IV

Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä,

sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja

valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat

sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät

suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä

askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa

ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja

lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin

kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa

tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut

aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten

edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että

hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä,

maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli

hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä

luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta... Se oli mahdotonta

siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään

ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä,

omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin

lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan

muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika

oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja

toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että

oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin

valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.

Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon

ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun

tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille

hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain

neuvottomuutta ja tuskaa.

-- Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi

niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti

hän säteili raikkautta ja terveyttä.

Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä

raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen

ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä... Ja tuo inhottava

hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota

kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa

puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea

poskilihas vavahteli.

-- Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.

-- Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, -- Anna tulee tänään.

-- Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti

vaimo.

-- Mutta täytyyhän sentään, Dolly...

-- Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan

kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.

Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan

ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten

Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä

ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät

marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen

äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja

silmiin tuli kyyneleinen kiilto.

-- Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!...

Onhan... hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.

Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.

-- Dolly, mitä minä voin sanoa?... En muuta kuin: anna minulle

anteeksi... Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi

hyvittää hetken, hetken...

Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli

ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin

selittämään kaiken perättömäksi.

-- Hetken nautintoa..., lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän

sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas

yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli

taas.

-- Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, --

älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.

Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin

selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet

turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.

-- Dolly! sanoi Stepan Arkadjevitsh nyyhkyttäen jo hänkin. -- Jumalan

tähden, ajattele lapsia, ne eivät ole syyllisiä! Minä olen syyllinen,

rankaise minua, käske minua sovittamaan tekoni. Olen valmis kaikkeen,

mitä suinkin voin! Minä olen tehnyt väärin, en löydä sanoja

ilmaisemaan, miten väärin olen tehnyt. Mutta Dolly, anna minulle

anteeksi!

Darja Aleksandrovna istuutui. Stepan Arkadjevitsh kuuli hänen

raskaan, kuuluvan hengityksensä ja tunsi sanomatonta sääliä häntä

kohtaan. Darja Aleksandrovna yritti useampaan kertaan sanoa jotain,

mutta ei voinut. Stepan Arkadjevitsh odotti.

-- Sinä ajattelet lapsia, koska tahdot leikkiä heidän kanssaan, mutta

minä tiedän heitä ajatellessani, että he ovat nyt hukassa, virkkoi

Darja Aleksandrovna sanoen nähtävästi yhden niistä lauseista, joita

hän näinä kolmena päivänä oli toistanut mielessään.

Hän oli sanonut miestään sinuksi, ja tämä katsahti häneen

kiitollisena ja liikahti tarttuakseen hänen käteensä, mutta Darja

Aleksandrovna vetäytyi inhoten loitommaksi.

-- Minä ajattelen lapsiani ja tekisin siksi kaikkeni niiden

pelastamiseksi. Mutta minä en tiedä, miten heidät paremmin

pelastaisin: sitenkö, että vien heidät pois isänsä luota, vai että

jätän irstailevan isän luo, -- niin, irstailevan isän luo... No

sanokaa itse, onko enää sen jälkeen... mitä on tapahtunut, meidän

yhteiselämämme mahdollinen? Onko se mahdollinen? Sanokaa, onko

se mahdollinen? toisti hän korottaen ääntään. -- Sen jälkeen kun

mieheni, minun lasteni isä, antautuu rakkaussuhteeseen omien lastensa

kotiopettajattaren kanssa...

-- Mutta mitä minä...? Mitä minä voin tehdä? sanoi syytetty surkealla

äänellä, tietämättä itse mitä puhui ja painaen päänsä yhä alemmas.

-- Kuinka minä inhoan teitä! huusi Darja Aleksandrovna yhä enemmän

kiivastuen. -- Teidän kyyneleenne ovat vettä! Te ette koskaan ole

rakastanut minua; teillä ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa! Te olette

minulle iljettävän vastenmielinen, inhottava ja vieras; niin, tuiki

vieras! Hän lausui kipeästi ja kiukkuisesti tuon hänelle itselleen

kauhean sanan _vieras_.

Stepan Arkadjevitsh katsoi vaimoonsa ja pelästyi ja kummastui hänen

kasvoillaan kuvastuvaa vihaa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen säälinsä

vain ärsytti tuota naista, joka näki hänessä rakkauden sijasta vain

säälivää myötätuntoa. "Ei, hän vihaa minua. Hän ei anna anteeksi",

ajatteli Stepan Arkadjevitsh.

-- Tämä on kauheata, kauheata! virkkoi hän.

Samalla parahti viereisessä huoneessa lapsi, luultavasti kaatuessaan.

Darja Aleksandrovna kuulosteli itkua, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä

lauhkeamman sävyn.

Hän näytti hetkisen epäröivän ikään kuin ei olisi tiennyt, missä oli

ja mitä oli tehtävä, mutta nousi sitten nopeasti ja lähti ovea kohti.

"Rakastaapas lastani", Stepan Arkadjevitsh ajatteli huomatessaan

parahduksesta johtuneen muutoksen vaimonsa kasvoilla, "minun lastani.

Kuinka hän sitten voi vihata minua?"

-- Dolly, yksi sana vielä, virkkoi hän kulkien vaimonsa jäljessä.

-- Jos te tulette jäljessäni, kutsun palvelusväen ja lapsen sisään!

Tietäkööt kaikki, että te olette lurjus! Minä matkustan pois tänään,

ja te saatte asua täällä rakastajattarenne kanssa!

Ja vaimo poistui läimäyttäen oven kiinni jäljessään.

Stepan Arkadjevitsh huoahti, pyyhki kasvonsa ja lähti hiljaisin

askelin huoneesta. "Matvei sanoo, että setviytyy; mutta miten?

Minä en näe edes mahdollisuutta. Voi voi tätä kauheutta! Ja miten

ruokottomasti hän huusi", puhui hän itsekseen muistellen vaimonsa

huutoja ja sanoja: lurjus ja rakastajatar. "Palvelustytöt saattoivat

kuulla. Kauhean, kauhean säädytöntä." Stepan Arkadjevitsh seisoi

hetkisen yksinään, pyyhki silmänsä, huoahti, oikaisi rintansa ja

lähti huoneesta.

Oli perjantai ja saksalainen kelloseppä veti ruokasalin seinäkelloa.

Stepan Arkadjevitsh muisti tuosta täsmällisestä kaljusta kellosepästä

lausumansa sutkauksen, että tämä oli "itse vedetty koko eliniäkseen

vetämään kelloja", ja hymyili. Stepan Arkadjevitsh piti paljon

hyvästä pilasta. "Ja kentiespä setviytyykin! Hyvä sana se

'setviytyy'", hän ajatteli. "Se pitää panna mieleen."

-- Matvei, huudahti hän, -- laita sinä sitten Marjan kanssa kaikki

järjestykseen sohvakamarissa Anna Arkadjevnaa vasten, hän sanoi

ovesta ilmaantuneelle Matveille.

-- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh otti turkin ylleen ja astui kuistille.

-- Ette taida tulla kotiin ruoalle? kysyi saattamaan tullut Matvei.

-- Sittenhän näkee. Tästä saat menoihin, hän sanoi antaen

lompakostaan kymmenruplasen. -- Lieneekö tarpeeksi?

-- Tarpeeksi tai ei, toimeen on tultava, sanoi Matvei työntäen kiinni

vaunujen oven ja siirtyen takaisin kuistille.

Tyynnytettyään lapsensa palasi Darja Aleksandrovna sillä aikaa

takaisin makuuhuoneeseen, arvaten vaunujen tärinän kuultuaan, että

mies oli jo lähtenyt. Tämä huone oli hänen ainoa pakopaikkansa

kotoisilta huolilta, jotka ympäröivät hänet heti kun hän vain

poistui sieltä. Jo nytkin hänen käydessään lastenkamarissa olivat

englantilainen neiti ja Matrjona Filimonovna ehtineet tuona lyhyenä

hetkenä tehdä hänelle muutamia kysymyksiä, jotka olivat sangen

kiireellisiä ja joihin hän yksin saattoi vastata: Mitä piti pukea

lasten ylle kävelylle vietäessä? Pitikö antaa maitoa? Eikö pitäisi

lähettää hakemaan uutta kokkia?

-- Ah, jättäkää minut rauhaan! oli hän sanonut ja palattuaan

makuuhuoneeseen istuutunut samalle paikalle, missä oli ollut miehensä

kanssa puhuessaan. Hän puristi yhteen laihtuneet kätensä, joiden

luisevista sormista sormukset tahtoivat valua pois, ja ryhtyi

selvittelemään muistossaan koko äskeistä keskustelua. "Lähti jo!

Mutta mitenhän heidän väliensä laita on?" mietti Darja Aleksandrovna.

"Näinköhän hän yhä tapailee sitä naista? Miksi minä en kysynyt

häneltä? Ei, ei, meidän on tämän jälkeen enää mahdoton palata

yhteen. Jos me jäämmekin samaan taloon, niin pysymme vieraina. Iäti

vieraina!" toisti hän taas erityisen merkitsevästi tuon hänelle

hirveän sanan.

"Ja miten minä rakastin, Jumalani, miten minä rakastin häntä!...

Miten minä rakastin! Ja enkö minä nytkin häntä rakasta? Kukaties

vielä enemmän kuin ennen! Sehän se onkin kauheinta..." hän aloitti,

mutta ei saanut lopetetuksi ajatustaan, sillä Matrjona Filimonovna

pisti päänsä ovesta.

-- Käskisitte hakemaan minun veljeäni, hän sanoi, -- laittaisi edes

päivällisen; muuten lapset jäävät kuuteen asti ruoatta kuten eilen.

-- Hyvä on, minä tulen heti katsomaan. Entä onko haettu tuoretta

maitoa?

Ja Darja Aleksandrovna syventyi päivän huoliin ja hukutti hetkeksi

niihin surunsa.

V

Stepan Arkadjevitsh oli lahjakkuutensa turvin selviytynyt opinnoista

hyvin, mutta laiskuutensa ja vallattomuutensa takia hän oli

aina ollut häntäpään oppilaita. Hummailevasta elämäntavastaan,

vaatimattomista oppiarvoistaan ja nuoresta iästään huolimatta hän

oli päässyt kunniakkaaseen ja hyväpalkkaiseen päällikönvirkaan

eräässä moskovalaisessa virastossa. Tämän paikan hän oli saanut

Anna-sisarensa miehen Aleksei Aleksandrovitsh Kareninin avulla, jolla

oli hyvin huomattava asema siinä ministeriössä, johon virasto kuului.

Mutta jos ei Karenin olisi nimittänyt lankoaan tuohon virkaan, olisi

Stiva Oblonski satojen muitten ihmisten, veljien, sisarten, omaisten,

serkkujen, setien, enojen tai tätien avulla saanut saman tai toisen

samanlaisen paikan, josta maksettiin palkkaa kuutisentuhatta ruplaa,

mikä summa oli hänelle tarpeen, koska hänen raha-asiansa vaimon

melkoisesta omaisuudesta huolimatta olivat rappiolla.

Puoli Moskovaa ja Pietaria kuului Stepan Arkadjevitshin sukulaisiin

ja ystäviin. Hän oli syntynyt niiden ihmisten piirissä, jotka

olivat päässeet tämän maailman mahtaviksi. Yksi kolmasosa

valtiomiehistä, vanhukset, oli hänen isänsä ystäviä ja oli tuntenut

hänet paitaressusta; toinen kolmannes oli sinutteluväleissä hänen

kanssaan ja kolmas oli hyviä tuttavia. Siis kaikki maisen onnen kuten

virkojen, vuokra- ja omistusoikeuksien sekä muiden etujen jakelijat

olivat hänen ystäviään eivätkä voineet syrjäyttää omaa miestään.

Eikä Oblonskin ollut tarvinnut erityisesti ponnistella hyvän paikan

saamiseksi; oli vain tarvinnut olla kieltäytymättä, kadehtimatta,

riitaantumatta ja loukkaantumatta, mitä hän harvinaisessa

hyväluontoisuudessaan ei koskaan ollut tehnytkään. Hänestä olisi

tuntunut naurettavalta, jos hänelle olisi sanottu, ettei hän saa

niin hyväpalkkaista paikkaa kuin hän tarvitsi, semminkin kun hän ei

vaatinutkaan mitään erinomaista; hän tahtoi vain saman verran kuin

saivat hänen ikätoverinsakin, ja sellaista virkaa hoitamaan hän

kykeni yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Kaikki Stepan Arkadjevitshin tuntevat henkilöt rakastivat häntä hänen

lempeän, iloisen luonteensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi; ja

hänen kauniissa, valoisassa ulkomuodossaan, sädehtivissä silmissään,

mustissa kulmakarvoissaan, hiuksissaan, kasvojen valkoisuudessa ja

punassa oli jopa jotain sellaista, mikä miellytti ja piristi hänen

seuraansa sattuvia ihmisiä aivan fyysisesti. "Ahaa! Stiva! Oblonski!

Siinähän se mies onkin!" sanottiin melkein aina iloisesti hymyillen,

kun hänet tavattiin. Joskin välillä sattui, että keskustelu hänen

kanssaan toi ilmi, ettei mitään erityisen ilahduttavaa ollut

tapahtunut, -- toisena tai kolmantena päivänä sen jälkeen kaikki

jälleen iloitsivat hänet nähdessään.

Hoidettuaan kolmatta vuotta päällikön virkaa eräässä

Moskovan virastossa Stepan Arkadjevitsh oli voittanut osakseen

virkatoveriensa, alaistensa, päällikköjensä ja kaikkien hänen

kanssaan asioissa olevien ihmisten rakkauden mutta myös heidän

kunnioituksensa. Ne pääominaisuudet, jotka hankkivat hänelle

tuon yleisen kunnioituksen virastossa, olivat ensinnäkin hänen

kaikkia kohtaan osoittamansa lempeys, joka perustui tietoisuuteen

hänen omista puutteistaan; toiseksi täydellinen vapaamielisyys,

ei se, jonka hän oli saanut sanomalehdistä, vaan vapaamielisyys,

joka oli hänellä verissä ja joka sai hänet aivan tasa-arvoisesti

ja yhtäläisesti kohtelemaan kaikkia ihmisiä heidän arvostaan ja

varallisuudestaan huolimatta; ja kolmanneksi -- mikä oli tärkeintä --

täydellinen välinpitämättömyys omaa työtä kohtaan, minkä vuoksi hän

ei koskaan innostunut liikaa eikä tehnyt virheitä.

Tultuaan virastoon Stepan Arkadjevitsh astui kunnioittavan

ovilakeijan saattamana salkku kädessä pieneen työhuoneeseensa, puki

ylleen virkatakin ja meni virastohuoneeseen. Kirjurit ja kaikki

virkailijat nousivat ja kumarsivat iloisesti ja kunnioittavasti.

Stepan Arkadjevitsh astui kiireisesti, kuten aina, paikalleen,

kätteli kaikki ja istuutui. Hän laski hiukan leikkiä, puhui

juuri niin paljon kuin oli sopivaa ja aloitti työnsä. Ei kukaan

osannut varmemmin kuin Stepan Arkadjevitsh löytää sitä vapauden,

koruttomuuden ja virallisuuden rajaa, jota asioiden miellyttävä

käsittely edellyttää. Sihteeri tuli papereineen hänen luokseen

iloisena ja kunnioittavan näköisenä, kuten muutkin Stepan

Arkadjevitshin viraston työntekijät, ja puhui sillä tuttavallisen

vapaamielisellä äänensävyllä, jonka Stepan Arkadjevitsh oli täällä

vakiinnuttanut:

-- Saatiinpa viimeinkin tietoja Penzan lääninhallituksesta. Tässä

näin, jos saan...

-- Vai saatiin ne vihdoin! virkkoi Stepan Arkadjevitsh painaen

sormellaan paperiin. -- No niin, hyvät herrat... ja asiainkäsittely

alkoi.

"Jos ne tietäisivät", hän ajatteli esitystä kuunnellessaan, pää

kenossa ja kasvoillaan paljonpuhuva ilme, "mikä syyllinen koulupoika

heidän esimiehensä oli puoli tuntia sitten!" Ja hänen silmänsä

nauroivat esitystä luettaessa. Kello kahteen työn oli määrä kestää

yhtäjaksoisesti, ja sitten oli aamiaistauko.

Kello ei ollut vielä kahtakaan, kun viraston suuret lasiovet

äkkiä avautuivat ja joku tuli sisään. Ilostuen vaihtelusta kaikki

katsahtivat muotokuvan ja peilin alta oveen päin; mutta ovella

seisova vartija karkotti heti tulijan ja sulki lasioven hänen

jälkeensä.

Kun asiakirja oli luettu, nousi Stepan Arkadjevitsh ojenteli

jäseniään ja -- vapaamielisen ajan tapoja noudattaen -- otti

virastossa esiin savukkeen ja lähti työhuoneeseensa. Kaksi hänen

toveriaan, vanha virkamies Nikitin ja kamarijunkkari Grinevitsh

seurasivat häntä.

-- Ehdimme lopettaa aamiaisen jälkeen, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ehdimme toki! sanoi Nikitin.

-- Mahtaa se Fomin olla aika velikulta, sanoi Grinevitsh eräästä

käsiteltävänä olevaan asiaan osallisesta henkilöstä.

Stepan Arkadjevitsh veti kulmansa ryppyyn Grinevitshin sanojen

johdosta antaakseen tämän tuntea, että oli säädytöntä ennenaikojaan

mennä lausumaan tuomioita, eikä vastannut mitään.

-- Kuka kävi? kysyi hän vartijalta.

-- Kuka lienee ollut, teidän ylhäisyytenne; luvatta tuppautui sisään,

kun en sattunut katsomaan. Kysyi teitä. Minä sanoin että kunhan

jäsenet tulevat aamiaistauolle, niin sitten...

-- Missä hän on?

-- Lieneekö mennyt eteiseen, äsken hän tuossa käveli. Tuolla näkyy

tulevan, sanoi vartija osoittaen vahvarakenteista, leveäharteista

ja kiharapäistä miestä, joka karvalakki päässä nopeasti ja kevyesti

juoksi kuluneita kiviportaita ylös. Muuan laiha virkamies, joka

salkku kainalossa laskeutui portaita, seisahtui paheksuen katsomaan

juoksevan jalkoihin ja vilkaisi sitten kysyvästi Oblonskiin.

Stepan Arkadjevitsh seisoi portaiden ääressä. Virkatakin kirjaillun

kauluksen yllä hyväntahtoisina sädehtivät kasvot kirkastuivat

entisestään, kun hän tunnisti lähemmäs kiiruhtavan tulijan.

-- Niinpäs on! Levin, vihdoin viimein! hän sanoi katsellen

lähestyvää Leviniä ystävällisesti ja leikkisästi hymyillen. -- Että

sinä viitsitkin vaivautua hakemaan minua tästä luolasta! Stepan

Arkadjevitsh sanoi ja tyytymättä pelkkään kädenpuristukseen suuteli

ystäväänsä. -- Oletko jo kauan ollut täällä?

-- Saavuin vastikään, ja teki kovasti mieli tavata sinua, Levin

vastasi katsellen ujosti ja samalla tuimasti ja levottomasti

ympärilleen.

-- No, menkäämme työhuoneeseen, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka tunsi

ystävänsä itserakkaan ja äreän ujouden, tarttui häntä käteen ja veti

jäljessään, kuin opastaen läpi vaaranpaikkojen.

Stepan Arkadjevitsh oli tehnyt sinunkaupat melkein kaikkien

tuttaviensa kanssa: kuusikymmenvuotisten ukkojen, kahdenkymmenen

ikäisten poikien, näyttelijöiden, ministerien, kauppiaiden ja

kenraaliadjutanttien kanssa, joten hyvin monet niistä, jotka

olivat "sinuja" hänen kanssaan, olivat yhteiskuntatikapuitten

kahdesta äärimmäisestä päästä ja olisivat suuresti hämmästyneet

kuullessaan, että heillä Oblonskin kautta oli jotain yhteistä. Hän

oli sinutteluväleissä kaikkien kanssa, joitten seurassa oli juonut

samppanjaa, ja samppanjaa hän joi kaikkien kanssa, ja sen tähden

kohdatessaan alaistensa läsnä ollessa häpeällisiä "sinujaan",

kuten hän leikillä nimitti useita ystäviään, hän osasi aina

lieventää tilanteen alaisissa synnyttämää kielteistä vaikutelmaa

luontaisella tahdikkuudellaan. Levin ei ollut häpeällinen "sinä",

mutta hienovaistoinen Oblonski tunsi Levinin ajattelevan, ettei hän

alaistensa nähden kenties haluaisi osoittaa läheistä tuttavuuttaan

Leviniin, ja kiiruhti sen vuoksi viemään Levinin työhuoneeseensa.

Levin oli melkein samanikäinen Oblonskin kanssa, eikä pelkän

samppanjalasin takia "sinä" hänen kanssaan. Levin oli hänen

toverinsa ja ystävänsä varhaisnuoruuden ajoilta. He pitivät

toisistaan huolimatta luonteiden ja taipumusten erilaisuudesta,

kuten varhaisen nuoruuden aikaiset ystävykset pitävät toisistaan.

Mutta siitä huolimatta kumpikin heistä -- kuten eri toiminta-aloilla

työskentelevien ihmisten laita usein on -- sydämessään ylenkatsoi

toistensa toimintaa, joskin järkeilemällä etsi sille puolustusta.

Kummastakin oma elämä tuntui ainoalta oikealta ja ystävän elämä

pelkältä itsepetokselta. Oblonski ei voinut olla vetämättä huuliaan

keveään pilahymyyn nähdessään Levinin. Monet kerrat hän oli tavannut

Levinin tämän tultua käymään Moskovassa maalta, missä tämä puuhaili

jotain, mutta mitä, sitä ei Stepan Arkadjevitsh koskaan oikein

voinut käsittää eikä siitä välittänytkään. Levin tuli Moskovaan

aina levottomana, hätäisenä, hieman ujostelevana ja tuon ujouden

hermostuttamana, ja hänen näkemyksensä olivat useimmiten aivan

uusia ja odottamattomia. Stepan Arkadjevitsh nauroi sille ja piti

siitä. Aivan samalla tavoin Levinkin sydämessään halveksi sekä

ystävänsä kaupunkilaista elämäntapaa että hänen virkaansa, jota piti

tyhjäntoimituksena ja josta teki pilaa. Mutta erotus oli siinä,

että Oblonski, joka toimi niin kuin muutkin, nauroi itsevarmaan

ja hyväntahtoiseen sävyyn, kun taas Levin oli epävarma ja väliin

vihainen.

-- Kauan on sinua odotettu, Stepan Arkadjevitsh sanoi työhuoneeseen

tultua ja päästi irti Levinin käden, siten ikään kuin osoittaen

vaaranpaikkojen päättyneen. -- Onpa oikein hauska taas nähdä sinua,

hän jatkoi. -- No, mitä sinulle kuuluu? Milloin tulit?

Levin vaikeni katsellen Oblonskin kahden toverin tuntemattomia

kasvoja ja varsinkin hienon Grinevitshin käsiä, joitten pitkissä

valkeissa sormissa oli niin pitkät, keltaiset, kärjistään

käyristyneet kynnet ja paidankalvosimissa niin suuret välkkyvät

napit, että nuo kädet nähtävästi anastivat koko hänen huomionsa

eivätkä suoneet hänelle ajatuksen vapautta. Oblonski huomasi sen heti

ja hymyili.

-- Ai sallikaa minun esitellä, hän sanoi. -- Toverini Filip

Ivanovitsh Nikitin, Mihail Stanislavitsh Grinevitsh ja käännyttyään

Leviniin päin: -- Zemstvon toimimies, uusia zemstvomiehiä,

voimailija, joka nostaa yhdellä kädellä viisi puutaa, karjanhoitaja,

metsämies ja ystäväni, Konstantin Dimitrijevitsh Levin, Sergei

Ivanovitsh Koznyshevin veli.

-- Erittäin hauskaa, sanoi ukko.

-- Minulla on kunnia tuntea veljenne Sergei Ivanovitsh sanoi

Grinevitsh ojentaen hienon pitkäkyntisen kätensä.

Levin rypisti kulmiaan, puristi kylmästi hänen kättään ja kääntyi

samassa Oblonskin puoleen. Vaikkakin hän tunsi suurta kunnioitusta

velipuoltaan, kaikkialla Venäjällä tunnettua kirjailijaa kohtaan,

ei hän kuitenkaan voinut sietää, että häntä puhuteltiin kuuluisan

Koznyshevin veljenä eikä Konstantin Levininä.

-- Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut

kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen

Oblonskiin päin.

-- Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. -- No, miten ja mistä

syystä?

-- Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin

samassa kertoa. -- Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen,

ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin

joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu,

leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä

tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on

(hän takelteli hiukan) -- hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle

hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat

ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan

ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku

läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.

-- Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa,

sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta siitä voimme puhua tarkemmin

toiste.

-- Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin

sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.

Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. -- Muistaakseni

sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän

sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin

valmistamaa pukua. -- Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.

Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi,

huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden

ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku

kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot

noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.

-- Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua

kanssasi, Levin sanoi.

-- Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.

Minä olen kolmeen asti vapaa.

-- Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, -- minun on vielä käytävä

muualla.

-- No, syömme sitten päivällistä yhdessä.

-- Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin

vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.

-- No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten

päivällispöydässä.

-- Ne pari sanaa olisivat vain... Levin sanoi, -- ei se ole mitään

erikoista.

Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan

ujouttaan vastaan.

-- Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.

Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli

rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja

hänen silmänsä loistivat.

-- Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla,

sillä... Anteeksi, hetkinen...

Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen

kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan

hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen

ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan

Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä

sihteerin hihalle.

-- Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi

lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän

asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: -- Tehkää niin, Zahar

Nikititsh, olkaa niin hyvä.

Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn

neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi

nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli

pilkallisen tarkkaavainen ilme.

-- En käsitä, en käsitä, hän sanoi.

-- Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen

ja ottaen savukkeen. -- Hän odotti Leviniltä jotain omituista

päähänpistoa.

-- En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. --

Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?

-- Miten niin?

-- Siksi, että... se on kaikki turhaa.

-- Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.

-- Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.

-- Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?

-- Kenties, Levin sanoi. -- Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja

ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta

sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki

voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.

-- Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs

ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja

tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä,

-- mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä

asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään

aikaan käynyt.

-- Miten niin? kysyi Levin pelästyen.

-- Muuten vain, vastasi Oblonski. -- Puhutaan sitten. Mitä varten

sinä oikeastaan tulit?

-- No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas

korviaan myöten.

-- Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, näetkös:

minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas.

Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat

Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja

sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin

päivälliselle.

-- No niin, näkemiin siis.

-- Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle --

se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.

-- Varmasti en.

Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut

kumartaa Oblonskin tovereille.

-- Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.

-- Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään,

-- siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin

kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista

kuin meikäläinen.

-- Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?

-- Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.