Siunaus

Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren

kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista,

oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut

suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.

Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui

Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli

hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein

jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille,

joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän

Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa

rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä

äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. -- Minä panen Giulian, ison

tytön, palvelemaan, -- päätteli hän. -- Siitä säästyy monta kauhallista

puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.

Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa

Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian

kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin

pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.

Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita

äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta

oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut.

Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki

ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan

rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä

luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.

Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa

siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa.

Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi

myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän

oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän

ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos

kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille

ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin

taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri,

salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa:

Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli

kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta

muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä

heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli

mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut

ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut

varpailleen ja hartaasti kurkistellut. -- Onko Pyhä Isä siellä? -- oli

hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja

pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina

toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via

Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri

olevan vapaahetkiä liiemmalta.

Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto.

Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa

kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin

aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan

huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita

tuon tuostakin tarvittiin.

Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu.

Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon

kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään

illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä

säännöllisesti sunnuntaiaamuina.

Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää

kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui

harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle,

työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.

Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö.

Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä.

Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö

tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti

että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa

siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis --

mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen

nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut

vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?

Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi

vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä

ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku

vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista.

Niin -- ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin

niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää

kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?

Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki

kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota

Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva

vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa

lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko

siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä,

jos he juonittelivat?

Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa

kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja

keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan

pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello

seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset

ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein

vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet;

mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet

piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja

kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia

mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat

kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin

hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista

oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi

eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja

ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä

sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden

talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo

vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit

olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja

ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella

astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi

makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät

Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat

puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä

kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka

puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian

oli palvella häntä.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan

huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu

tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen.

Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin

pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin

päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui

äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti

löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi

kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli

pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja

tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.

-- Kulta sisko, ota minutkin sinne!

Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja

hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka

olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni

kolme liraa enemmän.

Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa

oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. -- Tässä, äiti,

-- sanoi hän. -- Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!

-- Sinä siunattu tyttö, -- sanoi äiti. -- Lola, juokse pian

ruokakauppaan! -- Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä

vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos

kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa

syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka

Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin

patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei

ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.

-- Hyvästi, -- sanoi hän, -- minä menen messuun.

-- Hyvästi, -- sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista.

Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä

katuakin juostessansa.

Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt.

Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä,

ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta

irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän

odotti vieraita.

Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia

juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä

hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut

tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä

palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin

korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa!

Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle

takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut

olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon

oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.

Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja

kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui

kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä

huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa.

Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta

kohti.

Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä

tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.

Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin

vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja

milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt

hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa,

niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut

saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon

ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät

niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut

vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää

Jumalan.

Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri

sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat.

Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä

oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi

kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen

kujan. -- Tilaa, tilaa kulkueelle! -- huudettiin.

Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli

ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan

kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa,

jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue

koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita

käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten

poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli

sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä

ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna,

hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin,

mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa.

-- Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, -- ajatteli Giulia, eikä

aprikoinut asiaa sen pitemmältä.

Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään.

Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen

välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen

päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen

neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen.

Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti

syrjemmäksi.

Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä

hetkellä, näin arvaamatta?

-- Onko se Pyhä Isä? -- uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään

seisovalle naiselle.

-- Se on kardinaali, -- kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa

tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi.

Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet,

jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan

esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras

hiipiä pois niinkuin oli tullutkin.

Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan

tuomari Langen.

-- Mitä sinä itket, pikku Giulia? -- kysyi hän ystävällisesti. -- Etkö

ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa

takaisin vasemmalta puolelta.

Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut,

kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan

toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa

täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea

pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä

pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa

oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli

kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös,

kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi.

Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen

mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän

siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä!

Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan

liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi

enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma.

-- Kuuleppas, tyttöseni, -- sanoi hän, -- minä menen tänä iltana paavin

hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä

matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin

sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa.

Hankkisinko sinullekin?

Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään,

vaan tuli hyvin pahoillensa.

-- Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, -- hymyili tuomari. --

Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se

yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi!

Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu

oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin

olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja

lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. -- Sinun täytyy olla siisti, kun

vieraita tulee, -- vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva

suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan.

-- Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, -- ajatteli hän kerta

kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja

vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.

-- Pesukangastahan se on, -- sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian

kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.

Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi

ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja

suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi

pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.

Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen

herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri,

Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. --

Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, -- sanoi tuomari. --

Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka

hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. -- Pater Pacomius

osotti tuomarille istuinta. -- Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä

ja odottakaa. Sitte -- niin -- te kai tiedätte puvun. Te tulette

hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman

hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.

Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit

kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai

valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut

peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut

mustaa eikä valkoista pukua... Joka leikkiin on mennyt, saa leikin

kärsiä.

Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies.

Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista

hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä

koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa

taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista

niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.

Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi,

havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä

huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja

kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain

tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta,

joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei

siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa

rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli

voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta.

Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa

nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu,

koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte

kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka

tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan,

sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat

ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää

ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti

Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. -- Juoppas ja

tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän.

Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!

Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä

ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa

vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli

muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika,

ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa

tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin

erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri,

joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan

ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette

minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.

No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren

toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken

unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan

ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.

Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän

Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni

piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan

olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen

voi saada ja kuinka?

Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin.

-- Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja

toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen

hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon.

Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan.

Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi

entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja

häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä

tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja

huntua.

-- Valkoinen kai ostetaan? -- kysyi hän tuomarilta. -- Tyttö on nuori,

mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä.

-- Niin, niin, -- sanoi tuomari nauraen. -- Ostakaa vaan kaunis, että

hän sopii minun seuraani.

Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä

tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin

totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä.

-- Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, -- jatkoi tuomari.

-- Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle.

Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia.

Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi,

sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi

hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan

hämillään ehti estämään ja torjumaan.

-- Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele

käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata

olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni.

-- Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? -- ajatteli Giulia moneen

kertaan. -- Voi jos pääsisin sinne lentämään!

Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen

epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä

niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä

pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä

päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita.

Kengät kelpasivat sellaisinaan. -- Sievä kulunki, -- tuumi tuomari. --

Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa.

-- Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin

onnellisena kuin Giulia.

Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi

katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä

muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen

ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas

kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen!

Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva

surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä

asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain.

Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä

hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi.

Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että

heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä

ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä.

Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin

asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta

kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se

kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti

ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas

tuomarinsa.

Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin

vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille

kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa

ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan

sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa

hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui

punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana

vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.

Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä

ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi

vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.

-- Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin,

-- kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa

tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen

ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.

Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen

pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi

vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja

varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen

porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja

sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat

tietä. -- Katsoppas noita, -- kuiskasi tuomari Giulialle. -- Ne ovat

paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita

ja kirjavia? -- Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä

aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin

vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila.

Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.

Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet

ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut

mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan

tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti

vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he

hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja

punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari

vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli

yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.

-- Nyt emme keskustele enää, -- huomautti hän kuiskaten tytölle. --

Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin

minäkin menen.

Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän

maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla,

ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä

oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa.

Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta,

eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain

enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia,

vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin

valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.

Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet

silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää

ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja

takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin

sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja.

Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat

jälleen.

Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat

katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka

reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen

ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten

joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.

Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli

huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen

toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot

lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa

huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli

ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.

Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja

asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät

tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä.

Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän

olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä,

valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden

ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano.

Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: -- Tämmöistä

komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki

olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!

Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki

vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen

astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä,

jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt

uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen

kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä.

-- Isä, Pyhä Isä! -- soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa

sydämessä.

Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi.

Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä

ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän

kädelle. Lyhyt tuokio vain -- sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin.

Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: -- Jumala, korkea Jumala! Saanhan

minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta

muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on

tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt

-- oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?

Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa.

Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä

italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:

-- Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte

rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!

Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.

-- Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja

pikkulapsia... ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian

suojapuikkoa... kaikkia, kaikkia!

Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten

pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa

samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien

käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle

Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin... Oi, hän

oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin

pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen

siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!

Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja

kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian

kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja

ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat

alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän

taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta

mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.

Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan

ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola,

raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille.

Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä

Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin

kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.

Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut,

suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa

korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta

Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken

komeutensa.

-- Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä

kaikkia.

Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli

värissyt pelkästä ajatuksestakin.

Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton,

Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki

muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.

Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.

Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku

Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille,

kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut

suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja

hänen otsansa vuoti verta.

Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko

palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa.

Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja

Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. --

Kiitos Neitsyt Marialle! -- hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt

pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran.

Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa

maan tasalle.

-- Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko

kaulassansa? -- kyseli Giulia itsekseen. -- Ja eikö se haava ollutkin

ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se

ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon -- mikä tässä onkaan vikana?

Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa.

Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin

kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin

suuri kuolemansynti ollut... Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei

siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa.

Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan,

joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas

lapsi... eihän siitä voinut niin paljon pitää.

Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti

juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?

Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti

matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.

-- Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, -- sanoi tuomari. -- Voitko

noutaa sen?

Giulia niiasi. -- Kyllä minä noudan.

-- No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!

Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.

-- Vai semmoista! Älähän huolehdi, -- nauroi tuomari. -- Lapsen olisi

pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on

tehonnut oikein mainiosti.

Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:

-- Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin

tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.

Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.

-- Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? -- sanoi tuomari,

hymyillen hänkin. -- Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi,

ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.

Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän

tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.

-- No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi

iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika

jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin,

laittaudu nyt hevosta noutamaan.

Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä

kiintyivät tuomariin.

-- Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?

-- Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka

sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä

pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista

asioista pitävät huolen.

Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän

nyyhkytti katkerasti: -- Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän

olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia... Ehkä nyt

tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu...

Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?

Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan

palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää.

Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen

puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja

taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi,

että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä

olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli

tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista

sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.

Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan,

valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen,

silmät suurina, syvän surullisina.

-- En minä voi näitä pitää, -- sanoi hän.

Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön

kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä

lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen

mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa

alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko

se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää -- ehkä tuo tyttö oli

enemmän kristitty kuin hän itse...

-- Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle

omaisistani? -- kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi.

-- Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni.

-- Rauhoitutko sitte? -- toisti tuomari.

Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut

keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen.

-- Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen

sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää.

Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. -- Hevonen on portin

edessä, -- ilmoitti hän.

Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet

päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin

silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski

Giulian käteen.

-- Minä pidän sinusta, -- sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi,

muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin

hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä

ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin

kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut?

-- Kiitos, -- sanoi Giulia, -- kyllä minä ymmärrän. -- Mutta ainoakaan

valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. -- Minä menen Santa

Scalalle, -- sanoi hän totisena, hiljaa.

Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin.

-- Hyvästi, tuomari Lange, -- sanoi pastori. -- Sallikaa minun alottaa

siitä, mihin te lopetitte.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen. -- Giulia, -- hän sanoi, -- minulla on

pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin

siitä?

Tyttö katsoi pappia empivänä.

-- Kuuntele häntä, Giulia, -- kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä.

-- Älä pelkää, lapsi, -- puhui pastori ystävällisesti. -- Minun

kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi

lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä?

Tyttö nyökkäsi. -- Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon

tiedä.

-- Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja

siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän

Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen

siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla?

Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan

leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi

toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä.

-- Kyllä minä tahdon, -- hän vastasi.

Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan.