Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen
hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein
määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja
kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten
hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas,
hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa
ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo
odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.
Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, -- kirje kauppiaalta,
joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli
välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja
vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä
tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri
alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys
pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki
sovintoa vaimonsa kanssa, -- se ajatuskin jo loukkasi häntä.
Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta
lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki
muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit
syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän
avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.
Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei
äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa
edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta
eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla
kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään
ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän
ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.
Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan
suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin
kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut,
vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli
määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan
tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi
mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä
pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota
monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä
suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että
tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen
puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin --
Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut
riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut
laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin:
perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti
hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta
hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi
ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle,
ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä
hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut
käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat
toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla
kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti
hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia
ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin
ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen
kantaisä -- apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan
Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista
päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen
päässään.
Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään
aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki
vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta
ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi,
ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile
luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan
vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin,
raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja
Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä
ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja
kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle
aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto
Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta.
Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut
Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä
on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen.
Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista,
ironista huvia.
Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun
rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää
rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään
olisi ollut jotain erityisen hauskaa -- iloinen hymy oli hyvän
ruoansulatuksen ansiota.
Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja
hän kävi miettiväksi.
Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne
pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He
olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.
-- Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi
tyttö englanniksi; -- saat itse korjata!
"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset
juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät
luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät
isän luo.
Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä
ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta
tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää
tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville
kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä
pidätti häntä.
-- Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää,
hentoista kaulaa. -- Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa
tervehdykseen.
Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla
tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän
kylmään hymyyn.
-- Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh
huokasi.
"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.
-- No onko äiti iloinen?
Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti
voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä
vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän
vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.
-- En tiedä, tyttö sanoi. -- Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski
mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.
-- No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen
kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.
Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja
antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.
-- Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.
-- Niin, niin. -- Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli
häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.
-- Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. -- Ja eräs asialle tullut nainen
odottaa, lisäsi hän.
-- Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
-- Puolisen tuntia.
-- Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?
-- Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei
sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton
vihastua.
-- No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen
nyrpeästi kulmiaan.
Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja
järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet
istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi
seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä
kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla
käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa.
Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti
hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei
tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa --
vaimonsa.
"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi
tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen
ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi
tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai
parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista
jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään
ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta
ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita
hänen luonteelleen.
"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää
tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi
rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa,
heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen
poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.