Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut
pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt
katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli
ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua
sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä
mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja
kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan
vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa
paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden
ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin
paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian
paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa
koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti,
että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli
tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että
kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei
ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti,
olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa
suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.
"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh
voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten
hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä
en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta
niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut
kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain
alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä.
Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle
Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään
unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja
kaikkein pahinta on se, että hän on jo... Pitikin kaiken sattua kuin
varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"
Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa
kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin.
Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet,
toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen
ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä
musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava
elämän uneen.
"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi
seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa,
heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja
asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla
jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti
verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti
vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet,
kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi
parranajovehkeineen.
-- Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen
sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.
-- Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja
osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti
hymyillen: -- Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.
Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta
Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin
he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi
sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.
Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa
etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin
huomattavasti hymyillen.
-- Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti
vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi
edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä
ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän
luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan
vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
-- Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi
pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa
raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.
-- Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että
hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen,
toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas
sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.
-- Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.
Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin
käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään
peiliin päin.
-- Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?
-- Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.
-- Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.
-- Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä
sanoo.
"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: -- Kyllä, herra.
Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan,
kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin
huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.
-- Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski
tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen
herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen.
Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan
väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.
-- Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.
-- Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.
-- Setviytyykö?
-- Niin tekee, herra.
-- Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi
kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.
-- Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa
pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset
kasvot.
-- No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen
luokseen ovelle.
Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän
syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä
imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.
-- No mitä? hän sanoi alakuloisesti.
-- Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo
onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa
mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää
pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin
ryhtyy...
-- Eihän hän päästä luokseen...
-- Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa
Jumalaa, herra, rukoilkaa!
-- No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen.
-- No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui
päättäväisesti yltään aamutakin.
Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen
kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää
tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.