Kun professori oli lähtenyt, Sergei Ivanovitsh kääntyi veljensä
puoleen: -- Hauska että tulit. Voitko viipyä kauankin? Miten
luistavat talousasiat?
Levin tiesi, ettei maatalous suuresti kiinnostanut vanhempaa veljeä
ja että tämä oli kysynyt sitä vain ollakseen hänelle mieliksi, ja
siksi hän vastasi vain kertomalla vehnän myynnistä ja rahoista.
Levin oli aikonut kertoa veljelleen naimahankkeistaan ja kysyä
häneltä neuvoa, olipa hän lujasti päättänytkin tehdä sen; mutta kun
hän taas oli nähnyt veljensä, kuullut hänen keskustelunsa professorin
kanssa, kun hän sitten oli kuullut tuon vaistomaisesti holhoavan
äänensävyn veljen tiedustellessa hänen talousasioitaan (heidän
äidiltä perimänsä maatila oli jakamatta, ja Levin hoiti kummankin
osaa), tunsi hän, että hänen jostain syystä oli mahdotonta ruveta
puhumaan veljensä kanssa päätöksestään mennä naimisiin. Hän tunsi,
ettei veli suhtautuisi asiaan niin kuin hän toivoi.
-- No, miten teillä zemstvo toimii? kysyi Sergei Ivanovitsh joka oli
hyvin kiinnostunut tästä uudesta maaseutuhallinnosta ja piti sitä
hyvin merkittävänä.
-- En yhtään tiedä...
-- Mitä?... Olethan sinä hallituksen jäsen?
-- Ei, en ole enää jäsen; olen eronnut, Levin vastasi, -- enkä käy
enää kokouksissa.
-- Vahinko! virkkoi Sergei Ivanovitsh rypistäen kulmiaan.
Levin alkoi puolustuksekseen kertoa, millaisia kokoukset olivat
olleet hänen piirissään.
-- Sellaistahan se aina on! keskeytti hänet Sergei Ivanovitsh. --
Me venäläiset olemme aina sellaisia. Kenties se on meissä hyväkin
piirre, tuo kyky nähdä omat vikamme, mutta me liioittelemme,
me huvittelemme ivalla, joka on aina valmiina kielellämme. Sen
minä vain sanon sinulle, että jos sellaiset oikeudet kuin meidän
maaseutuhallintomme olisi annettu toiselle Euroopan kansalle,
olisivat saksalaiset ja englantilaiset tehneet siitä vapauden aseen,
mutta me vain naureskelemme.
-- Minkä sille voi! Levin sanoi syyllisen näköisenä. -- Se oli minun
viimeinen kokeeni. Ja minä koetin sieluni pohjasta. En mahda mitään,
olen kyvytön siihen.
-- Et ole kyvytön, sanoi Sergei Ivanovitsh -- sinä et katso asiaa
oikealta kannalta.
-- Kenties, Levin vastasi alakuloisesti.
-- Tiedätkö jo, että Nikolai-veli on taas täällä.
Nikolai-veli oli Konstantin Levinin vanhin oikea veli ja Sergei
Ivanovitshin velipuoli, hunningolla oleva mies; joka oli
tuhlannut suuren osan omaisuuttaan, joka pyöri hyvin oudoissa ja
huonomaineisissa piireissä ja oli riidoissa veljiensä kanssa.
-- Mitä sinä sanot? huudahti Levin pelästyen. -- Mistä sinä sen
tiedät?
-- Prokofi oli nähnyt hänet kadulla.
-- Täälläkö Moskovassa? Missä hän on, tiedätkö sitä? Levin nousi
tuoliltaan ikään kuin aikeissa heti lähteä.
-- Pahoittelen, että sanoin sen sinulle, sanoi Sergei Ivanovitsh
pudistaen päätään nuoremman veljen mielenkuohulle. -- Minä lähetin
tiedustamaan, missä hän asuu, ja lähetin hänelle samalla Trubinin
vekselin, jonka minä olen joutunut maksamaan. Näin hän vastasi.
Ja Sergei Ivanovitsh antoi veljelleen kirjelapun paperinpuristimen
alta.
Levin luki omituisella, tutulla käsialalla kirjoitetut sanat: "Pyydän
nöyrimmästi jättämään minut rauhaan. Ainoastaan sitä minä vaadin
rakastettavilta veikoiltani. Nikolai Levin."
Lapun luettuaan Levin jäi seisomaan Sergei Ivanovitshin eteen pää
painuksissa, kirjelappu kädessään.
Hänen sielussaan taistelivat keskenään halu unohtaa nyt tuo onneton
veli ja tietoisuus siitä, että se halu oli väärä.
-- Hän tahtoo nähtävästi loukata minua, jatkoi Sergei Ivanovitsh --
mutta hän ei saa minua loukkaantumaan, ja minä tahtoisin sydämeni
pohjasta auttaa häntä, mutta näen sen mahdottomaksi.
-- Niin niin, toisteli Levin, -- minä ymmärrän ja annan arvoa sinun
suhtautumistavallesi; mutta minä menen hänen luokseen.
-- Jos tahdot, niin mene, mutta minä en kehottaisi, Sergei Ivanovitsh
sanoi. -- Siis omasta puolestani en sitä pelkää; hän ei voi saada
riitaa välillemme. Mutta minusta olisi sinulle itsellesi parempi olla
menemättä. Ei siitä kuitenkaan apua ole. Mutta tee kuten itse tahdot.
-- Kenties siitä ei ole apua, mutta minä tunnen, varsinkin tänä
hetkenä -- vaikka se on kyllä ihan toinen asia -- minä tunnen, etten
voi olla rauhallinen.
-- No sitä minä en käsitä, Sergei Ivanovitsh sanoi. -- Sen minä vain
sanon, lisäsi hän, -- että tässä opetetaan nöyrtymään. Minä olen
toisella lailla, entistä suopeammin, alkanut suhtautua siihen, mitä
sanotaan alhaisuudeksi, sen jälkeen kun Nikolai-veli on tullut siksi,
mitä hän on... Sinä tiedät mitä hän on tehnyt...
-- Oh, se on kauheata, kauheata! toisteli Levin.
Saatuaan Sergei Ivanovitshin lakeijalta veljensä osoitteen Levin
aikoi heti lähteä hänen luokseen, mutta hetken mietittyään hän päätti
jättää käyntinsä iltaan. Ennen muuta hänen oli sisäisen rauhan
saavuttaakseen ratkaistava se asia, jota varten hän oli tullut
Moskovaan. Velipuolensa luota Levin lähti Oblonskin virastoon ja
saatuaan kuulla Shtsherbatskien olinpaikan ajoi sinne, missä tiesi
saavansa tavata Kittyn.