Tuli Juhannus ja ohi meni.
Marjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.
Hilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja
noutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä,
kömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään --
ei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia
elähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka
Hilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.
Vihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli
hänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän
Haukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä
vasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.
Rantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui,
edessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana
korkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen
ja alkoi lukea:
"Hyvä Hilma ja opistotoveri!
Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla
työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita
työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä
aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia,
jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta
muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.
Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä
emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan
siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.
Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan
kun ei ole kotia.
Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti
pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta
kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!"
Luettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen
pinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin
noin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva
nuorukainen!
Eikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!
Hilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa...
Ja hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut
kaikki ja tämmöisen vastauksen sai!
Maailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut
seisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin
heiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt...
Mitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi
vaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki
tämä käsitettävä?
Kuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin
kauniisti ja hurmaavasti, -- kun kelpo kirjettä ei kyennyt
kirjoittamaan?
Teeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun
kuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?
-- "Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta."
Katkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki
olisi uponnut sydämeen.
Eikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?
Sanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan -- viha koko maailmaa
ja ihmisiä vastaan...
Toivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat
menestyneet, -- nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät!
Kuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa... toinen
opettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa...
-- "Muuta en tiedä --!"
-- Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, -- puhkesi Hilma
sanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin
kauas kuin jaksoi joelle päin. -- Sinne menet... ja olkoon muistosikin
kuollut,-- hän huudahti.
Hän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei
hän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut
alas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.
Mutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui,
että hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava
jänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui
katkenneelta...
Taisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei
semmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan.
Siltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen
tulevaisuudenkuvittelunsakin...
Ja kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut
halua seminaariinkaan...
Sekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän
käveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui
rentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin
tummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti
yhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka
rantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa
koivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä
kuului puhelua ja hakkaamista.
Jo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt
hiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto
sauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.
Kun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila
häntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset,
silkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila
vastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.
Tunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman
povessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä,
kirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki
lapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken
murheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.
"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat... maanantaina aletaan
heinäntekoon", kertoi Laila.
Hilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja
kysyi:
"Lailako saunaa lämmittää?"
"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin
haravan... Lähteekö Hilma heinäntekoon... Äiti sanoi, että Hilma menee
Kaupille emännäksi..." puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan
saanut olla Hilman sylissä koko kesänä.
Kun he tulivat pihaan, puuhaili Aaro poikainsa kanssa viikatteita
varsiin ja äiti näkyi tulevan lehmäin kanssa metsäveräjältä päin.
Isä kertoi, että Kaupin leski oli juuri vasta lähtenyt talosta, mutta
kun maantietä hevosella ajoi ja Hilma rantatörmää oli tullut, niin
eivät sattuneet vastakkain.
"Aikoi tulla huomenna uudestaan", lisäsi Aaro. "Tärkeää asiaa sanoi
olevan."
"Mitäpä hänellä minulle niin erinomaisen tärkeää olisi", sanoi Hilma
välinpitämättömällä äänellä.
"Kyllä hän on sinulle jo paljon hyvää tehnytkin", sanoi isä.
Samassa tuli äitikin, kävellen lehmäinsä edessä hameenhelmat korkealle
nostettuina; hän näytti väsyneeltä ja tuskaantuneelta.
"Jopa mampsellikin on raitilta palannut", sanoi hän melkein
itkunsekaisella äänellä. "Tulisit nyt auttamaan lypsyä, kun minulla on
niin sormi kipeä ja Selli päätaudissa makaa..."
"Jahka nyt vaihdan huonomman puvun", lupasi Hilma.
Mutta samassa näkivät he naapuritalon tyttären, Ylitalon Kaisun,
tulevan kujasta polkua pitkin pihaan.
Kaisu oli ollut Haukkavaarassa melkein jokapäiväinen vieras sittenkun
Hilma opistosta palasi. Hän oli opinhaluinen ja lainaili Hilmalta
kirjoja. Aikoi ensi syksynä hänkin kansanopistoon, vaan sanoi
vanhempain olevan vastaan. Monta valoisaa yötä olivat valvoen Hilman
kamarissa viettäneet ja salaisuuksiaan toisilleen uskoneet. Hilma oli
kertonut Kaisulle Pentistäkin... kuinka he toisiaan rakastivat ja Kaisu
vuorostaan uskonut Hilmalle, että hänen mieleisensä oli Mäntymäen Kalle
kirkonkylästä. Tytöt menivät nytkin heti Hilman kamariin. Kaisulla oli
paljon kerrottavaa.
Mutta raskaalla mielellä oli Hilma. Eikä saattanut kertoa Kaisulle
siitä, mitä Pentti oli kirjoittanut.
"Sinä siis ainakin aiot lähteä seminaariin?" kysyi Kaisu.
Hilma ei vastannut heti.
"Niin minä vielä olen ajatellut", vastasi hän hetken perästä, mutta
hänen äänensä soi epävarmalta.
Kaisu ei sitä pannut merkille, vaan kertoi, että koko kylän nuoret
huomenna kokoontuvat Haukkavaaran laelle huvittelemaan.
"Sinne tulee soittajakin, ja siellä tanssitaan. Kirkonkylänkin nuorisoa
tulee. Totta kai sinäkin lähdet?"
Hilma mietti hetkisen.
"Se on semmoista raakaa elämää... onko siellä mitään hengen ravintoa,
puheita tai muuta...? Ennenhän siellä on juotu ja välistä tapeltukin",
sanoi hän.
"Pojat, jotka retkeä hommaavat, ovat sanoneet että jos joku esiintyy
hutikassa, niin ajetaan paikalla pois... Ja jos tukkilaisia tulee, niin
pidetään kuri niillekin... Leikitään vaan ja pojat hommaavat
kahvivehkeet mukaan..."
Hilma mietti.
"Siellä sinä voisit pitää puheenkin, jos tahdot", keksi Kaisu.
Hilma innostui.
Nythän hänelle sattui tilaisuus, jossa saisi näyttää, mitä oli
oppinut... tilaisuus, jossa voisi puhua Suomen kansasta, sen
taisteluista ja kärsimyksistä, sen voitoista ja sen nykyisestä
kulttuurista...
Se olisi aivan uutta puhetta näillä raukoilla rajoilla... ja siten
hänenkin oppinsa ja tietonsa tulisivat kuulluiks laajemmaltakin.
"Mutta minäpä lähdenkin ja pidän puheen... isänmaasta ja
kansansivistyksestä", sanoi hän innokkaana Kaisulle.
"Niin tee! Vanhat luulevatkin, ettet ole oppinut mitään muuta kuin...
että olet alkanut työtä halveksia..."
Hilma innostui niin, että oli jo olevinaan puhetta pitämässä.
"Niin, työtä", sanoi hän ja asettui seisomaan pöydän eteen, Kaisun
kuunnellessa, "työtä, raskasta ja uhraantuvaa vaaditaan vielä paljon
ennenkun Suomemme -- niin, ennenkun Pohjolamme pimeihin korpiin tiedon
aurinko paistaa. (Kuuntele sinä nyt, Kaisu, minä vähän valmistelen
puhettani.) Sillä tämä maa, jota köyhäksi sanotaan, ei ole köyhä eikä
sen luonto karua. Suuri isänmaan ystävä, runoilija ja kirjailija Sakari
Topelius sanoo, että tässä maassa voi elää kaksitoista miljoonaa
ihmistä... Mutta työtä on meidän jokaisen tehtävä, työtä kansamme
kohottamiseksi tietämättömyyden unesta. Sillä pimeä korpi on vielä
kirkon vieressäkin, jossa nuoriso aikaansa turhissa, irstaissa menoissa
viettää... (Miltäs alkaa kuulua?)"
Hilma katsoi Kaisuun ylpeänä silmät loistaen ja pää pystyssä. Kaisu
vuorostaan tuijotti, suu auki, Hilmaa ikäänkuin tämä olisi ottanut
hyvät ryypyt tai muuten ollut suunniltaan.
"Niin... ja minä aion vielä puheeni lopussa koskettaa hyvinkin arkaa
kohtaa... aion puhua nuorison yöjuoksusta ja epäsiveellisyydestä
yleensä... Täällähän syntyy aina ensimmäinen lapsi heti häiden jälkeen,
välistä ennenkin... ja sitäpaitsi on äpärälapsia... se on juuri seuraus
yöjuoksusta..."
"Etkö sinä sitten koskaan ole päästänyt poikia illalla kamariisi?"
kysyi Kaisu ikäänkuin se tässä olisi pääasia.
"En ole, ja nyt jos koettaisivat, niin häpäisisin niin että..."
"Eikös Kaupin leski ole koettanut?"
"Vielä mitä!" sanoi Hilma halveksien. "Minä halveksin nyt kaikkia
miehiä..."
"Mutta mihinkäs sinulta sitten se Pentti jääpi?"
"Hän on samanlainen kuin muutkin..."
Tahtomattaan Hilma pillahti itkuun ja vaikeroitsi:
"Voi, voi, tämä elämä on ikävää..."
"Jopa sinä olet kummalla luonnolla tänäpäivänä", sanoi Kaisu.
Muuta hän ei osannut Hilman oudon käytöksen suhteen sanoa.
Kun Hilma hetken oli vesitellyt, muistutti Kaisu:
"Mutta eikö sinun pitänyt mennä lypsämään, kun äidilläsi on sormi
kipeä?"
Hilma nyyhki vielä.
"Mitä minä huolin lypsyistä ja lehmistä", nyyhki hän ja yritti alkaa
uudelleen itkeä.
Kaisu ei ymmärtänyt sanoa sitä eikä tätä.
"Kun ei ole yhtään oikeaa ystävää koko maailmassa", huokaili Hilma.
Kaisu käsitti laillaan "ystävä"-sanan ja virkkoi:
"Ottaisit sen Kaupin lesken, niin saisit samalla kertaa ystävän ja
tavaraa..."
Hilma loi Kaisuun halveksivan katseen.
"Sitäkö sinä kutsut ystävyydeksi?" sanoi hän.
"Ottaisin minä ja ottaisi hänet moni muukin, jos tarjona olisi", sanoi
Kaisu. "Kappalaisen Eedlakin varmaan ottaisi, jos saisi... Vaan ei
kuulu huolivan Kaupin leski hänestä..."
"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä..."
"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!" kummaili Kaisu eikä
vähääkään ymmärtänyt Hilmaa.
"Niin minä olen."
"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan
sanovat, että jo he ottaisivat... eikä ole vielä vanhakaan... Eikä
töihin karttaisi se mies..."
"En minä huoli!... Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa...
muualla..." Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.
"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa...?"
kysyi hän. "Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt... ja sinua
tiedusteli... Elä nyt taas rupea itkemään... No, tulet sinä sitten
huomenillalla Haukkavaaran laelle?"
Hilma mietti hetkisen.
"Tulen minä", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.
V
Marianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan
nimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua
pappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää
hauskaa.
Hilma oli myöskin saanut kutsun.
Hän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa
tuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli
sekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi
kansakoulunopettajaa.
Ne olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra
varsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan,
vaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat.
Hilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät,
vaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista
rakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista...
Niille pitäisi kerran saada sanotuksi...
Hän jo kyllä tiesi paljon -- siitä oli ollut kansanopistossakin puhe --
hänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa
suomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille
alentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja
naureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi
nähnyt...
Kun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan
kansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa
virnistelivät -- heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli
kyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli
mielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.
Mutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he
olivat...
Hän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään -- sen verran
hänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari
Karinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka
rovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin
kuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin
raskasta työtä varten -- herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja
sitä opastivat...
Olikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?
Tuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi
aikonutkaan mitään tehdä!
Mitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi
hyödykseen ne kaikki tekivät.
Näitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan
lähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.
"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran
laella pidit... Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin..."
"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?"
Hilman silmät loistivat.
"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten
muistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään
pitämään..."
"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?"
"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli
mainio puhuja ja teki laulujakin..."
Hilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.
"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin... odottakootpa..."
Hän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia
hiuksiaan.
"Jopa sinä... kylläpä sinä vasite kampaat..."
"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia", sanoi
Hilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.
"Hyvä on nyt", vakuutti Kaisu. "Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille."
Ja sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.
Kaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä
matkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät
rantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.
Niitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen
ikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen
vieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita,
jotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä,
mutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren
suuria jättiläisnokkosia.
Tytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi
näkyä, sanoi Hilma:
"Hullusti se kävi Aholan Annallekin... Riihitansseissa kulkikin ja
kaikilla markkinoilla... Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä
on?"
"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet... on
sitä puhuttu Kaupin leskeäkin..."
Hilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.
"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi", arveli Kaisu. Kun palasen
matkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:
"Se on sikamainen asia."
Kun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.
Siellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja
neidit.
Hilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei
ollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun
opettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän
kuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen
neidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä
kantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori
metsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän...
Rovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin,
mutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän
lihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.
Nuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä
enää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo
nuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja
arvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.
"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin
mahdollista", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.
Hilma esitteli, että alettaisiin leikkiä "Pekan viulua".
Varatuomari alkoi nauraa hohottaa.
"Nuorisoseurako tässä perustetaan", sanoi hän. "Eihän nyt neiti mahtane
vaatia meiltä... kukaties lopuksi kansallistanssia..."
Hän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.
Hilma punastui ja puri huultaan.
"Se on loukkaava tuommoinen", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi
mennäkseen.
"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan", lisäsi varatuomari.
Nähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.
Kanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä
ei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman
viereen puhelemaan.
"Neiti aikoo seminaariin?" sanoi hän.
"Niin olen aikonut... olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään",
vastasi Hilma.
Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan
poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat
menneet puutarhaan marjoja syömään.
Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi
olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä
jokaista oppilasta elähdytti.
Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.
Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus
ollut monellekaan muuta kuin paljas sana -- ilman merkitystä.
"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan
kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä
aatteen naista..."
"Eipä taida olla", myönsi kanttori.
"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa... herrojen
talutusnuorassa..."
Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.
"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän
kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää
herrojen talutusnuorassa..." alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista
aikoo neitikin seminaariin?"
"Niin olen aikonut!" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.
"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että
uskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne..."
"Mitä se tähän asiaan kuuluu!" tokaisi Hilma väliin.
"... Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' --
niinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu -- pois. Kun te puhutte
kansallishengen kuolemasta..."
Silloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja
istahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.
Karinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.
"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?" kysyi Hilma, ja
hänen verensä kiehui.
Varatuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.
"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania", vastasi hän. "Mutta minä
puolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin
menon sikseen..."
"Ja minkätähden?" tikasi Hilma tulipunaisena.
"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai
valmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita,
kunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan...
Sitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja
väsyttävää."
Hän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin
yhteisesti kaikille:
"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä
harvempi terveenä... ohoi..."
Toinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen
kohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin,
toinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka
nyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa...
"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat... miespuoliset ovat vielä
hullumpia... Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa,
joka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä..."
"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta", sai Hilma sanotuksi.
Karinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:
"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin,
neiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne
sikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää... Eikö
niin?"
Mutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi,
Karinkantaan kääntyen:
"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula...
sairas ihminen muutenkin..."
Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.
Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.
"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta.
"Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa _minun_ ajatukseni
seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin... Mutta
tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo... mitä
sitten tekee, kun seminaariin vielä menee..."
"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet
ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja..."
"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että
opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy
pysyvän järjessään... Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa,
joka olisi -- kuinka sanoisin -- luonnollisella tavalla kuollut... Mikä
on tullut sairaaksi -- keuhkotautiin ja siihen kuollut, -- mikä taas on
tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut..."
"Se nyt on sattunut täällä, mutta..." sanoi rovasti.
"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle... Hänen
terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa... Keuhkotautista sukua
on jo valmiiksi..."
"Niin", sanoi rovasti.
Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.
Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia
ajatuksiaan kansakoulunopettajista.
* * * * *
Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.
Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven
peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta.
Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden
heinien mehevä lemu.
Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin
monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen
tervastuli.
Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja
oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta,
kylmältä ja kolkolta kuin hauta...
Tämmöistäkö se olikin oleva!
Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi
nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka,
jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin...
Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin
kirjeen sisältöä...
Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa
toivonut, että joku... ehkä kaikkikin... sanovat jotakin hyvää siitä
hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei
sanaakaan puhunut kukaan...
Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja
ytimiin!
Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt.
Sillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä
sijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin...
Jos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle... Mimmihän joutuu
pian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle... ja nuoremmat
tyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle...
Salomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi...
Hän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi,
kouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti...
Ja isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä.
Niinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei
rovasti hänen parastaan tarkoittanut...
Hän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä...
Oliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta,
sellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti
semmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut
yhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen
ottaisi, -- aina kappalaisen neidistä alkaen...
Näyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken...
Salomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma
huolinut... Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän...
Hilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi
taloon.
Kaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen
räystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia.
Pienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä... Se
oli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten
joukossa haravoi...
Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa,
ja ennen hänkin... Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin
yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut...
Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan
läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa
oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.
Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina
ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään
onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä
kangasteli hämäränä.
Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon
ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella...
Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita
mielialojaan kuvaillut...
Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin...
Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei
hän selville päässyt.
Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi
kurkusta.