Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin
luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen
heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa;
mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava
filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten
selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille
eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori
oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei
Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin
viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle
vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä
materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan
kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen
toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden
välillä ja missä se on.
Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen
kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi
keskustelua.
Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli
silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen
Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen
enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi,
mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.
Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe,
ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä -- entistä
luonnontieteen ylioppilasta -- hänelle tuttujen luonnontieteen
perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt
noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä,
reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka
koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka
viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.
Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän
huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin,
olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin,
mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui
pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät
taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien
pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.
-- Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa
oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, --
minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko
minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen
pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta,
sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen
välittäisi.
-- Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että
teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten
ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa
Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään
olemisen käsitettä enää ole olemassa.
-- Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.
Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he
jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.
-- Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei
voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.
Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle
älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli
pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä
Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua?
Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti
ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen
yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta
viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:
-- Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.
-- Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan.
-- Ei, hän sanoi, -- minä viittaan siihen, että jos aistimuksen
perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän
tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.
Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.