Iltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta.
Ilma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.
"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän
tekoon", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista
kohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden
kukkuloiden huippuja.
Hilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.
Kun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja
komenteli:
"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!"
Aaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.
Mutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa
vastannut.
Oli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven
unelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään
erästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli
karkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa
käyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet... Ja
Hilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää
pitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!
Kuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä
kosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista
vuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain
isäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä
valjaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton
perästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä
kuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli
Hilman ikäinen...
Usein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti
Hilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen
aikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.
Ja sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin...
Hilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli
kosinut... ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen
maaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran
pihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin
parhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu...
Hilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut
tyttärensä Kaupin leskelle menevän... oli sen selvään sanonutkin...
mutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut... Mutta kylällä toiset
kielsivät, toiset käskivät... "Olisi kai sillä Kaupin leskellä
rikkaamman talon tyttäriäkin... vaan kun olet kaunis, niin sinut
mieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet", niin olivat kylällä sanoneet.
Eihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan
sanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja
vankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä
mitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja
komeaa karjaa... Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli
sanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut...
Ei ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli
tahtonut miettimisen aikaa... Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen
kerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli
kirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt
puhuttelemaan Hilmaa...
Vieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun
muisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut... Ja
kuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut... Siitä
kohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen
päivän ja toisenkin... Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon
pääsemistä...
Oli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli
silloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon.
Hän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan... Sillä ei hän koskaan
lakkaisi Hilmaa rakastamasta...
He olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie
mutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean
vaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana
Haukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien
joukosta.
Isä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä
kuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli
toiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana...
nyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä
lämmittävän.
Juuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle
ottaen:
"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?"
Hilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei
koskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun
aivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.
"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin..." ehti isä
vielä sanomaan.
"Ei ole näkynyt opistolla käymässä", vastasi Hilma.
Hetken päästä kysyi isä taas:
"Ei ole... vai onko kirjoittanutkaan?"
"Minulleko?"
"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa."
Hilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi
tahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.
"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä
Salomonin jälkeen... Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja
siivo on mies... Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin
ottaisit..."
Isäkin siis oli sitä mieltä!
Hilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän
vieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa,
ja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin
vaaninut...
Hänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän
raakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan
kerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!
Ei ikinä!
Ennen vaikka...
Mutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen... Ja hän sai voimaa
isälleen sanoakseen:
"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea."
Hän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa
sinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.
Aaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut
Hilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen,
että Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli,
melkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan
katseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:
"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!"
He ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä
näkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.
"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa
talossa käymään", esitteli Aaro.
"Menkää te, isä... Minulla onkin asiaa pappilaan... En minä tule
Kaupille!"
"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn... asiaini vuoksi täytyy käydä..."
Hilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli
ollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.
Pappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi
matkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti
nyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin,
josta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi,
jokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan... ja nyt yhtäkkiä oli
elämä mustine huolineen häntä vartomassa... Näinkö olikin
ihmiselämä...! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.
Rovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää
opintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut.
Hilma menikin pappilaan rohkeana... niin oli johtajakin neuvonut...
Ystävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville
kasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja
kaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria
rakasti.
"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan", sanoi hän,
ja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.
Hilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla.
Rovasti kuunteli häntä hymy huulilla, -- tuntui kuin Hilman kertomus
olisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.
Vihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli
pappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken
naimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:
"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä..."
Hilma lensi tulipunaiseksi.
"Et sinä sitten seminaariin jouda."
Hilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:
"Ei tule minusta Kaupille emäntää... ei koskaan!"
Rovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta
tyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:
"No saamme tässä tuumailla, -- ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä."
Hilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen,
että Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että
hänellä jo oli ystävä... vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin
leskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain
hyvillään:
"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa
isänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin..."
"Sinulla on siis kova halu oppia?" kysyi rovasti, mutta hän näytti
miettivän aivan muuta.
"Niin minusta tuntuu... ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani."
Rovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:
"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka
rakastaa sinua totisesti... sen tiedän!"
"Mutta hänellähän on täysiä lapsia... minä tulisin taloon kuin
viidenneksi rattaaksi vaunun alle... Enkä minä muutenkaan halua vielä
naimisiin..."
Hilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.
"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja
pikkusiskojasi paremmin", sanoi rovasti hetken kuluttua.
"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?" sanoi Hilma
melkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.
"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on,
olet hyvässä turvassa... ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin",
puhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut
jatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:
"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi
päiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin
täällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden
ihanteet... Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu,
että se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin
sekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille
ja itsellesi hyötyä..."
Hilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään
mitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle
rovastikin olisi suonut hänen menevän...
Sitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa
köyhyydestä?
... Kun kauppatavaraksi alkaisi...
Sanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä
tyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia
vertauksia Raamatusta.
Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi
kylmänlaisen hyvästin ja poistui.
"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.
Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia.
Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan
kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa
ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.
Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä
pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen
mieleensä...
Jos olisi johon menisi... jossa saisi oppia... niin ei enää palaisikaan
kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.
"Suuri, ihana elämä on edessämme..." oli Pentti sanonut.
Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän...
"Kerran otan sinut... noudan korkean vaarasi alta...!"
Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten...
"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme
tehdä viljava ja lämmin valon maa...!"
Niin... niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä
kykenisi jotakin tekemään, mutta hän...!
Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se
jokapäiväinen työ... aamusta iltaan... Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan
kaikkena kesänä... uuvuttavaa, raskasta työtä... Nyt ensiksi
kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika,
joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä...
Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona.
Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen
mietteisiinsä istumaan.
* * * * *
Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi
kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä.
Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä
uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.
Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan
tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja
hopitteli hevostaan.
Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival,
josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski
suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran
rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot
jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan
eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat
ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.
Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti
jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli
hauska työtä tehdä...
Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa
ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti
hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine
ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta... Miksi niin
tuntuikin!
Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut...
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", johtui hänelle
mieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.
Mikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin
ennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi
nainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin...
Tuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana
eikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen
kasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset...
Mies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa
lapsilaumaa elättänyt... Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman
tuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.
"Te näytätte kuin olisitte sairas", sanoi Hilma, kun isä painoi
rintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.
"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen", vastasi
Aaro alakuloisen äänellä. "Ei ole ollut entistä miestä sitten kun
tukkimetsässä loukkaannuin..."
"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla", sanoi
Hilma.
Isä rykäisi.
"Niinpä ne olivat vähinä rahat... monet ovat tarpeet kotona, en
puoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä
maksamatta..."
Hilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi
pyytäen:
"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen
maksamaan..."
Isäkin tuntui elostuvan.
"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi
ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan...
Mutta kun itselläsi oli niin halu... Oliko sitten onneksesi vai
onnettomuudeksesi, että laskin... Aikapa senkin näyttänee..."
"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille,
isä, että kun seminaarin olen käynyt..."
"Silloin minä jo taidan olla haudassa... eikö liene jäänyt perinnöksi
minullekin keuhkotauti... Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi
elikin... Viime talvena on alkanut ry'ittää..."
Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:
"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä
raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin... Kyllä me jo
kotona toimeen tulisimmekin... Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja
Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo
Anttikin, niin että kyllä me jo..."
Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi:
"Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi...?"
Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso
lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.
Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.
Hilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut
terveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.