Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto,
1910.
I
Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset
oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.
Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui
pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun
opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä
oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen
korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli
hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.
Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana.
Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien
ympärillä olivat rypyt syvenneet.
He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa
mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta,
kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat
paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti
tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.
"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin
talvella", sanoi isä.
Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma
muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet
puhalsivat ja päivä paistoi... kun joki jäistä vapautui ja kevättulva
nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät
tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja
päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.
"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskee
loppuja kylmiään pois."
Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.
Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona
jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti
auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta
sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä...
Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän
hänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus
pauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää...
Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet -- mietti Hilma, kun sivulta
isää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja
äidin keskenään puhuvan... Nyt syksyllä viimeksi...
Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun
niin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli
hoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin
pannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta
koko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin
äidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä
mitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus
postissakin...
Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena... Kuinka
maailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää
ajatteli...
Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä
ja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen
lyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan
opettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut...
Nyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun
hyvästiä jätti:
"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi
seminaarissa..."
Hän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta
puhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen
sisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin
kansanopistoon lähtikään...
Se oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän
kansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli... Hän
pyrkii seminaariin... ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin... on
pian kansakoulunopettajattarena... ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän
uljaassa, uudessa rakennuksessa... Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa
ja koulussa käyttää... ja isän ja äidin...
Niin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana
vuolaan virran varrella istui...
Mutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei
syksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään,
äitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan
pikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.
Silloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä,
jotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä
puhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista
puhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja
alakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti
usein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi...
Mutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki
mieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.
"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!" oli isä
vain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut
varattomuudestaan.
Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt
kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa
yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan
ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran
kai hänkin pystyy ansaitsemaan!
Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän
nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan... Ja sitten
syksyllä...!
Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja
varten...!
Jos kuitenkin sinne pääsisi... muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää
ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja...
Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin
tulevaisuuden unelmiin...
Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä
Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli
jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja
hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija,
jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle...
"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä
pitkän aikaa omien käsiensä välissä... "Kerran sinut haen korkean
vaarasi alta... Pohjolan puhdas impi... omakseni haen..."
Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien...
Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.
"Elämä on suurta ja ihanaa... se on meillä molemmilla edessämme... ja
isänmaamme odottaa meitä...!"
Tovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että
johtajakin oli ihmetellyt... Isänmaa... köyhä, ahdistettu Suomi...
karu, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi...
Kaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut
parhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta...
Millä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin
poloisen Pohjolan hyväksi...!
"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä... isänmaa on vain
epämääräinen sana... Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä
kesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan
Perä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen
miestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä... Me
olemme valoisan Pohjolan lapsia... Talvinen yö on taaskin loppunut...
Näettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme... tunnetteko kuinka sydän
paisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja
rajojamme rakastavat..."
Ja paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat
sädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä
innostuksesta...
Hilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja
tahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo
oli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä
valonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa...
Kaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä... ja jonkunlainen pelko raskaasta
työstä ja ahertamisesta kotona vaivasi... Todellinen elämä tuntui nyt
kivenkovalta ja raskaalta... kun runouden maailmasta laski alas kylmän
maan päälle...
He olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet
hajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.
Hilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei
oikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän
kuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma
tunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.
Mutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi,
että aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut
tyyntymään.
"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut", sanoi
hän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.
"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta... voi, jos kaikki kertoa
osaisin mitä olen oppinut!" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen
villaista huivia ympärillään.
"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä", sanoi
isä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.
"Niin onkin", myönsi tytär. "Mutta on paljon muutakin -- ja paljon
tärkeämpää, -- mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää..."
Siihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein
ymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.
Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:
"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei
minullekaan olisi kyetty väärin tekemään... niinkuin on tehty..."
Siihen ei Hilma vastannut mitään.
He olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä
hevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä.
Mennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut
sattunut isäntä kotona olemaan.
Kun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen
puhua:
"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä
talossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut
hänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu,
että taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään... Vaan hyvä
kuuluu olevan talokin... kolmattakymmentä kytkysessä."
Hilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli
puhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.
Korterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat,
tuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa
sitten.
"Vai on tämä vanhin tyttäresi... äitinsä näköinen onkin... Vai
kansanopistosta..."
Hän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja
puuhatessaan puheli.
"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen...
kyllä siellä vaimoväki on kotosalla."
Aaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi
tarvinnut nyt apetta...
Hän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin
hevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.
"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi",
alkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä
tutkivasti Aaroon.
Aaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.
"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois...
niinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet", jatkoi
Korteranta. "Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies,
tyttäresi sinne kustansit!"
"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin..." sanoi Aaro.
"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja
itkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin... Vaan minä sanoin heti,
että tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää... tässä on paljo
työtä... ja jos menette, niin sille tielle jääkää... En minä rupea
joutilasta väkeä elättämään..."
"Mitenhän lienee", sanoi Aaro. "Hyvänhän luulisi opinkin olevan."
"Mitäs sillä opilla tekee... eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä
tee... Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt..."
"Saattaa niinkin olla", myönteli Aaro.
Korteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:
"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi... ja kevättyöt alkavat heti..."
"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa", sanoi
Aaro.
Kun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:
"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon..."
Alakuloisesti Aaro vastasi:
"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä..."
"Puulaaki se taitaa sinut hävittää... olen kuullut..."
"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja", sanoi Aaro.
"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää",
sanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon
tilavaan pirttiin.