Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia
kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa.
On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen
himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni
matkalaukku vieressänsä.
Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä
tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät,
niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki
hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä,
vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse.
Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat
käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää -- tyyntyäkseen jälleen
ja säpsähtääksensä pian uudestaan.
Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä... Jokainen
loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi
voimaltaan.
Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen
rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden
pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni
matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan
Firenzeen.
Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin
koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan -- miksi?
Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman
kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää,
mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet.
Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle.
Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle,
joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää
helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset
kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä
lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita
puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren
tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista
vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi.
Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen
pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten
eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää
auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa
sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle
venemiehelle -- arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on
sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja
ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon.
Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja
vaatekaapin peiliovesta, -- kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot,
runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä,
väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on
sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin
tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten
kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä.
Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka
se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen
pujottaikse untuvapatjojen väliin.
Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli,
pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää -- yhtä
yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava,
tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen
tyytyväisyyden lepo.
Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on
_siellä_, hän _täällä_!
Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi
tuonut viestin perille... sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin
vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos
tietäisit enemmänkin -- että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän
luoksesi enää!
Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset
nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni.
Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne
etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään
käsittää.
Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä
tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti
tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan.
Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut:
tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren
tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin
oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän
voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja
hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu
tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma.
Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana,
hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän
ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut
kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa
vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita,
taidetta ja kauneutta.
Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä.
Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse
hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän
alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja.
Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri
siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö.
Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin
Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi.
Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, -- hän melkein _otti_, niin
ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä,
se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian
lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska.
Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen
kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän _tahtoi_
rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän
hyvyydestä huolimatta.
Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi,
tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin
toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin
saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, -- ei
muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli
johtanut Juhanin hänen tiellensä.
Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan
johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin,
mikä kerran on todellista ollut!
Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta,
tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan
ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut.
Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti
kuin ruumiillisesti, -- eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi
vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä
kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä
hän tuskin jaksoi nähdä.
Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja
nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan.
Hän on vain varjo entisestään."
Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin
ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput
luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman
vieminä?
Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti
kuiviin.
Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi.
Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien?
Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa
opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden
johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen
kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa
kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi
kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa
Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt
kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei
halunnut miehensä kaltaiseksi!
Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan
ollut korvaukseksi -- sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin
oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä
yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä
kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan.
Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän
hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen
mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi.
Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän
kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei
Mariitta aio palata...
Niin, sekö olisi oikeata rakkautta?
"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei
käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa..."
Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin
nuorempana... Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani
Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen
kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua,
kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa
hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä
ja mielitekojansa. Aina hän --
Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen,
joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei
voi.
* * * * *
Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale
granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee.
Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin
myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin
siemauksin!
Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten
tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi.
Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla.
* * * * *
Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita.
Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä.
Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus
torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen
nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria.
Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän
aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee
Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa
mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä
venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella,
kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua,
vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut.
Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin
matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti.
Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee
toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa,
sitäpaitsi.
Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu.
Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä.
Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen
ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla
häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen
nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään
kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen.
Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, -- sehän on selvää. Suuret
ratkaisut kysyvät voimia.
Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat,
hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta.
Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni
Bellini... Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa
liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti
Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen
suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti
opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia
eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin -- ja sitte avioliitto
katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli
aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin
kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä
periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi
taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella
paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä...!
Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen.
Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa
maailmassansa.
-- Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta
ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa.
Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään
ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen?
Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita,
joista ei mitään lohdutusta lähtenyt.
Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina
säännöllisesti kirkkoon... Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta
tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena,
tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä... Ja pastori saarnasi
äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten
kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin
poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti
jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut
mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä
illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa.
Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän
illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta
hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt
olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta
kun hän ei ollut! -- "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin
olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa?
"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että
uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen
vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole
miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä
minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä."
* * * * *
Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen
ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della
Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona.
Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille.
Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa
kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa.
Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei
voine yltää.
Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon
ja rientää päämääräänsä.
* * * * *
Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy.
Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on
kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei
löydä mistään.
Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä
tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä
viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja
hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä
kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista!
Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on
kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on
turkisviitta -- lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa
istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni
astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, -- luuttua ja
selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa
koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen.
Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua.
Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei
se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä
mainittavan.
Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan
ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen
aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista
oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita
kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen
puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten.
Ihminen on aina sisimmältään sama, -- ja Jeesus Kristus on "sama eilen,
tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei
se muuta asiaa.
Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule
muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan
maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu
hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän
tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä
aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä
menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton?
Miksikö? Siihen vastatkoon se joka --
Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman
Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna,
nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä
seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen
kurkistaa.
Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että
on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää
purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla;
hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän
sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren
Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin,
tuollaisen paholaiskätyrin toimesta...
Nuorukainen nuolet rinnassa -- niin rauhaisa ja kirkas...
Kuinka hän voi! _Kuinka_ hän voi?
Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen
sielunsa väräjää sen edessä.
Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei
pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen.
Eikö _sekin_ kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies,
joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin
tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa
hänenkin viittansa poimuista...
Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei!
Pitäisikö sitte olla?
Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua
nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on
maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän
on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka
myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan
vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli
valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin
saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he
osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui
yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille.
Ei avioeron ajatus _heistä_ lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten
avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän
arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti.
"Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään
viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään,
sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja
sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva
Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) -- niin, että hän jää aivan
yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että
Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava.
Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen
leskimiehen kotiin.
Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan
häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se
kypsyi tosiaikeeksi.
Mikä ihana osa se olisikaan... Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin
emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään
onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin -- ah,
hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi
jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä
pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen
etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä
maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä
_rakkauden tähden_. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus
Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen
hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen
täytyi päästä siihen.
Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos
mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua
hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen.
Toistaiseksi ei muuta -- ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi
tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta
tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään.
Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän
rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa
etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan
oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään.
Mutta tämä synkkyys ja sade -- ja sielun jännitys, joka tuntui vaan
kasvamistaan kasvavan -- se ei ennustanut hyvää.
Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään
koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin,
lapsuuskotiin asti...
Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät
naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään
hotellihuoneeseen...
Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo
säteilee niistä.
Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki
olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä -- ainakin nyt, tällä
hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään -- ellei se valo
koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka
olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta _saa_ lähteä hänen
luotansa.
Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla
uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin
huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä.
"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä
syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta
itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista
toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan
elämän syliin -- jos se vielä ottaa minut...
"Tätäkö kaipaan? En, vaan _rauhaa_...
"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes
huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat."
Mariitta lähtee -- onnettomampana kuin tullessansa.
* * * * *
Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna
aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän
kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan,
helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen
niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä
historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja
laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen
unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin
kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa
tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja
heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri,
totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren
kihlajaisten" riemuisa juhla...
Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään
viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät
päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva,
kutsuva, hurmaa täynnä.
"Minä kihlaan sinut, mahtava meri... sinut, ihana, vapaa elämä!"
Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei
näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan,
kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa.
"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei,
kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee _yksinäiselle_
sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin,
enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin -- mutta sen jos
saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni.
"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös."
* * * * *
Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu
ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän
suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen,
koettaen rukoilla.
"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani.
Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin
sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin.
"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin
katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli
kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään.
"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle
paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi."
Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön
totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös.
"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään
kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä
tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä."
Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa.
"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan
päättänyt, mitä teen."
Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä
tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä.
Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän
huokaa:
"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!"
Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne -- nyt?
Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en
heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin.
"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!"
Mutta rauhasta hän ei saa kiinni.
Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja
hankkiutuu levolle.
Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä
jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas.
* * * * *
Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä --
Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin
"Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos.
Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian
saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän
tahtoo Mariitalta?
Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja
enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa
ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan,
tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen
kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta
tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja
joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin
Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä
ihanuudessaan.
"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus
sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä.
"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme,
olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä.
Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi
noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi
pyhittämä. Kiitän sinua siitä."
Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti
Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada
kiittää.
Ja nyt -- nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla
varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta
hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa -- ei yksin, vaan
Jumala mukanaan.
Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei
se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan
odottaa ja halajaa.
* * * * *
Tosiaankin -- Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat
valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli
voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie.
Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota.
Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee
sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin
taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja
korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot
yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä.
Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne
kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä
eikä mahdoton. Hän _osaa_ nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin
hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa
taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä
oppaita museomatkoillensa.
Kaikki voisi olla hyvin -- niin erinomaisen hyvin... Ei hän itsekään
käsitä, mitä puuttuu.
Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä
herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin
tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin
vaikutelmiin.
Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt
vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee
yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä.
Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun
postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa,
nähdessään miehensä käsialan.
Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus -- tietysti.
Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä
oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää
auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen.
Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei --
miten sanoisi -- kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri
levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus.
"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et
parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on
mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun
olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri
alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin.
Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti
minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala
varjelkoon sinua."
Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin -- se on totta -- eihän Juhani
vielä oikeastaan tiedä koko asiasta... siitä suuresta, lopullisesta.
Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa!
Miksi Mariitta on _tätä_ kirjettä pelännyt? Siksikö, että -- että --
Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin
tuollaiset sanat -- tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta
kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät... Häijyyden kanssa
olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut
kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen
päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ -- ja silloin ratkaiseva
askel olisi ollut astuttuna.
Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen!
Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan
yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat
väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa.
Nuo sunnuntai-illat -- eivätkö ne olisi _voineet_ tyydyttää kotonakin?
Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa
lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa,
kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen
jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte
Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani
ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän
tai Herran siunauksen, -- ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei
ilolla, niin rauhalla.
Ja Iiris ja pikku-Jussi -- eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä
paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia
toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan
_syyttänyt_ Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin
oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä --
synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena -- mutta ehkä kovan kuoren
alta olisi löytänyt hiukan sydäntä -- ehkä veristävän sydämen, jos
olisi koettanut etsiä...
* * * * *
Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin
rouvan lähteneen ulos --" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän
on aikonut tulla siivoamaan.
Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää
kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin."
Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää.
Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään.
Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan -- ei vielä.
Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia
ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin
tällöin, mutta mieli on kaukana.
Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken?
"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta
hän pelkää puolestani melkein... melkein kuin hän kumminkin rakastaisi
minua!"
Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin.
Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh,
eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua
neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella
tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee.
Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian".
Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa
gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat.
Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen
satuttama.
Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt.
Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää
nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä
kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, -- ei, vaikka enkeli jo ylhäällä
liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa
ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!"
Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin
hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän
käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja
kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon.
Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu
pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla.
Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena
aamupäivänä.
Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian --
hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä
taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen
maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa
oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen
silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin
ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. _Vapaa_, ei sidottu Sebastian.
Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja
kuolema -- tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman.
Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän
ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi?
Hän _ei_ katunut, -- Mariitta tietää sen, -- ei silloinkaan, kun
hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi
ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella...
Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin -- Mariitta huomaa kulkeneensa
tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa
tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden -- vapaaehtoisesti --,
sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu -- ja
kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona
hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja
palmut jo siinsivät silmiin.
Rauha, rauha... se joka puuttuu Mariitan sydämestä...
Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä.
Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi
olla oppilaani", sanoo Jeesus.
Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko?
Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko
ruumistansa.
"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin
rakastaa häntä aina -- ja olenkin kylmennyt -- inhoon ja vihaan asti.
Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen
syntiä tehnyt!
"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten
unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut
rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua -- omalla
itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa... Ei hän osaa parempaa,
ennenkuin Jeesus todella tulee.
"Voi Jumalani, ehkä ei _hän yksin_ olekaan haavoittanut... Ehkä
minäkin... Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni.
"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta
kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia
kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin _nähdä_ -- kun sinä Jumala minun
silmäni avaat...
"Mitä jos _hänenkin_ silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni!
Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän
Sebastianin nuolta -- _pyhää nuolta_ hänellekin?
"_Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne
toiset pahat nuolet -- Kristuksen tähden_..."
Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys --
kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet.
Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien.
"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en
enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin
ristini!"
Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä -- ja nousee, lähteäksensä
kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä.