi pudistaen mustan

hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä.

-- Niin, ennen aikaan oli intohimoinen luistelija, halusin päästä

taidoissani mestariksi.

-- Te teette luullakseni kaiken intohimoisesti, Kitty sanoi

hymyillen. -- Minä katselisin niin mielelläni teidän luisteluanne.

Pankaa luistimet jalkaan ja luistellaan yhdessä.

"Yhdessäkö! Onko se todellakin mahdollista?" Levin ajatteli katsoen

häneen.

-- Otan heti paikalla luistimet, hän sanoi. Ja hän lähti panemaan

luistimia jalkaansa.

-- Ette ole pitkään aikaan käynytkään, herra, puhui radanhoitaja

pitäen hänen jalkaansa kädessään ja kiertäen kiinni kantaruuvia. --

Teidän jälkeenne ei ole tullut herroista yhtään mestaria. Onko hyvä

näin? hän sanoi vetäen kireälle hihnan.

-- Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen

vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen.

"Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän

sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä

juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen

toivostani... Mutta sitten?... Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy!

Pois heikkous!"

Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin

edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle

ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin

pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui

taas tämän hymystä.

Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten

vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen

kättään.

-- Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen

luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.

-- Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta

säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän

oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt

pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin

näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta:

sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.

-- Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole

oikeutta udella, Levin sanoi.

-- Miksikä ei?... Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty

kylmästi ja lisäsi samassa: -- Oletteko jo nähnyt mademoiselle

Linonia?

-- En vielä.

-- Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.

"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!"

Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo,

joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti

tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.

-- Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, -- ja

vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar

nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä,

joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun

mukaan. -- Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?

Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle

sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.

-- No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele

hyvin?

Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta

kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta

Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen,

tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi.

Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän

omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.

-- Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.

-- Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka

Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi

olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.

-- Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.

-- En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä

tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän

lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.

-- Kuinka ette tiedä?

-- En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan.

Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta

hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja

luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan

tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat

luistimiaan.

"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!"

puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan

hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.

Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli

savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten

ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle

ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa

pitkin.

-- Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös

tehdäkseen tuon uuden tempun.

-- Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai

Shtsherbatski hänelle.

Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin

voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa

kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui

kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan

oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.

"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta

mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä,

hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko

tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä

rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän

on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?..." hän ajatteli.

Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä

kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta

liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja

tyttären puutarhan portilla.

-- Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. -- Torstaisin, kuten

ennenkin, on meillä vierasilta.

-- Tänään siis?

-- On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti.

Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut

olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi

hymyillen:

-- Näkemiin.

Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen

voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään

anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän

kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti

anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.

-- No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. -- Ajattelin koko ajan

sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen

Leviniä vihjailevasti silmiin.

-- Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen

äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka

oli säestänyt tuota sanaa.

-- "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?

-- Sama minulle.

-- No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten

"Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin

"Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota

ravintolaa. -- Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi

pois.

Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen

muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli

itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki

selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan

kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.

Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.

-- Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.

-- Mistä? kysäisi Levin. -- Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti

turbot'sta.

X

Kun Levin oli astunut Oblonskin kanssa ravintolaan, ei hän voinut

olla huomaamatta Stepan Arkadjevitshin kasvoilla ja koko hänen

olemuksessaan tiettyä erityistä, ikään kuin hillittyä loistetta.

Oblonski riisui päällystakkinsa ja astui hattu kallellaan

ruokasaliin, antaen käskyjä lautasliinat kädessä vastaan

kiiruhtaville hännystakkisille tataareille. Hän kumarteli oikealle

ja vasemmalle iloisesti tervehtiville tuttavilleen, joita oli aina

ja joka paikassa, meni voileipäpöydän luo, haukkasi votkaryypyn

kyytipojaksi kalaa ja sanoi korkean pulpetin ääressä istuvalle

pitseihin ja rusetteihin sonnustautuneelle maalatulle ranskattarelle

jotain, mikä sai tämän herahtamaan vilpittömään nauruun. Levin taas

ei ottanut ryyppyä yksin siitä syystä, että häntä iljetti niin

kovasti tuo ranskatar, joka näytti olevan kyhätty kokoon pelkistä

tekohiuksista, puuterista ja hajuvesistä. Hän kiiruhti pois tämän

läheisyydestä kuin saastaisen paikan luota. Koko hänen sielunsa tulvi

Kittyn muistoa ja silmistä hohti onnen ja riemun hymy.

-- Tänne, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, täällä ei teidän

ylhäisyyttänne häiritä, puheli erityisen sinnikäs, vanha, kalpea ja

leveälanteinen tataari, jonka hännystakin liepeet törröttivät ulos

lanteiden molemmin puolin. -- Tehkää hyvin, teidän ylhäisyytenne, hän

sanoi Levinille, liehakoiden Stepan Arkadjevitshia kohtaan tuntemansa

kunnioituksen merkiksi myös hänen vierastaan.

Levitettyään silmänräpäyksessä puhtaan liinan jo ennestään liinalla

peitetylle pöydälle, pronssisen haaralampun alle, hän siirsi pöydän

ääreen samettiset tuolit ja pysähtyi Stepan Arkadjevitshin eteen,

odottaen lautasliina ja ruokalista kädessään käskyjä.

-- Jos käskette, teidän ylhäisyytenne, niin erilliskabinetti vapautuu

kohta... ruhtinas Golitsyn naishenkilön kanssa. Nyt on tuoreita

ostereitakin.

-- Ahaa, ostereita.

Stepan Arkadjevitsh mietti hetkisen.

-- Emmekö muuta suunnitelmaa, Levin? hän sanoi pysäyttäen sormensa

ruokalistalla. Ja hänen kasvoistaan kuvastui vakava neuvottomuus. --

Ovatko osterit hyviä, kuulepas sinä?

-- Flensburgilaisia, teidän ylhäisyytenne, ostendelaisia ei ole.

-- No flensburgilaisia, mutta ovatko ne tuoreita?

-- Eilen saatuja, herra.

-- Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko

suunnitelman?

-- Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja

puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.

-- Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin

eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.

-- Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen

luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän

huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, -- etten

minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän

herkuttelen.

-- Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia

nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- No niin, tuopas meille

veikkoseni, ostereita pari -- ei taida riittää -- kolmekymmentä

kappaletta ja juurilientä.

-- Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei

nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin

nimityksin.

-- Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean

kastikkeen kera, sitten... paahtopaistia; mutta katsokin, että on

hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.

Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä

ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan,

vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan:

"Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon,

macèdoine des fruits..." ja samassa pannen pois toisen kansiin

sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan

Arkadjevitshille.

-- Mitäs otamme juotavaksi?

-- Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa... vaikka samppanjaa, Levin

sanoi.

-- Hetikö jo aluksi? Vaikka miksipä ei. Pidätkö valkealeimaisesta?

-- Cachet blanc, huomautti tataari.

-- Niin, tuo sitä osterien kera ja sittenhän saamme nähdä mitä muuta

otamme.

-- Käskystä, herra. Mitä pöytäviiniä käskette tuoda?

-- Tuo nuit'tä. Tai ei, klassinen chablis on parempaa.

-- Tottelen, herra. Omaa juustoanneko käskette?

-- Niin, niin, parmesania. Vai pidätkö sinä toisesta?

-- Ei, minulle on yhdentekevää, Levin sanoi voimatta pidättää hymyään.

Ja tataari kiiti pois liepeet liehuen ja tulla pyyhälsi noin viiden

minuutin kuluttua takaisin, pullo sormien välissä ja kädessään

vadillinen ostereita avonaisine helmiäiskuorineen.

Stepan Arkadjevitsh rutisti tärkkelöidyn lautasliinan, pisti sen

pään liivinsä reunan taa, asetti kätensä mukavaan tanaan ja ryhtyi

nauttimaan ostereita.

-- Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla

helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen

toisensa jälkeen. -- Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten

kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.

Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui

hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari,

joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin

laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän

hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.

-- Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan

siemaisten, -- vai oletko huolissasi? Kuinka on?

Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin

oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se,

mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon

ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja,

joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja

harsot sekä tataarit -- kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä.

Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.

-- Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä

vaivaa minua, hän sanoi. -- Sinä et voi käsittää miten hullua tämä

kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi

herran kynnet...

-- Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti

kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- En mahda sille mitään, Levin vastasi. -- Koetahan sinä asettua

minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme

maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava

tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan

hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet

kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina

kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä

mitään.

Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.

-- Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä.

Hän tekee työtä järjellään...

-- Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta

nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman

nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin

me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä

vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita...

-- Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Sehän se onkin

sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.

-- No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.

-- Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.

Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla

ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta,

joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.

-- No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille

nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja

vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.

-- Menen varmasti, Levin vastasi. -- Vaikkakin minusta näytti, että

ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.

-- Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa... No tuohan,

veikkonen, liemi tänne!... Sehän on hänen tapansa, hän on grande

dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Minä tulen myös, mutta minun on

käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö

tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä

hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä

mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta

kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.

-- Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. -- Sinä olet

oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se,

että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut

takaisin. Minä tulin nyt...

-- Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen

Leviniä silmiin.

-- Miksi niin?

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä

tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinulla on kaikki

edessäpäin.

-- Niin kuin sinulla sitten olisi kaikki takanasi.

-- Vaikka ei takanakaan, mutta sinulle kuuluu tulevaisuus ja minulle

nykyisyys, ja rippeinä sekin.

-- Kuinka niin?

-- Ei ole hyvin asiat. Mutta mitäpä minä itsestäni puhun, kaikkea on

kuitenkin mahdoton selittää, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sanohan,

miksi oikeastaan tulit Moskovaan?... Hoi, saat ottaa! huusi hän

tataarille.

-- Etkö arvaa? Levin vastasi irrottamatta Stepan Arkadjevitshista

syvästi säteileviä silmiään.

-- Luulen arvaavani, mutta minun on vaikea sanoa sitä. Siitä voit

päättää, arvaanko oikein vai väärin, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyn

väreet huulillaan katsellen Leviniä.

-- No mitäs sanot siihen? virkkoi Levin ääni väristen ja tunsi

kaikkien kasvolihastensa vavahtelevan. -- Mitäs arvelet asiasta?

Stepan Arkadjevitsh joi hitaasti lasin chablis'ta irroittamatta

katsettaan Levinistä.

-- Minäkö?... sanoi Stepan Arkadjevitsh -- minä en toivoisi mitään

muuta niin kuin sitä, en mitään! Se on parasta mitä voisi tapahtua.

-- Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi

Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. -- Luuletko,

että se olisi mahdollista?

-- Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?

-- Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki

mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!... Minä

olenkin varma siitä, että...

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen

levottomuudelleen.

-- Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä

minulle että hänelle.

-- No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki

tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.

-- Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.

Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon

Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt

jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt

yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset

heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi

ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken

inhimillisen yläpuolella.

-- Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä,

joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.

Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan

Arkadjevitshin syödä.

-- Ei, kuulehan sinä, kuulehan, hän sanoi. -- Sinä et tiedä, että

tämä on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Minä en ole koskaan

kenellekään puhunut siitä. Enkä voi kenellekään puhua siitä niin kuin

sinulle. Mehän olemme, sinä ja minä, kaikissa asioissa toisillemme

vieraita: eri maut, eri mielipiteet ja kaikki muukin; mutta minä

tiedän, että sinä pidät minusta ja ymmärrät minua ja siksi minä pidän

sinusta kauheasti. Mutta sano sinä Herran tähden kaikki suoraan.

-- Olen sanonut mitä ajattelen, virkkoi Stepan Arkadjevitsh

hymyillen. -- Mutta minä sanon sinulle vielä jotain. Minun vaimoni on

ihmeellinen nainen... Stepan Arkadjevitsh huoahti muistaessaan oman

suhteensa vaimoonsa ja oltuaan hetkisen vaiti jatkoi: -- Hänellä on

edeltä näkemisen lahja. Hän tuntee ihmiset perinpohjin; mutta sitä

paitsi hän tietää tulevat tapahtumat, varsinkin mitä avioliittoihin

tulee. Hän esimerkiksi ennusti, että Shahovskaja menee Brentelnille.

Ei kukaan ottanut uskoakseen, mutta niinpäs kävi. Ja hän on sinun

puolellasi.

-- Miten sitten?

-- Siten, että hän, paitsi että pitää sinusta paljon, sanoo suoraan,

että Kitty ehdottomasti tulee sinun vaimoksesi.

Nämä sanat saivat Levinin kasvot yhtäkkiä säteilemään hymyä,

sellaista hymyä, joka on jo lähellä liikutuksen kyyneliä.

-- Sanooko hän niin! huudahti Levin. -- Minä olen aina sanonut,

että hän on ihana olento, tuo sinun vaimosi. Mutta jo riittää siitä

aiheesta, hän sanoi nousten paikaltaan.

-- Hyvä, hyvä, mutta istuhan paikallasi.

Levin ei voinut istua. Hän asteli varmoin askelin kahdesti pikku

huoneen poikki, siristeli silmiään, jottei kyyneleitä näkyisi, ja

istuutui sitten vasta pöydän ääreen.

-- Käsitätkö sinä, hän sanoi, -- tämä ei enää ole rakkautta. Minä

olen ollut rakastunut, mutta tämä ei ole sitä. Minä en ole oman

tunteeni, vaan jonkin ulkonaisen voiman vallassa. Minähän lähdin

täältä tieheni juuri siksi, että tiesin, ettei siitä voisi tulla

mitään, ymmärrätkö, ettei sellaista onnea voisi olla maan päällä;

mutta minä olen kamppaillut itsekseni ja näen, että ilman sitä ei ole

elämääkään. Ja täytyy tehdä ratkaisu...

-- Mitä varten sinä sitten matkustit pois?

-- Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä

kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit

minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että

olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla,

että Nikolai-veli... tiedäthän,... on täällä... olen unohtanut

hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia

on kauhea... sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen...

on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme...

ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme... yhtäkkiä

lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on

mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.

-- No, sinulla ei paljon syntejä ole.

-- Mutta minäkin, Levin sanoi, -- saan inhottavaa elämääni

selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa... Niin, niin.

-- Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta

olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa

tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi

antaa anteeksi.