I
Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton
perhe on onneton omalla tavallaan.
Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että
miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren
kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän
kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta
päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia
perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja
palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään
järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa
kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin
perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan,
mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin
päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli
riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun
ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki
oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja
kuski olivat pyytäneet lopputiliä.
Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh
Oblonski -- Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin -- heräsi
tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa
vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan
vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä
toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa,
puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi
poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi
silmänsä.
"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan.
"Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut
Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin,
mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti
päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin -- ja pöydät
lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain
parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla
olivat naisia", hän muisteli.
Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi
hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä
oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä
ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan
verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän
heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon
hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset
safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän
vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti,
jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän
muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa
vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni
kurttuun.
"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja
hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon
kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana
hänen oma syyllisyytensä.
"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta
on se, että kaikkeen olen syynä minä, -- syynä olen minä, vaikka
olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!"
äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia
vaikutelmiaan tästä riidasta.
Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut
teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä
vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä
ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista,
kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.
Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman
keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu
kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan
katseen.
-- Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.
Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu,
kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin
vaimonsa sanoihin.
Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun
äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei
ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä,
mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä
oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt
vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt
välinpitämättömänäkin -- kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se,
mitä hän teki -- olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan
("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh
joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen,
hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.
Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn
nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt
tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja
syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.
"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.
"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen
epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.