Oli jo eletty syksyyn.
Riihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut
vielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu.
Vuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli
sitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan.
Metsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli
mennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo
oli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään
jutellen.
Hilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa
ikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä
oli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta,
vaikka hänellä olikin suuri saatava.
Ja kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä
saattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut
tulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin
sanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän --
ja sitä oli Hilma pahana pitänyt.
Silloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä
lähtenyt pois.
"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut", arveli emäntä. "Eihän Hilma
minusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä
kansanopistosta palasi... Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja
usein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja
verraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei
ole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie
käynyt niityn laidassa... Ei siellä vaan siinä opistossa työhön
kehoteta... lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä
elättäisi... Vai eikö ole totta?"
Emäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.
"Niinpä näytti", myönteli Aaro alakuloisesti. "Vaan minkäpä minä sille
tein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti..."
"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja
kirjojansa lueskella?" ärähti emäntä taas.
"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa... ja ehkäpä
hän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti",
sanoi Aaro.
Siihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän
taas syytellä isäntää:
"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita'
saanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt
-- siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa
sanaa sanonut, vaan annoit aina perään... Eihän Hilma yksin minun
porinastani ja puheistani huolinut..."
"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut... ja
luulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin..."
Aaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli
kuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja
sydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.
Mutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt
eikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin
paljon kuin muistakin lapsista.
Sanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.
Mutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin
mietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan
tuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla
mellastivat.
* * * * *
Myöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina
mutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta
ensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma
tiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.
Kun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli
kirje.
Mutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli
sytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän
ympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.
Mutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan
muuta kuin että hän "voi hyvin". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan
kenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut
kotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin
leskestäkään sanaakaan.
Aaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää
odotellen.
"Eikö muuta mitään kirjota?" kysyi hän vihdoin.
"Eipä näy muuta olevan... puhdasta paperia tämä loppu", vastasi Aaro ja
kääri kirjeen kokoon.
"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?" kysyi pikku Laila, joka
isää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.
"Olihan siinä terveiset sinulle", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös
lisäsi hän tuikealla äänellä:
"Muille ei ole liiennyt sitäkään."
Mutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin
loukkokaappiin.
Kun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.
"Mitä sinä valvot?" kysyi häneltä emäntä.
"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa... vaikka olisi sen saanut jo
ennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi..."
Emäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.
"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?" sai Aaro
nyt sanotuksi.
"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?" tiedusteli emäntä.
"Ajattelin tuosta kirjeestä... Kun aina minulle oli niin rakkaan
luontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa..."
"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa...
Eikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas,
joka jo on kuollut..."
Emäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.
"Hyvä olisi, ettei saisi tietää", sanoi Aaro huoaten. "Omanani olen
pitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin."
"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut,
että Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen..."
"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän
lapsia... Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut..."
"Olisit saanut pakottaa..."
"Hyvä on, etten pakottanut... Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä
iäksi mennyt..."
"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet...?"
"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu."
"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän
muistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen..."
"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin
itki ihan asemalle asti..."
Ei emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä
valvoivat, sanoi Aaro:
"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen..."
"Minuun se on tullut... kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä
lisäksi kuin mikähän..."
Emäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli
syytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.