ENSIMMÄINEN OSA

I

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton

perhe on onneton omalla tavallaan.

Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että

miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren

kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän

kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta

päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia

perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja

palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään

järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa

kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin

perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan,

mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin

päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli

riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun

ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki

oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja

kuski olivat pyytäneet lopputiliä.

Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh

Oblonski -- Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin -- heräsi

tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa

vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan

vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä

toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa,

puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi

poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi

silmänsä.

"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan.

"Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut

Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin,

mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti

päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin -- ja pöydät

lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain

parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla

olivat naisia", hän muisteli.

Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi

hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä

oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä

ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan

verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän

heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon

hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset

safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän

vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti,

jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän

muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa

vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni

kurttuun.

"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja

hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon

kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana

hänen oma syyllisyytensä.

"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta

on se, että kaikkeen olen syynä minä, -- syynä olen minä, vaikka

olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!"

äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia

vaikutelmiaan tästä riidasta.

Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut

teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä

vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä

ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista,

kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.

Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman

keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu

kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan

katseen.

-- Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.

Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu,

kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin

vaimonsa sanoihin.

Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun

äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei

ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä,

mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä

oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt

vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt

välinpitämättömänäkin -- kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se,

mitä hän teki -- olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan

("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh

joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen,

hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.

Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn

nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt

tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja

syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.

"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.

"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen

epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.

Anna Karenina(#49487) · 第 4 / 228 题