Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat
talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit,
autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan
taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita
myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja
kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät
sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.
Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää
hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä
on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat
virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä
kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden,
hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat
jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja
pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin
arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi.
Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa,
orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen,
herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien
tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden
keskellä...
Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.
* * * * *
Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.
Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet,
ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin
kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.
Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu
tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun
tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta,
käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka
nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.
Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas -- taas,
moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?
-- Sopater! -- hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka
peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita
kukkasia tuoreiden tieltä. -- Tunnetko linnut niiden laulusta?
Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja
kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.
-- Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja
pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki
kolme yhtaikaa.
-- Mitä lorua! -- tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. -- Onko tuo
olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat,
ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene
kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär
seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.
Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa
ja hehku poskilla helakampi.
Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa
vihdoin.
-- Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?
-- Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää,
mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä
ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää
nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua
valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.
Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin
ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian
olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat
vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta.
Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa
hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää
pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi
hajallaan.
-- Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! -- hän huutaa kiihkeästi.
Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan,
intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä.
Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet
pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.
-- Sinä -- sinä --
Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka
käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.
Aelius astuu lähemmäksi.
-- Suloinen Laetitia sisareni, -- hän lausuu, ivanhymy huulillansa, --
mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?
-- Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja
kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä
vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.
Samassa hän hämillään huomaa asemansa. -- Anteeksi, veljeni, minä en
ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä...
Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta,
polvistuen valtijattaren eteen.
-- Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat
kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua
sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle
suosiollinen.
-- Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset!
Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä
enää.
Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään
tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on
täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia
voiteita.
-- Sabina, -- hän virkkaa seuranaisellensa, -- ala lukea Saturnalioita!
Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. -- Hän vetää nenäänsä
hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee
parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja
imarteluja lukemisen höysteeksi.
Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. -- Armoa, armoa,
-- hän nyyhkyttää. -- Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä
pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa!
Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin
kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita
eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava.
Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat
neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa.
-- Käyköön pyyntösi mukaan, -- hän vastaa huolettomasti. -- Minuun sinä
turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt.
Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus!
Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei
ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla
minun cubiculumiini. Ei, odotas -- tänään toivoakseni saan parempaakin
huvitusta... ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa... ja sen jälkeen
-- niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina.
-- Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, --
huoahtaa jalo Aelius. -- Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin
minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen
lintuni ja sitte --
Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto
hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää
kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on
ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen
pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla.
-- Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? -- kysyy
kumartava orja.
-- En välitä, -- Aelius viittaa torjuvasti. -- Ota pois kananpojat.
Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire.
Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän
puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas.
Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee
viereisessä pikku talossa.
Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja
miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä,
ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat
asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena
aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun
juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut
marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin
terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne
silmän ihastukseksi.
Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt
niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa
etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.
Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla
oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai
pelokkaasta nöyryydestä.
-- Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan
tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä
suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin.
Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda,
Fringilla, Parus... tässä kaikki tavalliset linnut --
-- Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi,
Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!
Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa:
-- Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.
Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut
vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi
hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti:
-- Niinpä kutsu hänet tänne!
Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon,
johon nappulaportaat johtavat: -- Illina!
Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin
itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan
majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä
jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista
viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi
-- mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut
toista.
Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi.
Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit,
kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat
katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen
joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu
isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.
-- Isäni, sinä kutsuit minua.
-- Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, -- vastaa kauppias
lyhyeen.
Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä
kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.
-- Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on
heleimmältä soiva minunkin korvissani, -- saa hän vihdoin sanotuksi. --
Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.
-- Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, -- vastaa tyttö
luonnollisesti ja ujoilematta. -- Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja,
jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla
kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan
sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo
sen kuolla!
-- Illina, sinä olet haaveksija, -- nuhtelee kauppias. Aelius ei
ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman
laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.
-- Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon
parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun
kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai
paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta
niiden kielet ovat hyviä syödä.
Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän
hyvästelee.
-- Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.
Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän
on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat,
vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat
kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi
torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.
-- Marakatti, -- pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri
nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee,
käyden inhoksi.
Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on
sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. -- Mene, vie kutsu
ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan
vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän.
Mihin minä rahani panisin? --
Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien
ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa.
* * * * *
-- Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, -- sanoo kauppias
Illinalle. -- Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää
pahaa.
-- Enkelit varjelevat minua, -- vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. --
Mitäpä hän minulle tekisi?
-- Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta
enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja
panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan
taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan.
Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot
rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata
varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka,
ei auta -- sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi!
-- Kiitos neuvosta, isäni, -- hän vastaa vakavana.
-- Puh, ilma on kuuma, -- huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja
haukotellen. -- Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren
maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja
salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan
katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan.
Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele
vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut
liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa.
-- Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän
Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin
tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että
sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta?
-- Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on?
Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit
heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja
olla kova, oikein kova, jos tarvitaan.
-- Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä
olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin
tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.
-- Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, -- mutisee
isä itsekseen. -- No niin, -- hän lisää ääneensä, hellänä ja
hyväntahtoisena, -- tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee
mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat
asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja
huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa
työhön, ahkeraan työhön...
-- Ei ainakaan minulta mitään puutu, -- hymyilee Illina. Iloisesti hän
rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale"
näkemiin asti. --
Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä
tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän
kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä
uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita;
hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten
tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.
Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman
talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.
-- Terve sinulle! -- soi iloinen huudahdus vastaan.
-- Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan
että kertoisit minulle.
-- Tulen heti.
Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he
kävelevät Porta marinasta rantaan päin.
-- Illina, tiedätkö -- aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä
se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista
"Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan.
Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta
hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt
ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain
haluan, ja hän kuulee minua.
-- Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? -- kysyy Illina ihmetellen.
-- Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen
Jumalaa, -- vastaa nuori Clymene huoahtaen. -- Sinulla onnellisella on
äidinäitisi.
-- Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä
syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän
pelkää vahinkoa kaupallensa.
-- Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen
asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären -- sen
sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa?
Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta
sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja
ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli
hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä
sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius
ottaa velasta Nerean.
-- Kuinka? Eihän se ole mahdollista!
-- Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on
ollut vaan ansa.
Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä
syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt
köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa!
Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius
on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä... Siis _sitä_ hänen oma
isänsä tarkoitti...
-- Mutta, Clymene, -- hän sammaltaa säikähtyneenä, -- eihän kukaan isä
toki voi _antaa_ tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa?
-- Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja.
Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi
hyvin kelpaa -- tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja
ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä.
Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita
neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään
uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta
asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin?
Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät
heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon
suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt
huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen
suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä,
kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine
huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius
kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei
uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia
kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn
runsaita satoja.
On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta
kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee
kuin raskaista huokauksista.
-- Clymene, -- lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, -- miksi maailma on
niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä?
Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: -- Oi, et arvaa,
miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja,
joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini
ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin
tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani.
-- Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta
pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi --
Nuori tyttö punastuu.
-- Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on
minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on
kristitty -- mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina
paha asia vanhempien ihmisten mielestä. _Minä_ en siitä välitä, kun hän
vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä... en,
en! Oletko utelias? Et saa kysyä...
Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä
sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa
vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen
puheenaineeseen.
-- Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö
käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan _kuolemaa_ kaipaa, vaan
Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi
nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi
viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden,
ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä
huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä.
-- Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa:
"Tule, tule, Herra Jeesus!"
Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta
samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen.
-- "Isä meidän" -- siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän
kaiken hänelle.
-- Kiitos, -- kuiskaa Illina. -- Niin, se on tosi.
Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden
rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän
taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan
takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin
orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan
cavaediumiin, vastaanottosaliin.
-- Odota tässä, -- hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen,
miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle
myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes
herra suvaitsi tulla.
-- Pyytäisin toimittaa heti asiani, -- vastaa Illina varmalla,
sointuvalla äänellä.
Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee
närkästyneenä: -- Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan
noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin
puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä
asioilla häiritä.
-- Poistunko siis? -- kysyy Illina, joutumatta hämilleen. -- Vai
tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?
-- Enkö käskenyt sinun odottaa? -- kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä.
-- Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö,
_minä_ tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen
mies.
Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan
yksinänsä cavaediumiin.
Illinan sydän värähtää. -- Oi Jumalani, Isäni, -- hän äänettä rukoilee,
-- suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!
Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat
pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka
keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa
lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen
keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit
reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita
kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu
iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.
Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi
seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa
alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen
vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.
-- Lemmikki raukkani, -- kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä
vierimästä poskillensa, -- minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi
meille?
Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia
neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän
puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään
vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.
-- Mikä se on?
-- Tyttö ja lintu, -- huomaa Sabina.
-- Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia
sitä haluaa, -- puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. -- Aelius
herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan
myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen
hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet
hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon...
-- Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En
tahdo nähdä häntä silmäini edessä!
Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on
tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle
kiintynyt.
-- Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se
väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin
värjätty tuhalla ja rasvalla!
Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.
-- Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea
ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!
Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.
-- Oletko sinä lintukauppiaan orja? -- hän kysyy.
-- Olen hänen tyttärensä.
-- Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta --
Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.
-- Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on
ruhtinaallinen hinta hiuksista.
Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän
näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on
itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias
Jumala -- täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia
joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat
häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu
vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta --
Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet.
Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat
samassa hänen omat ajatuksensa risteillä.
Myydä tukkansa -- tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi
silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa;
kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa
kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä
siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä
hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa
tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut -- rakastaa niin,
ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä.
Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan?
"Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus --
rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta... Jos
hän antaisi niin paljon?
-- Vapahtajani kuoli minun tähteni... Ja minäkö voisin empiä näin
vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan
suostuisi!
Illina vastaa päättäväisesti: -- Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat
mitä pyydät, valtijatar!
-- Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö
häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit?
-- Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, -- hän
vastaa yksinkertaisesti.
Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön,
viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista
puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa
umpimähkään: siis se lienee maksettava.
-- Horone, hae sakset, -- hän käskee.
Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita,
ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja
tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin
lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta,
hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. -- Isäni, taivaallinen Isäni,
kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti
tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua!
Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan
huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa
ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää
hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa.
Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. -- Hyi, -- hän sanoo
sylkäisten. -- Vai sellaista asiaa! -- Eikä hän enää estele Illinaa
poistumasta.
Ilo siivittää tytön askeleet. -- Enkelit olivat kanssani! -- hän
riemuitsee. -- Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä
Aeliuksen kasvoja! --
Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei
ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen
vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu.
Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi,
sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään.
-- Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan.
Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta?
-- Juo! -- hän kehottaa Urbanusta. -- Juo pohjaan asti, minä teen
samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut
asiat vaativat aikani.
Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä
jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista -- ja saa kuulla
Illinan käyneen ja menneen!
-- Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus
sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle?
Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja
voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen.
-- Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken
kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja --
-- Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?
Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa
hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.
Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.
-- Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin
petetty? Toisin se aamulla lauloi.
Sabina rohkenee hymyillä.
-- Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen
yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.
Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa
naurunalaiseksi.
-- Minä tapan sen!
Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina
käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.
Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun
hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko
sielullaan ja ruumiillaan halajaa?
Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella.
Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana,
mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan.
Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille
poskilleen.
Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti
ja vakavasti:
-- Phebe, voinko luottaa sinuun?
-- Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun
vallassasi, palvelukseesi valmis.
-- Tunnetko lintukauppiaan orjattaria?
-- Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan
kaivolta vettä.
-- Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi?
Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy.
-- Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin
täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti _minut_
omaan huonepalvelukseensa.
Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle.
-- Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi
arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko
häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi?
-- Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen
pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt.
-- Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin
sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, -- Aelius tarttuu
lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, -- jos
hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni.
Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja
rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä.
Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä
ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta
myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta
isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän
uhraisi vaikka henkensä.
-- Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, -- mutisee Aelius. -- Hyvä näinkin.
Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe,
nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit
huvittaa minua.
* * * * *
Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä
ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden
rauhassa.
Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan
ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee
ilokyyneleitä. -- Kristittyjen Jumala! -- hän kuiskaa sydämensä
syvimmästä pohjasta. -- Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä
tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä
sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. --
Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi
laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle.
-- Illina lapseni, -- sanoo isoäiti. -- Älä murehdi isäsi
tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet
näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä
pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla
kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen
edessänsä.
-- Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen.
-- Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa,
rakas lapsi.
Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian
hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin.
Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan.
-- On niin ihmeellinen ollakseni, -- hän puhelee itsekseen. -- Tuntuu
kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa
myöskin. Koko tätä kaupunkia.
Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: --
Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon!
Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: -- Niin tule, Jeesus, me
odotamme sinua.
* * * * *
Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja
painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin
sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin
edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon
voimakkaammin.
Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat
täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja
torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät
markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat
murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi.
Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä.
Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea
kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken
tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät
nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.
Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa
Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä
ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja
säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia
ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat
käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.
-- Kuinka kaunis minä olen, -- hän ihailee itseänsä. -- Minä olen kuin
jumalatar!
Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä
kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen
kantotuolia ei näy missään.
-- Mene kysymään, missä herra viivyttelee, -- käskee Laetitia
lähimmälle orjalle.
Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa
lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut
pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin
avulla piankin reipastuvansa.
-- Liikkeelle siis! -- komentaa Laetitia.
Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku
satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias
haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia
orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina,
joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties
oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea
myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän
on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä
näkemästä.
-- Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen,
-- hän ajattelee. -- Jumala on siunaava hänen altista, uskollista
sydäntänsä.
Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan
pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi
edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen
kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli
Johannes, joka vielä elää.
-- Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin
korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan!
Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen
kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä,
joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."
Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka
hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita.
-- Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä
kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan
sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina.
He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen
ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde.
Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee.
Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen
vuoteen luo.
-- Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti?
-- Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa
unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan
portit aukenevat... Jeesus on kohta täällä.
-- Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? -- Tyttö syleilee ja
suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin.
Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone
tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja
helähtää rikki.
-- Rajuilma puhkeaa, -- sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. --
Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.
Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta.
Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut
ilme.
-- Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! -- hän sanoo tuskallisesti.
-- Lapset, rukoilkaa!
-- Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.
-- Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! -- nyyhkii
Syntyche. -- Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä
pelkään!
-- Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka!
Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät...
Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se
muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin
kotiutuisi näkyjensä mailta.
-- Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.
Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen
tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi
peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu
Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.
Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt
keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt
valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.
-- Ihana, jumalainen Illina neito, -- saa nuori ylimys sanotuksi
kalpeana ja kiirehtien, -- vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä
rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta
palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen
etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä
pelastan sinut!
Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.
-- Aelius, älä koske minuun!
Vastaukseksi Aelius viheltää. -- Hoi, orjat!
Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa
kadulla kantotuolit.
-- Jumalani! -- hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie
ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää
porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius
eellimmäisenä.
Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat
nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja
ovat ehtineet ylös asti.
-- He tahtovat ryöstää minut mukaansa! -- muuta ei Illina ennätä
selittää isoäidin huoneessa. -- Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta
itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä
on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä... Rukoile,
auta!
Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän
muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja
askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi
rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia
enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.
Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee,
sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi
alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu
odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua
pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa
hänen ympärillänsä. -- Kaiken loppu on tullut! -- liikkuu ajatus hänen
mielessänsä. -- Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on
ainoa, joka elää. -- Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan
emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: -- Jos maailma vielä
on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan
sinulle, suuri Jumala!
Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa
ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää
sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.
-- Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! --
rukoilee isoäiti.
Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun
ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.
-- Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani
oman sisaresi päässä?
Aelius tuijottaa tyttöön. -- Kurja Laetitia! -- tunkee hänen
kiristettyjen hampaittensa välistä.
Hän ei ennätä enempää.
Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa
pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä
huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee
liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa,
vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: --
Minun Jeesukseni, jo tulit! -- Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.
Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta
varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa
orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat
yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut
myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.
Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle,
mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän
kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus...
Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu
nostaa kylmän hien hänen otsallensa.
-- Sinun on syy! -- hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin
vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. -- Minä joko
surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman
keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.
Hän pysähtyy.
-- Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en
näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin
ennen. Illina! -- Ääni soi jo hellemmin. -- Morsiusvuoteesta Letheen...
Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!
Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten
sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä
vastaan:
-- Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis
seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti.
Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme
ovat käsissä.
-- Etkö pelkää? -- saa tyrmistynyt Aelius suustansa.
-- En sinua enkä kuolemaa -- en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.
Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin
korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta
taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan
ääntä kohti.
-- Otan sinut kuitenkin, otan -- sillä mikään rukous ei auta, ei mikään
--
Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi... Ratisee,
suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut,
kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee
kerran -- mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on
tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen
rauhaan.
* * * * *
Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn
Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean
surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen
kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat
puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa
kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt
joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen
lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet
kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa
muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa
tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet
raunioiden alle.
Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut
kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt
ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä
tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan
uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat
tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös
pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen
päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula
maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat
kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa
aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja
häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä
osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri
Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.
Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään
ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen
säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja
kaiken muunkin hän vielä voisi kestää -- mutta ainoa tytär, armahin
aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin
isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on
ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen
tuhon tuloa.
Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan
miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.
-- Kuinka raskas on monen kohtalo, -- sanoo mies huoahtaen. -- Meillä
onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä
-- nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.
-- Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, -- kertoo Clymene.
-- Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.
-- Nemesis divina, -- mumisee mies. -- Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?
-- Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet
uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.
Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä
keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen
sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan
herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä
myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.
-- Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti?
Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?
Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä
käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään
vahingoita."
* * * * *
Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä
toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen
muistokin.
Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka
haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.
Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä
ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se
ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on
niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".
Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja
kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."
* * * * *
Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut
entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli
nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.
Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran
kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen
asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain
kajahtaessa maan äärestä toiseen?
Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan,
mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta.
Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää
meitä!"
Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne
riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän,
joka tulee Herran nimeen!"
Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee.
Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä -- ehkä tuntemattomien aikojen
takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu,
ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian."
Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu
hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän
tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: -- "Niin tule, Herra Jeesus!"