Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen
lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di
Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità
dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli
toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren
ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja,
chrysantemum- ja myosotislajeja -- miten ihastuttavan heleätä ja
kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien
tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin
luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. -- Nunna raukat! -- johtui
välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa
vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa
kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin
siemauksin.
Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen
ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli
nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään
pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän
vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä
päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois
maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen
sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria.
Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden
muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle,
katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen,
vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla.
Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian
enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan
ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen.
Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot.
Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi
porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin
komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita
varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan
kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului
erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin.
"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen
aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli.
Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen.
Äiti kutoo sukkaa -- ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo
poikani", -- äiti kaipailee, -- "milloin hän ehtinee tervehtimään
vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo
melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin
käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja
leipoisi parhaan hunajakaakun... Poika parka, hän kun ei koskaan saa
tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä..."
Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee
piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin
epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on
käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee
palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin
Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä
kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui
umpinaiseen opistokammioon...
-- Ah! -- Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää
sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin -- tai eihän
hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin
sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia
hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin,
ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa,
kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät
kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta
lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt,
ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle,
joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan
omaisten luo...
Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti,
järjestelmällisesti -- ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset
posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. -- "Tylsää
terästä", -- sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti,
papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi
ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä
muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut
itseänsä.
Hän säpsähti. Mikä? -- kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja
tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien
kummallakin puolella. Ei -- askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan
hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä.
Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan,
sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi.
Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki
olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä.
-- Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa
Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat
kuin labyrintti.
-- Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että
saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?
-- Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.
He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa
sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä
kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei
olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi
menetellä?
Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: -- Ehkä häiritsen
teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?
-- En kumpaakaan. -- Isä Valerius nosti jo katseensa. -- Ette häiritse.
Kävelin ihan joutilaana.
-- Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin
sanottavan.
Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. -- Anteeksi,
-- sopersi hän punastuen, -- en tarkoittanut...
-- Muutamilla on aikaa, toisilla ei, -- vastasi Isä Valerius, ilman
pahastumisen häivettä äänessänsä. -- Minä olen apulainen, ja tuntuu
siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä
aamupäivä on poikkeus, sattuma.
-- On turvallista kävellä papin seurassa, -- selitti tyttö, ikäänkuin
äskeistä laastaroiden. -- Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme,
sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei
pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin!
Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin
tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. -- Hän naurahti, ja nauru
soi kuin pienten kellojen helinä.
Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti
hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet -- syystäkään
-- mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän
alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli
puhdas ja hymy herttainen.
-- Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, -- tuli hänen
viimeiseksi johtopäätökseksensä.
-- Te olette vieras Roomassa? -- alkoi hän varovasti tiedustellen.
-- Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä
Vatikaanin kirjastossa.
-- Ja te tutkitte taidetta?
-- Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette?
-- Koska etsitte Borgheseä.
-- Tietysti tahdon _nähdä_ taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen.
Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä
kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä
päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani.
-- Kuinka moneen ryhmään? -- Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä
enemmän.
-- Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma;
edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin.
Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin
puoleni. -- Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole,
sanokaa?
-- Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta.
Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. -- Kuinka niin? Oletteko siis
tekin muukalainen?
-- Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen
vieraana asunut Roomassa.
-- Vieraana -- seitsemän vuotta?
-- Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen
elämästä.
-- Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten
hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty.
-- En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani.
Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija.
-- Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte
kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma.
Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas:
Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset.
-- Entä viides?
-- Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä
kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin
sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. -- Hän hymyili, nyökäten
neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. -- Vieläkö on pitkältä
isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on
kulunut nopeasti.
-- Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja.
-- Minä? Voi, tosiaan --
Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi
koko asian leikiksi.
-- Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä
hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään.
Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin
elämästä.
-- Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.
-- Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos... Olen pahoillani, nyt en
saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön
ovelta. Eikö teillä _nyt_ olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei
ole synti?
"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"... Isä Valerius värähti, luoden
pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär?
Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?
Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa.
Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta
häveten hävisi.
-- Anteeksi, anteeksi vielä kerran... Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!
Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä
Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta
Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa.
Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa
Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin
tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne
kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien
keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan
puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta -- mitä älykästä ja
sielukasta... "Se kielletty, joka ei ole synti"... Tyttö, tyttö --
aavistiko hän itse olevansa sellainen -- tai sellaisen olennoitunut
edustaja -- nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja
väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?
Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella
hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen
huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis
Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui
krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli
muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa:
valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen
sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa,
ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli
kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti
niitä.
Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois
hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat
lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä,
miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle -- ja mistä
syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!
Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan,
taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut
kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot
noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian
kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä
katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän
hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän
oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut
sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti
puhjennut kaihoisaan huokaukseen: -- Ave Maria, ora pro nobis! Valeria,
cara, ora pro tuo fratre misero!
Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin
vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta,
ruskeat silmät sinersivät... Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde
vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka
ei ole synti"...
Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla
pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas
halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen
hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin
asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä
vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului
menneisyyteen. Muutamat toverit -- hän oli sen kuullut heiltä itseltään
-- olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua
synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän
oli luullut -- tähän hetkeen asti.
Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien
ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin.
Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen,
rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi,
oli katse varma ja sydän rauhoittunut.
Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän
toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti
sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai... Seuraava
päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi
noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan
nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä.
Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen
unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa
ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto
maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.
Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta,
puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti
raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.
Isä Valerius oli suuttunut itseensä. -- Houkka minä olin! Mikä minuun
tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin
kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja
veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä.
Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi
ei.
Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus
oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi
luullut itseänsä.
Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa
päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle
lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen
hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen
antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut
täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?
Siksi... siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa
kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin
henkisesti oli oma herransa.
Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo
yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä
sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia
miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?
Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen
askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti -- mitä -- olihan hän jo eilen
jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut
ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän
oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa...
mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt,
ihaillut -- niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten
ihaillut? -- mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli
matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan
eikä palaava milloinkaan...
Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva
ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan
yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin
juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.
-- Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, -- hän ajatteli. -- En kykene
sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus
puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän
paremmin.
Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta
kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia
kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti
askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut
piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian
aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen
ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja
Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat
sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti... -- Niin, -- hän ajatteli,
-- palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta
saan yleissilmäyksen kaikesta. -- Seuraavan suuren salin hän katseli
kolmessa minuutissa.
Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen
koulukunnan maalauksia... Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen
nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen
rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja
taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.
Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä
huudahtaa: -- Siinä hän on... Vihdoin! -- Ja samassa silmänräpäyksessä
Isä Valerius tiesi, että _tätä_ ainoata hän koko ajan oli odottaen
etsinyt.
-- Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän
ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? -- Hiukan veitikkamainen
hymy väikkyi tytön huulilla. -- Hyvä, että kaduitte! Oletteko
tosiaankin Borghesessä ensi kerran?
-- Olen.
-- Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi
myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet
suljettiin.
Pappi oli sanomaisillansa: -- Sen minä arvasin. -- Mutta hän hätkähti
omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat
kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä
Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren
neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" -- alaston Venus... --
Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen,
toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, -- rupesi tyttö puhumaan,
vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. --
Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta
selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen
puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen
rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan -- vaatteista!
Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. -- Teillä on merkillisiä ajatuksia,
-- sanoi hän.
-- Jos minä olisin maalaaja, -- jatkoi tyttö, -- yhdistäisin maallisen
ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista -- ihanaa
sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin
sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa.
Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa
taivaallinen tuli palaa.
Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä
ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen
puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat --
kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen.
-- Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, -- hän sanoi hiljaa.
Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän
käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi.
-- Pahoittaako teitä oma kohtalonne? -- kysyi hän osaaottavasti. --
Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne.
-- Mehän olemme kaksi vento vierasta, -- vastasi nuori pappi, yhä saman
alakuloisuuden lumeissa.
-- Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, -- sanoi tyttö.
-- Te tulitte tauluja katselemaan...
-- Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?
He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen
oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. -- Katsokaa, kuinka
kaunista, -- hän sanoi. -- Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on
toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen
hohde säteilee. -- Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain
ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.
-- Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!
-- Ja joka oksalla viserrystä. -- Liian iloista, -- lisäsi nuorukainen
sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.
-- Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, -- virkahti sitte
tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. -- Niin, te
siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään.
Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.
-- Ei, ei, en minäkään jää. -- He astelivat yhdessä portaita alas, läpi
alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.
Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa.
Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin
lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta,
palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä
päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle
puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja
piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden
alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.
-- Ja sitte --
-- Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni,
kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.
-- Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen
löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin
satakertaisesti.
Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.
-- En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.
-- Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan
kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta
jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte
messu ja ehtoolliskäynti -- kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut
olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän
varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.
-- Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?
-- Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen
hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen
valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta
kaikkeen voi tottua.
-- Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon -- kodistanne
uneksimaan? -- Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin
syvää sääliä.
-- Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä
epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien
parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi
toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat --
minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja
käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa,
työkurilla, tunnekahleilla... Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö
meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin
papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta
hinta -- se on kallis...
-- Nythän se on maksettu, -- sanoi tyttö hiljaa.
-- Nytkö? -- Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän,
kiihkoisan tunneaallon tulviessa. -- Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu.
Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. -- Hän nousi penkiltä
kuin unesta herännyt.
Tyttökin nousi. -- Niin, on aika lähteä, -- sanoi hän. -- Kiitän teitä.
Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te
sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin
tarina.
-- Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, -- sanoi
isä Valerius, katkera väre äänessänsä. -- Se kyllä onkin parasta.
Rientäkäämme nyt.
-- En unhota, -- tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. -- Minä
olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä
minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän -- olen sen nähnyt
kotona nuorten ystäväini keskuudessa -- että siitä johtuu oikea ilo
ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan
elätte Jumalalle -- mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä --
älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain
tutkimushuvinani -- minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt
elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut
Pietarinkirkossa...
-- Älkää, älkää puhuko noin, -- huudahti nuorukainen kuin hädässä. --
Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni.
Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan
tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian
nopeasti. Kohta tiemme eriävät.
Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia
kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan
suurelle lehtokujalle.
Portilla pappi pysähtyi. -- Nyt sen sanon teille, -- hän lausui. -- Sen
jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen,
jonka kanssa olen _puhunut_, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä
ensimmäinen ja ainoa _ihminen_. En tiedä edes nimeänne!
-- Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester
Ling.
-- Ja osotteenne?
-- Täällä Roomassa Via Gregoriana, -- hän mainitsi numeron. -- Isäni
on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. -- Tytön ääni oli
vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. -- Aioin juuri huomauttaa,
että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet...
Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin --
iltasilla me varmimmin olemme kotona.
-- Kiitos.
He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa.
* * * * *
Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä
täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat,
jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin
ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta.
Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne
ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta
kun ei ole, niin -- Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. --
Kas näin! Istumme selin sinne päin.
Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi,
odotti -- sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta.
Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän
ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei
edes katsahtanut taaksensa. -- Jaha, jaha, -- kuului hän mumisevan
itseksensä, -- täällä sivu 229 ja tuolla folio 4... -- Sitte vähän
äänekkäämmin: -- Onko siellä Ester?
-- Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä,
mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä!
Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha...
-- Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan
jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää.
-- Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti
Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn.
-- Isä, -- tyttö laski kätensä tohtorin olalle. -- Mitä, jos me
saisimme vieraita?
-- Vieraita?
-- Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään.
-- Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä
Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa.
Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on
miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana.
-- Kuinka? Poisko Roomasta?
-- Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on --
se pappi? Mitä hän tahtoo?
Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän
päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi.
-- Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius.
Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata
iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee.
-- Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin
paikalla muistiin nämä tärkeät asiat... Löysin juuri erään
yhtymäkohdan. Sivu 299 -- olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee,
sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa.
Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta.
Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa
professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään.
Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle
kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän
yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.
Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori
näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.
Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti
iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia
runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen
risti kimmelsi -- rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän
soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa
muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten
yksinänsä.
Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi
ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen,
halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa
taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville
paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja
kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta
kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja
sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.
Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän
toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä
hän muisti ilta illalta.
Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.
Siksi... että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja
rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää,
ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista
muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla,
kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua
keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän
vieraaseen. -- Lupasin, etten unohda, -- mietti tyttö. -- Sanoin
itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään,
että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa
ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita --
_hänen_ puolestaan olen rukoillut.
Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi
silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. -- Hyvä Jumala, -- hän huokasi.
-- Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin
tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!
-- Mutta miten? -- heräsi samassa kysymys. -- Kenties emme enää koskaan
tapaa toisiamme. -- Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se
olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei
vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. -- Miksi? -- kysyi
hän taas.
-- Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me
molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän
kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani
leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.
-- Eikö muuta syytä? -- Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.
-- Siksi... että _voisin rakastaa häntä_... Tyttö kätki polttavat
kasvonsa käsiinsä. -- Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua...
_Voisimme_ -- ellei se olisi mahdottomuus!
Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin
kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.
Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia
neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.
Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi
tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia
pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa
ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, --
nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.
Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.
Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: -- Kuka
neidille kukkia lähettelee?
Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. -- Ester, kuka sinulle kukkia
lähettää?
-- Näettehän, ettei ole nimikorttia, -- vastasi Ester, hyvin halliten
ilmeitänsä.
-- Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, -- ihmetteli tohtori. Neidit
purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa
huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta
ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.
Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen
kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään
hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan,
hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut
hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen
enkelikuoro.
Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä
kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen
äärellä.
Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi
kalpeni.
He tervehtivät toisiansa.
-- Tulen kirkosta, -- sanoi Ester.
-- Minä _menen_ kirkkoon, -- vastasi pappi.
-- Täälläkö päin te asutte?
-- Niin.
He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja
vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.
-- Minun lienee jatkettava matkaani, -- sanoi pappi.
Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon
painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.
-- Sanokaa... tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?
-- Mistä se ajatus johtui mieleenne? -- Pappi oli aivan ankaran totinen.
-- Suokaa anteeksi...
Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis
täydellisesti erehtynyt?
-- En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, -- sopersi hän. -- Ei
ollut mitään nimeä kukkien mukana...
-- Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.
Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt.
Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos
antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?
-- Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista
ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, -- hän
sanoi hiljaa.
-- Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita,
valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?
-- Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole
milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.
-- Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.
-- Hyvästi siis, -- sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen
menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi
oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä.
Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä
nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä
mitään!
Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin.
Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.
-- Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte:
minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne
tielle hehkuvinta iloa ja onnea -- ikäänkuin tervehdyksenä minun
ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin,
siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut
lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.
-- Mutta minä... minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!
Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet
sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.
He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen
Fontana di Trevin luona.
-- Tunnetteko tuon lähteen tarinan? -- kysyi pappi.
-- En.
-- Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa
hänen tiensä veisi maailman ääriin.
-- Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.
-- Milloin?
-- En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla
vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman
kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista -- unohtumattomista.
-- Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän
tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän.
Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat
minulta suljetut koko ijäkseni.
Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta
tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin
hän ennätti harkita mitään.
-- Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä,
se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja
rikkautta, jonka itse Jumala antoi!
Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.
-- Mitä te sanotte? -- pääsi hänen huuliltansa.
-- Minä sanon, mitä ajattelen. -- Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta
enää nostaa katsettansa.
-- Kiusaaja!
Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä
Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi
muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin
kiirehtivän tytön korvissa.
-- Mitä olenkaan tehnyt? -- hän valitti mielessänsä. -- Unelma on
unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen
itse särkenyt muistonkin.
Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.
Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi,
miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden.
Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut
vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä
kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse.
Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo
siirtynyt alkaneeksi teoksi.
Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua
maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran
esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä
luo -- tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja
rangaistusta.
Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia
parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius
kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän
tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.
Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta
pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.
-- Mene, poikani, -- hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli
kuullut hänen puhuvan, -- mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen
synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!
Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli
loppunut.
Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä,
jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen
kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin
aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko
oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua -- ellei
muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään,
että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara
itseänsä kohtaan, näin alussa.
Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.
Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen
luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että
ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet -- ja oli niin laupias?
Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi,
että papistoonkin turmelus oli hiipinyt -- mutta kuitenkin! Omasta
puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi
langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.
Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko
palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen
turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen
avunsaaneena noussut.
Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan.
Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. --
Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa
Ester Lingiin.
Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?
Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois
minun tyköäni, saatana!"
Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti
kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, -- eikö hän ollut inhimillistä
ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi
pahoittanut?
Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen
siihen:
"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen,
jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."
* * * * *
Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin
askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. --
Miksi tänne? -- hän toisti mielessänsä. -- Monte Pinciolla me ensi
kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi
elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa
ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin
tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden
puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein
kammottaa Fontana di Trevin muisto. --
Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta
havahtuen: -- Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka
se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?
Ester oli toistanut hänen nimensä. -- Tapasin hänet tielläni, -- oli
hän vakavasti vastannut. -- Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta
ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. --
Niin -- hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle.
Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.
Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan
Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen
kuolonkalpeuttansa.
-- Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te
melkein horjutte.
-- Olen valvonut viime yön.
-- Mikä teidän on? -- Suuri levottomuus valtasi Esterin. -- Katsokaa,
viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko
te haavoittunut?
-- Ei se mitään. -- Isä Valerius joutui hämilleen. -- Teidän ei olisi
pitänyt sitä nähdä. -- Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.
Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: -- Te olette ruoskinut
itseänne!
Pappi ei vastannut.
Kiihko ajoi veret tytön poskiin. -- Isä Valerius, te ette saa, te ette
saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen
kuitenkin. Sanon sen -- _rakkaudesta_...
Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu
ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut
syvään, pyhään hiljaisuuteen, -- jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä
Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan,
ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?
Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui
aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten
lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä
vastaavan:
-- Ja minä _tein_ sen -- rakkauden tähden!
-- Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, -- pyysi tyttö värisevin
sydämin.
-- Luulen voivani luvata. -- Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut
ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.
-- En voi _yhdistää_ maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän
muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa
rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.
Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden
kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.
-- Jäähyväisiksi... pisara Fontana di Trevin vettä.
Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen
hopeasormustimen.
-- Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte
matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte
sen, olenhan kertonut teille.
-- Kiitos, -- sanoi tyttö hiljaa. -- Olkaa varma siitä, että täytän
pyyntönne.
He ojensivat kätensä toisilleen.
-- Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu
kaihonne täällä.
Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: -- Meidän kaihomme
yhtyvät -- ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.
Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.