Kylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa
utusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun
silloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran
etelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla
vihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.
Mutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma.
Hän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen
virran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän
nyt ei laula eikä iloita jaksa...
Tuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.
Pari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä
kuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko
liikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu
kädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta
siskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset,
paikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli,
kuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia
rivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.
Ja öisin luki ja itki.
Isä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon
tuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.
"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon... siellä se työttömäksi oppi ja
koreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!"
Niin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut
siihen mitään vastaavan.
Hän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän
turvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran
alkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan
eikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.
Kaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla
kaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut
uskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin
pitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin
omaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.
Siitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.
Äiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat
lainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti
myöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma
suostuisi...
Hilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet
kerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut.
Isä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.
Tätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin
kävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin
mutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja
kovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran
viertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa...
Ajatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää
pyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana
on kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät
heinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin
murheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään...
Vasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista
maata -- vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä
isänmaanrakkaus oikeastaan onkaan...
Mutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin
taas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla...
Mihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?
Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota
hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti
nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö
seminaariin... eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen
voisi raha-asioissa kääntyä...
Jos nyt koti vielä myytäisiin...? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta
palvelijaksi...
Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä
toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu...
Kuka tiesi mitä Pentti...? Niin, Pentti!
Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt.
Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli
selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta... nyt hän
toivoi jo Pentiltä vastausta...
Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut,
tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti
hänen pikkumaisista huolistaan...! Pentti, joka ei koskaan alentunut
ajattelemaan pikkuasioita... Mutta tässähän olikin kysymys melkein
elämästä ja kuolemasta... Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää... Hän
istahti rantatörmälle ja katseli joelle... Tukkilauttoja kulki monta
yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät
lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.
He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät
lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi
istui hän ääneti.
Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava
ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin...
Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä,
on myötä- ja vastamaata,
mut ootella tuulella tyventä
ei kulkuripoika saata.
Enkä se ole minä, joka hymyilen,
se on minussa toinen luonto --
hymykin, jota hymyilen
on teeskennelty muoto.
Suru se on syämmessä syvemmällä,
vaikka iloiselta mä näytän.
Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden
näin reilusti itseni käytän.
Kuuntelepa kulkurin säveleitä,
kuinka katkerilta ne kaikuu:
Ne on syämmeni mustia murehia,
jotka laulustani raikuu...
Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen
noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän
sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta
sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan... se oli muuan
etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat
Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni...
Hilma muisti hänet selvään... Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät
pieksunvarret... Kun vain ei olisikin sama mies... Halminen nimeltä...
Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että
se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies...
Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin
törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:
Kulkuripoika näki vieressä tien
tuon aukeavan lemmen kukan --
katsella, vaan ei omistaa,
on kulkuripojalla lupa...
Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen... ehkä oli laulanutkin
juuri hänen vuokseen... ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta...
Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia... Ei
rivouksia puhunut eikä kiroillut... Viikon olivat talossa tuulta
maanneet...
Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.
"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti",
kuuli hän lautalta sanottavan.
Mutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja
pian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn
kirkonkylän taloja kohden.
Oliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren
tytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus
sittenkin oli elämää... ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä
vanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi...
Mutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas
häviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka
melkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi... ja turvattomia pikku
siskojaan... pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti...
Laila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki...
Kun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna
ja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet
ripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena
synnyttänyt aviottoman lapsen...
Hän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla
vastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli
lapsuudenystäväänsä tervehtimään.
Laihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi
inhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.
Anna pillahti itkuun.
"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt... Mutta sinä et
tiedä, mitä on rakastaminen... ja pettymys", nyyhki hän.
Hilman katse ei lämmennyt.
"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan... soisin, ettei kenenkään
tarvitsisi niin paljon kärsiä... Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on
petetty, enkä viimeinenkään..."
"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.
Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:
"Sinä olet nyt varma itsestäsi... ja ylpeä siitä, että Kaupin leski
sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein
ahtaalle tulisit... niinkuin minäkin... Heti häiden jälkeenhän olet
itsekin syntynyt tähän maailmaan... Kysy papilta, jos et usko..."
Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.
"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.
"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin... ylpeys käy lankeemuksen
edellä... Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi..."
Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin,
mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat
ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko
syntymäkylästä... Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä...
jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä
välittäneet...
Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen
mielessään... Olisiko se totta?
Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan
ollut sitä tullut ajatelleeksi... Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän
verta vuotaisi...
Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa
vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.
Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse...?
Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut
muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.
Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan
päin.
Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.
Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.
Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti
puhua:
"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin.
Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski
miellytä, niin... niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille
toimittavat... jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon
velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole
luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi... Olleeko tosi?"
"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja
vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.
"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi..."
Rovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:
"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka
puolensa... Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja
äitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa... Isäsikin,
joka on kivuloinen mies... Olet kai itsekin asiaa ajatellut?"
Hilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:
"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi..."
Mutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas
luotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:
"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?"
"En minä enää pääse siihen innostumaan", vastasi Hilma.
"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä... toista on
työskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa...
Terve sinä vissimmästi olet?"
"Terve olen."
Taas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:
"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa -- uupuu siihen
moni..."
"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa", sanoi
Hilma.
"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin... Olisi kai
sinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin
parissa..."
"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan."
Siihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti
lupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.
Kevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin
kävelemään.
Mutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän
oli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton
hän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli
avustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen
tähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli
tytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä...
Mutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt,
tekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä
saattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo
kansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja
esimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat...
Mutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen
toimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.
"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat", oli hänellekin moni isäntä
sanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.
Ja hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan
pannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan...
Ja vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut
piippu toisessa kädessään.