Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.
Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut
ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä
lukukautta.
Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen
hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.
Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon
työtä. Hän tuntee väsymystä.
Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät
ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan... ja jostakin julmasta
teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.
Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti
tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta
nyt on tullut raskas kivi sydämeen... Tunto soimaa siitä, että ylpeys
esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean
Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun
iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt
milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.
Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan
minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut...
Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin...
Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut
tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut...
Haukkavaara!
Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.
Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys,
lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt
virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä...
Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä
tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut.
Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja
pienten siskojensa hyväksi...
Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen
pitkään vuoteen...
Pikku Laila parka!
Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen
itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin,
aivan yksin...
Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat
raatelevan... Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi,
tuntunut minkäänarvoiselta... Pettymyksiä pitkin matkaa... ystäviä,
joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken...
Isänmaa!
Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä
hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta...!
Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin
toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut... Hän oli
seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu
murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt...
Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki
kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä
piirre...
-- Jos muut sortuvatkin... niin en sorru minä... minä taistelen kaikkea
pahaa vastaan maailmassa... minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja
kehoitan heitä... minä vihaan kaikkia miehiä... sillä heissä ei ole
yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut...
Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!
Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.
Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen
suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli
keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia
kilometrejä.
Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut -- keuhkotautiin, oli
hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut
vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.
Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun
puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden
hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran
alle... Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa
kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan...
Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi
keinutuoliin.
-- Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, -- mietti hän
itkunsa välissä. -- Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet,
pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!
Hän itki niin -- koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.
Mutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä... ja tunsi, ettei hän
jaksanut ajatella sitä loppuun, -- kun ajatteli mahdollisuutta että hän
nyt olisi Kaupilla emäntänä.
* * * * *
Mutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin,
alkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea
leikkiä lastenkin kanssa tunnilla.
Hän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän
hymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.
Mutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi
opettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti
ja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa
viehkeää.
Ja kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen,
myönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas
opettajatar.
"Mutta hän on vähän omituinen..."
"Kuinka niin?"
"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein
pelkää..."
"Kyllä hän siitä tasaantuu... ehkä liiaksi rasittunut ja
hermostunut..."
"Niin kaiketi..."
Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä
harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi
vältti miesten seuraa.
Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja
päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein
rientävän huoneeseensa itkemään.
Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että
hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään
tiennyt, mikä häntä vaivasi.
Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä
ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti... niin, hän ei
tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä
ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?
Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja
olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä
enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä...
Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa
rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu
opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa
vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin
kansakoulunopettajattareksi..."
Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, --
aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää...
Isä oli kuollut... totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!
Äitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan
häntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut
tekemään... Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja
raa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti...
Mutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka
kasvattaaksensa oli aikonut ottaa...
Mutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä,
matkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja
virtavan virran rannalla... Hän sovittaa sen mitä on rikkonut... ja
tulee tervein tuntein ja sydämin takaisin...
Usein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut
oikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja
toivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista...
Ja haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen
Pohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet... tuli oli
sammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi...
Semmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia
käsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita
tuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli
yrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin
kuolleita...
Hän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli
kynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten
öitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja
polo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai
pusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui...
Ne olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti
Luhtaniemi oli sankari...
Mutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota
lukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin...
Sitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean
vaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota
nyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa
jokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi,
mutta eräs laski talon rantaan...
Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi,
toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat
ystävällisesti... Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti
pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja
alkoi jutella.
"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.
"On tämä melkoista... eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt",
vastasi Hilma.
Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen
tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin
lempeät tummansiniset silmät... Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä
raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.
Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.
"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"
Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi"
puhutellut.
Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.
"Halminen minun nimeni on..."
"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan...?"
"Se minä olen... Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."
"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin..."
Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän
puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.
"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä
pyri pois milloinkaan..."
He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut
talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet
sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.
Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella
istuen... siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä
sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia
toivotti... Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi
olisi tahtonut pyytää...
Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa
muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä...
He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin
korkealle jokitörmälle... Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää...
Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja
meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja...
Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan
kansanopistossakaan... ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen
tutustui...
Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?
Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen... ehkä heillä
olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja
katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan
päällä kulki alas meren suulle...
"Hyvästi rakkaani... molemmat!" huutaisi isä.
Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön
tulleen... eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas
työpäivä...
Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.