VII

Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin

luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen

heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa;

mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava

filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten

selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille

eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori

oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei

Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin

viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle

vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä

materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan

kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen

toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden

välillä ja missä se on.

Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen

kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi

keskustelua.

Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli

silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen

Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen

enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi,

mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.

Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe,

ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä -- entistä

luonnontieteen ylioppilasta -- hänelle tuttujen luonnontieteen

perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt

noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä,

reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka

koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka

viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.

Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän

huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin,

olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin,

mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui

pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät

taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien

pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.

-- Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa

oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, --

minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko

minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen

pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta,

sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen

välittäisi.

-- Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että

teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten

ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa

Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään

olemisen käsitettä enää ole olemassa.

-- Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.

Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he

jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.

-- Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei

voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.

Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle

älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli

pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä

Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua?

Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti

ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen

yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta

viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:

-- Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.

-- Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan.

-- Ei, hän sanoi, -- minä viittaan siihen, että jos aistimuksen

perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän

tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.

Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.

Anna Karenina(#49487) · 第 9 / 228 题