Italiaa sillä tarkoitan.
Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon
vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä
ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän
toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.
Etelässä on hehkuvan kevään maa.
Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat
kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja
varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon
ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus -- tulee myöskin näännyttävä
helle ja kuihtumus ennen aikojansa.
Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden
keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu,
-- muistoina ihanimmin, -- siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin
liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.
Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta.
Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.
Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken
kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista
taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä
ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.
Lähdemme saamaan -- ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä
onhan meilläkin omat aarteemme.
Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät -- ihmissydänten
välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista,
syventämistä, elähyttämistä.
Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin
sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja
parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.