-- Lemmikki neiti!
Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista,
joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä
katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa,
syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan
kukkarunsauteensa.
-- Missä te olettekaan? -- helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti
murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä
oli lausunut.
-- Korkealla! Kas niin... jopa keksitte.
Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä,
hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän
ilostunut.
-- Mitä te siellä teette?
-- Katselen teitä ja ruusuja.
Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu
kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi
parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä
auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho
erottuivat sitä selvemmin.
Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan
syliin.
-- Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?
Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin
taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät
tytön päälle.
-- Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan!
-- Leikimmekö ruususotaa? -- Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin
kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa,
kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä
oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta
vienoilla poskilla.
-- Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja
sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa
kuin lohikäärme.
-- Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa,
että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla,
että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä?
-- Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin
ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä.
Tyttö punastui ja katsoi maahan.
-- Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter.
-- Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti.
He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi
muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli
portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja
kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla.
-- Me menemme siis kävelemään, -- sanoi taiteilija.
-- Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?
-- Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä
olen valmis.
-- Via Kruppille, -- vastasi tyttö. -- Sinne, mistä te maalasitte
suuren taulunne.
-- Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa.
Eikö Arco naturale kelpaisi?
Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi:
-- Yhdentekevää.
-- No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte
ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja
kivileijonia?
-- Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, -- sanoi tyttö, koettaen
palata iloiseen tunnelmaan. -- Minun ei koskaan voi olla liian kuuma.
Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona
Suursaarella.
-- Auringonkukka, -- sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. --
Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä
vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.
-- Ei, -- sanoi tyttö nopeasti. -- Mennään vaan Arcolle. Sitte ei
tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon
ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.
He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien
reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät
luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen
sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot
näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät.
Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.
Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi.
-- Abbiamo, -- vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen
tummanpunaista kaulakoristettansa.
-- Oliko oikein? -- kysyi hän leikiten toveriltansa. -- Minä tarkoitin,
että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa.
Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin
oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä
ainoastaan liran.
-- Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? -- Lemmikki keikutteli
korallejansa. -- Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että
olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä.
-- Ne ovat hylätyistä sirpaleista, -- selitti taiteilija. -- Väärin
te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa
minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan.
-- Tekö? Mitä te helmillä teette? -- Lemmikin katse osotti vilpitöntä
kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä
innolla alkoi penkoa helmikasaa.
-- Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä
kertaa niin paljon kuin tummat.
Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei
ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja
sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle
neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin;
mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt
taas ollut käyttörahasta puutetta.
Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen
ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella.
Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti
toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli
niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter
edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja
vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin,
ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki
huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut.
-- Menemmekö nyt eteenpäin? -- ehdotti Lichter.
He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat
majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat
tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he
olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.
Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha
kaulassansa.
-- Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, -- nauroi hän, -- vai
kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon
toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on
kaksi.
Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:
-- Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja
samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita.
Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin
pikkusiskoille sitäkään riittää.
Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla
maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.
-- Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan.
Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia
opettamaan. Mutta minä sairastuin -- meri-ilma oli niin raakaa ja
väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen
pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut
kuolla. Keuhkotauti -- se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni.
Ymmärrättehän, että on ihanata elää!
Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut
aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta
lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta
tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet
elämälle pelastanut?
-- Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko?
Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän
saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti
pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä
ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä,
kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko
arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin
keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan,
että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa
Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille
minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja
kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on
enää jäljellä.
-- Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, -- sanoi Lichter jotakin
sanoaksensa.
-- Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse
päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän
tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan
sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.
-- Entäs mitä te olette? -- hymähti taiteilija. -- Viime sunnuntaina
yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.
-- Minäkö? -- Tyttö joutui hämilleen. -- En minä paljon ajattele niitä
asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä
on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina -- ehkä
vähän ikävä kotiin.
-- Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?
-- Niin, joskus se tulee -- mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää
tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?
-- Kenties, -- vastasi taiteilija miettiväisesti. -- Minäkin olen
oikeastaan saarelainen.
-- Oletteko? -- Lemmikki huudahti ilosta. -- Mistä? Kertokaa!
-- Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne.
Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.
-- Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus
Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja
mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka
on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta,
mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja
ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro
kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka
rannalla puhdasta, valkeaa... Olen siellä uneksinut, että laiva kerran
kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä
kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee...
-- Te olette pieni ihmeellinen tyttö, -- sanoi Wolf Lichter. --
Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.
-- Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa
teidän taulujanne! Jos vaan osaisin...
-- Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme
täällä kolmannella saarella, -- sanoi Lichter lämpimästi. -- Eikö tämä
sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö
niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän
Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.
Tytön silmät säteilivät riemusta.
-- Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä,
että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen
aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman
hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen...
Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä,
mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo
tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät
orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa...
Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?
Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: -- Kuinkako minä
jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen
käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin
vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä
olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän
ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin,
koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.
-- Niin, -- sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.
-- Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän
toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.
-- _Mutta te tutustuittekin minuun!_
* * * * *
Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran
näki pienen suomalaisen ystävänsä.
Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa
komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko
pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia -- sellaisia, joita kevätkauden
matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja -- sekä yksi iso
taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via
Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan
ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko
heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin
enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai
syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja.
Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana,
valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla
tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.
Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita
varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet
hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.
Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti
lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät
riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli
ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut
kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut
uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta
parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli
hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."
Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli
osannut toivoakaan.
Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle
itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua.
Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin,
ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen
kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin,
jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi,
olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin
kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa,
ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta
poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa,
jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.
Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa.
Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli
häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin
punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti
kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla
huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa
pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa
Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä
mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja
talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi,
räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat
asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät
päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini
ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys.
Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen
aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa
tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes
itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä.
Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone
huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä
luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.
Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös
marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään
astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.
Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä
ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa.
"Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan
vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch
on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen
näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä,
vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa
heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?
Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja
pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina
tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti
aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.
Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja
olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja
selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu
oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä
hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo,
ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet
jotakin "Mein Schatt" -- niin, mitä se merkitsikään? -- "Schatz" --
aarre, kulta! -- Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan
kattia, kissaa...
He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.
Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin
muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto,
ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana,
haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli.
Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se -- mutta kuitenkin...
Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin
hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen
kaukaista kotipaikkaansa.
Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä
kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten
täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu
maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä,
milloin soveltui.
Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi
yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna
osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta
atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi
huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät
kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen
vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen.
Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin
nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa
lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja
ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.
Silloin tuli tunnon kuiske: -- Eikö tämä herkkä sielu ole
ajanvietteeksi liian hyvä?
Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.
* * * * *
_Te tutustuittekin minuun_!... Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin
lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä,
sanomaton maailma? Eikö se puhjennut -- puhjennut paraikaa, se mitä hän
kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja
suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja
kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko
kukkeus olisi ollut hänen.
Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa -- hänelle -- ja
tytölle myös?
Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata
sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen
roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen
taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan
Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia
huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä
ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse
viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen -- liian vaarallinen.
Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan,
laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei
näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.
Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama
jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä
jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja
rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka
äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli
tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat
ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla.
Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi
kultiansa yli maiseman.
Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen
sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa
onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.
-- Mitä pikku ystävä haluaisi? -- kysyi Lichter vihdoin. -- Tännekö
jäädä?
Tyttö alkoi haaveilla: -- Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te
myös -- ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta
-- kauvas, kauvas pois...
-- Maccheroni, -- kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään
katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli
pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.
Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. -- Kerjäläiskansa! -- sanoi
hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.
Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja.
Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. -- Niin, katsokaas, -- hän
selitti, -- he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja
meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.
-- Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä-
eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.
-- Me _pyydämme_ palvelusta! -- Lemmikin läikehtivä mieli oli taas
joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. -- Tiedättekö, herra
Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla.
Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi
meidät sinne.
-- Mikä mielijohde!
-- Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien
tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme
lentäneet.
Taiteilija hymyili. -- Olkoon menneeksi!
Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja
laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän
mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui
poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat
aivan tien varrella, täällä likistössä.
Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa
oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset
viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu
ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän
avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan.
Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa
ojentamaan sitä neidille.
-- Kuinka täällä on sievää,--ihasteli Lemmikki.
Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa
raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.
-- Jumala auttaa ja lohduttaa, -- sanoi nuori vaimo iloisesti.
Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki
ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala
auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei
ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin... Tokko hän sitä
tarvitsisi koskaan enää?
He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin.
Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi
kirjoittaa kummitädille ja kotiin.
-- Teemmekö huomenna veneretken? -- kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.
Wolf Lichter pudisti päätänsä. -- En tiedä -- ehkä minun taas pitänee
jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin
ostettaisiin.
-- Paljonko se maksaa? -- uteli Lemmikki.
-- Kaksituhatta.
-- Tehän tulette aivan rikkaaksi! -- hämmästeli tyttö. -- Mitä te
teette niin paljolla rahalla?
Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen.
Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja
kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.
Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei
koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä"
liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen
keväänsä ruusut.
-- Sanonko suoraan? -- vastasi hän tavattoman vakavana. -- Jos saisin
ne rahat, niin perustaisin _kodin_. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos
ystävyydestänne!
Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle
puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin
unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.
* * * * *
Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf
Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs
englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua
ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja
tilannut kuvan omaksensa. -- Hyvä onni, että sekin menee, -- ajatteli
Lichter tyytyväisenä. -- Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva
valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.
Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin
muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja
kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä
"pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt
näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?
Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja
morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän
asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja
empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin,
ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki
kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän
hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas
Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät
polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa
vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":
"-- -- Tui, tui, Ahtolan väki,
Kultakutrinko Ahti näki? -- --"
Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. -- Ei, ei minulla
ole kiharoita, mutta _hänellä_ on!
Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien
tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä.
Lemmikki naurahti. -- Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.
"-- -- Tui, tui, vuoritieltä...
Sulhot ei mua löydä sieltä!"
Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut
löytääkin!
Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta
englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille.
"Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy
sietämättömäksi ajan pitkään."
Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via
Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter
ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta
yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.
-- Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, -- hän ajatteli.
Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut
tapahtua Lemmikin lähdettyä.
Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa
Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.
-- Ja sittekö palajatte Suomeen?
-- Palajamme.
Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.
-- Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta?
Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.
-- Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden
sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa
ja vastasi hiljaa: -- Nyt... nyt minä luulen, että haluaisin jäädä
ainiaaksi!
Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen
arvoitus tämä tyttö olikaan!
Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin
Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli
arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti
sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä
tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty.
Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin.
Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään
kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle,
vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva,
naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan
saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi?
Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla.
Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi
"herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen
huolellisesti...
Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen.
Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin
tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen.
-- Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana?
Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua.
He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter
käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies.
Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre
todistanut tuttavallisesta suhteesta.
-- Siis niinpäin, -- ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi
ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti
hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne,
jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita,
sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi
tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset
ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin
vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen
ensi käynnillänsä.
-- Sinulla on hieno maku, tyttöseni, -- sanoi valtioneuvoksetar.
Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei
rohjennut. -- Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas,
te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.
Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut
ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari
etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet
taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren
lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä
kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä
suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan
tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen
kaunistukseen.
Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos
Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän
oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi
sen tieltä. Voi -- ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!
Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he
olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää
tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä,
nyt se oli melkein sääliväinen.
Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja
tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat,
pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin
taiteilija astui Lemmikkiä kohti.
-- Saanko esitellä? -- alkoi hän. -- Neiti Nannini, morsiameni,
ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun
myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän
haltijattarenne minun näyttelyyni...
Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä.
Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.
Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes
pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin
kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana.
Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla
sydänlehdillä... Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?
Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin
tuskin hillitsi. -- Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne.
Toivon... toivon, että Jumala siunaisi teitä...
Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli
nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen
ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä
oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime
kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan?
Jotakin... hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.
Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät
kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen
ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä,
odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä
kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi
särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.
-- Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä
milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?
Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka -- eikö hän voinut
uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi
ollut mikään onni?
Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä
katkerammin.
-- Minä rakastan, rakastan häntä!
Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus
herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli
lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin
suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee
hänen luoksensa.
Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:
"_Jumala auttaa ja lohduttaa_..."
Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin
valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän
ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille,
haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni
sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta.
Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei
ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?