vaikka hänen maansa ovat pienet. Paljon on hän perinyt isältään ja
paljon on hän itse koonnut, sillä hänellä on halpamielinen luonne
ja kätkee kultansa sen sijaan että käyttäisi sen hyvään. Kun kapina
puhkesi ilmi, tahtoi hän olla sekä jalopeuran että tiikerin ystävä
-- sekä sepojein että Komppanian. Mutta pian hän huomasi, että
valkoisten päivä olisi koittanut, sillä koko maassa ei muuta kuulunut
kuin huhuja heidän kuolemastaan ja tappioistaan. Mutta koska hän
oli varovainen mies, asetti hän asiansa siten että tuli mitä tuli,
säilyttäisi hän kuitenkin puolet aarteestaan. Kullan ja hopean kätki
hän palatsinsa holveihin, mutta kalleimmat kivet ja harvinaisimmat
helmet pani hän rautakirstuun ja antoi sen luotettavan palvelijan
haltuun, jonka kauppiaaksi puettuna piti viedä sen Agraan ja jättää
se sinne, kunnes rauha taas vallitsisi maassa. Jos kapinoitsijat
voittivat, niin olivat siis hänen rahansa säästössä, mutta jos
Komppania tuli voittajaksi, niin oli hän kuitenkin pelastanut
jalokivensä. Siten jaettuaan aarteensa teki hän sepojein kanssa
liiton, koska he kovasti ahdistelivat hänen rajojansa. Mutta täten
joutui, huomatkaa se, sahib, hänen omaisuutensa oikeudenmukaisesti
niiden käsiin, jotka olivat olleet lipulleen uskollisia.
"'Tuo teeskennelty kauppias, joka matkustaa Achmetin nimellä, on
nyt Agran kaupungissa ja toivoo pääsevänsä linnoitukseen. Hänen
matkakumppaninansa on kasvattiveljeni Dost Akbar, joka tuntee hänen
salaisuutensa. Dost Akbar on ensi yönä luvannut viedä hänet jollekin
linnoituksen syrjäportille ja on sitä tarkoitusta varten valinnut
tämän. Hän tulee tänne ennen pitkää ja löytää täällä Mahomet Singhin
ja minun odottamassa häntä. Paikka on yksinäinen, eikä kukaan
tule tietämään, että hän on käynyt täällä. Maailma ei enää kuule
puhuttavan kauppias Achmetista, mutta rajahin suuren aarteen jaamme
me keskenämme. Mitä sanot siitä, sahib?'
"Worcestershiressä on ihmishenki kallis ja pyhä, mutta asian laita
on aivan toinen, kun ei ole muuta kuin tulta ja verta ympärillä ja
on tottunut kohtaamaan kuoleman jokaisessa kadunkulmassa. Elikö
kauppias Achmet tahi ei, se oli minusta yhdentekevää, mutta kun hän
puhui aarteesta, sain kiihkeän halun siihen, ja minä ajattelin, niitä
kaikkea voisinkaan aikaansaada sillä tuossa vanhassa isänmaassa, ja
kuinka sukuni ihmettelisi nähdessään perheen kelvottoman tulevan
kotiin taskut täynnä kultarahoja. Olin jo tehnyt päätökseni, mutta
Abdullah Khan, joka luuli minun epäilevän, tuli kiihkeäksi.
"'Ajatelkaa, sahib', sanoi hän, 'että jos tämä mies joutuu päällikön
käsiin, niin hän hirtetään tahi ammutaan ja hänen jalokivensä
joutuvat hallituksen huostaan, niin ett'ei kukaan tule siitä
penniäkään rikkaammaksi. Ja koska me kerran otamme hänet vangiksi
miksemme samalla tekisi sitä muutakin? Kalliit kivet eivät pahennu
meillä enemmän kuin Komppanian kirstuissakaan. Aarre on niin
suuri, että meistä jokaisesta voi tulla rikkaat miehet ja mahtavat
herrat. Kenkään ei saa tietää mitään koko asiasta, sillä täällä
olemme erotettuna kaikista muista. Kaikki sopii meille hyvin.
Sano siis, sahib, yhdytkö meihin, tahi tuleeko meidän pitää sinua
vihollisenamme?'
"'Yhdyn teihin hengellä ja verellä', vastasin.
"'Hyvä', sanoi hän antaen minulle kiväärin takaisin. 'Näet, että me
luotamme sinuun, sillä sinä et voi sanaasi peruuttaa yhtä vähän kuin
mekään. Meidän tulee nyt ainoastaan odottaa veljeäni ja kauppamiestä!'
"'Tietääkö veljesi, mitä aijotte tehdä?' kysyin minä.
"'Hän se on keksinyt koko tuuman. Mutta menkäämme portille vartioimaan
Mahomet Singhin kanssa.'
"Satoi yhä rajusti, sillä sadeaika oli juuri alussa. Raskaat, synkät
pilvet purjehtivat taivaalla ja oli vaikea nähdä kauemmaksi kuin
kivenheiton matkan päähän itsestään. Syvä vallihauta oli porttimme
edustalla, mutta vesi oli paikottain milt'ei kuivunut, ja siten
oli helppo päästä ylitse. Tuntui niin kummalliselta seistä noitten
villien sikhein kanssa siinä odottamassa miestä, joka kulki kohti
kuolemaansa.
"Äkkiä huomasin valon salalyhdystä vallihaudan toisella puolella.
Se katosi multakasojen taakse, mutta näkyi taaskin hitaasti läheten
meitä kohden.
"'Tässä he tulevat!' huudahdin minä.
"'Huuda heille, kuten tavallisesti, sahib', kuiskasi Abdullah. 'Elä
anna hänelle mitään syytä pelkoon. Lähetä meidät sisään hänen
kanssaan, niin toimitamme me loput, kun sinä jäät tänne vartioimaan.
Pidä lyhty kunnossa, että voimme nähdä, onko se todellakin hän.'
"Valo oli liehunut sinne tänne, milloin ollen liikkumatta, milloin
lähestyen, kunnes vihdoin erotin kaksi tummaa olentoa haudan toisella
puolella. Kuulin heidän lasken van alas luisua rinnettä, putikoivan
savessa ja tulevan puolitiehen portin ja vallihaudan välillä,
ennenkuin huusin heille:
"'Kuka siellä?'
"'Ystäviä!' vastattiin. Avasin lyhdyn ja valovirta laukesi heidän
ylitsensä. Ensimmäinen oli jättiläissuuri sikhi mustalla parralla,
joka ulottui aina uumille asti. En koskaan ole nähnyt niin pitkää
miestä, lukuunottamatta mahdollisesti rahalla näytettyä. Toinen oli
pieni, lihava, pyöreä olento, suuri keltainen turbaani päässä ja
käärö kainalossa. Hän näytti kovin pelkäävän, sillä hänen kätensä
vapisivat niinkuin hänellä olisi ollut vilutauti, ja hän katsoi
lakkaamatta oikealle ja vasemmalle kirkkailla, vilkkuvilla, pienillä
silmillään, niinkuin rotta, joka uskaltaa lähteä piilopaikastaan.
Väristys valtasi koko ruumiini ajatellessani hänen murhaamistaan,
mutta sitte muistin aarteen ja sydämmeni muuttui heti kivikovaksi.
Huomatessaan valkoisen naamani, huudahti hän ilosta ja juoksi minun
luokseni.
"'Suojelkaa minua, sahib', sanoi hän läähättäen, 'suojelkaa kauppias
Achmet-parkaa! Olen matkustanut suoraan Rajpootanan poikki hakemaan
suojaa Agran linnassa. Minua on ryöstetty ja lyöty ja pahasti
kohdeltu siksi, että olen Komppanian ystävä. Tämä on siunattu hetki
tämä, kun taas olen turvattuna -- sekä minä että omaisuuteni.'
"'Mitä teillä on käärössä?' kysyin minä.
"'Rauta-arkku', vastasi hän, 'joka sisältää pari perhekalleutta, jotka
eivät ole mistään arvosta muille, mutta joita en mitenkään tahtoisi
kadottaa. Kuitenkaan en ole mikään kerjäläinen, ja minä palkitsen
teitä, nuori sahib, sekä teidän komentajaanne, jos hän suo minulle
tarpeellista suojaa.'
"En uskaltanut enempää puhua hänen kanssaan. Mitä kauemmin katselin
hänen lihavia, pelästyneitä kasvojaan, sitä vaikeammalta tuntui
minusta noin kylmäverisesti murhata hänet. Oli parasta mitä pikemmin
saada kaikki selväksi.
"'Viekää hän vartijan luo', sanoin minä. Molemmat sikhit liittyivät
häneen, yksi kummallekin puolelle, ja jättiläinen seurasi heitä,
heidän mennessä sisään pimeästä portista. Onkohan kukaan koskaan
ollut noin kuoleman ympäröimänä? -- Minä jäin lyhtyineni portille.
"Kuulin kaiun heidän säännöllisistä askeleistansa autioissa
käytävissä. Yht'äkkiä ne hiljenivät ja kuulin ääniä ja tappelua
sekä lyöntejä. Seuraavassa silmänräpäyksessä pelästyin nopeista
askeleista, jotka lähenivät minua ja erotin samalla riuskasta
läähätystä. Suuntasin lyhdyn valon pitkää, suoraa käytävää kohti,
ja siellä tuli tuo lihava kauppias juosten täyttä vauhtia verinen
naarmu kasvoissa ja aivan hänen kintereillään, loikaten kuten
tiikeri, tuo pitkä mustapartainen sikhi veitsi kädessä. En ole
koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeaan kuin tuon pienen
kauppiaan. Hän juoksi nopeammin kuin sikhi ja minä näin että jos hän
onnistuisi pääsemään ohitseni ja ulos linnasta, olisi hän pelastettu.
Silmänräpäykseksi heltyi sydämmeni, mutta ajatellessani aarretta
kovettui se taas. Pistin kivääriini hänen sääriensä väliin, ja hän
kaatui suulleen kuin ammuttu kaniini. Ennenkuin hän ehti nousta ylös
oli sikhi hänen kimpussaan ja tunki veitsensä kaksi kertaa luinen
kylkeensä. Ei hän valittanut, ei liikuttanut jäsentäkään, vaan makasi
siinä niinkuin kaatui. Minä luulen että hän ehkä taittoi niskansa
kaatuessaan. Näette hyvät herrat, että pidän lupaukseni, -- kerron
teille kaikki, juuri niinkuin se tapahtui, joko se sitte on minulle
eduksi tahi ei."
Hän vaikeni ja ojensi kahlehditun kätensä ottaakseen konjakkia ja
vettä sisältävän lasin, jonka Holmes oli valmistanut hänelle. Mitä
minuun tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että nyt tunnen suurta
inhoa miestä kohtaan, ei ainoastaan tuon kauhean pahanteon tähden,
johon hän oli sekotettu, vaan vielä enemmän siitä huolimattomasta
tavasta, jolla hän kertoi tapahtumasta. Mikä rangaistus häntä
odottikin, ei hän voinut toivoa mitään osanottoa minulta. Sherlock
Holmes ja Jones istuivat kädet polvilla, syvästi kiintyneinä
kertomukseen, mutta samalla inhoa kasvoissaan. Hän lienee huomannut
tuon, sillä hänen äänessään ja tavassaan oli vähän uhkausta, kun hän
taas jatkoi.
"Se oli tietysti hyvin pahasti tehty," sanoi hän. "Mutta minäpä
haluaisin tietää, kuinka moni minun asemassani olisi kieltäytynyt
ottamasta osaa saaliiseen, kun tiesivät että menettäisivät henkensä
vaivastaan. Sitä paitsi oli hänen tahi minun elämäni kysymyksessä,
kun hän kerran oli päässyt linnoitukseen. Jos hän olisi päässyt
pois sieltä, olisi koko asia tullut ilmi, ja minä olisin joutunut
sotaoikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi kuolemaan niin varmaan
kuin tässä istun. Ihmiset eivät ole juuri sovinnollisia tällaisina
kapinallisina aikoina."
"Jatkakaa kertomustanne," sanoi Holmes lyhyesti.
"Niin, me kannoimme hänet sisään, Abdullah Akbar ja minä. Ja hyvin
raskas hän oli, niin pieni vaikka olikin. Mahomet Singh jätettiin
portin vartijaksi. Kannoimme hänet paikalle, jonka sikhit olivat jo
edeltäpäin valmistaneet. Se oli kappaleen matkan päässä; kiertelevä
käytävä johti suureen, tyhjään saliin, jonka tiilikiviset seinät
olivat hajonneet ja rikkirevityt. Multalattia oli laskenut yhdestä
kohden, joten se muodosti luonnollisen haudan, ja siihen jätimme
Achmet-kauppiaan peitettyämme hänet ensin irtonaisilla tiilikivillä.
Sen tehtyämme palasimme aarteen luo.
"Sen löysimme siinä, mihin Achmet oli pudottanut sen, kun häntä
ensin ahdistettiin. Sama kirstu se oli, joka nyt on tuossa pöydällä.
Avain riippui silkkinuorassa kannen koristetusta kahvasta.
Aukasimme sen, ja lyhdyn valo lankesi säteillen juvelikokoelmaan,
jommoisista olin lukenut ja nähnyt unta pienenä poikana Pershoressa.
Silmiä ihan huikasi niitä katsellessa. Kyllin katseltuamme,
noukeimme ne ylös sieltä yksitellen ja merkitsimme ne listaan.
Niitä oli sataneljäkymmentäkolme vesikirkkainta timanttia, niiden
seassa yksi, jota luullakseni kutsuttiin 'suureksi Moguliksi',
ja jonka sanotaan olevan lähinnä suurin jalokivi maailmassa.
Sitte oli siellä yhdeksänkymmentäseitsemän erinomaisen kaunista
smaragdia, ja sataseitsemänkymmentä rubinia, joista kuitenkin
muutamat olivat pieniä. Siellä löytyi neljäkymmentä veripunaista,
kaksisataakahdeksankymmentä sinistä kiveä, kuusikymmentäyksi agatia
ja joukko berylliä, kissansilmiä, turkoosia ja muita jalokiviä,
joitten kaikkein nimiäkään en silloin tuntenut, vaikka sittemmin
olen oppinut niitä enemmän tuntemaan. Sitä paitsi oli siellä lähes
kolmesataa ihanimpaa helmeä, joista kaksitoista, oli kiinnitetty
suureen kultarenkaaseen. Se oli otettu arkusta, eikä sitä siis
löytynyt enää siellä, kun taaskin sain sen haltuuni.
"Laskettuamme aarteemme, kätkimme ne taas kirstuun ja kannoimme
sen portille näyttääksemme ne Mahomet Singhille. Sitte uudistimme
juhlallisesti valamme luvaten uskollisesti auttaa toisiamme ja
säilyttää salaisuutemme. Päätimme kätkeä aarteemme varmaan paikkaan,
kunnes maassa taas rauha vallitsisi ja sitte jakaa se tasan
keskenämme. Ei ollut hyvä jakaa niitä nyt, sillä jos olisi löydetty
niin kallisarvoisia jalokiviä meiltä, herättäisi se epäilystä, eikä
linnoituksessa ollut koskaan rauhassa muilta, eikä meillä myöskään
ollut paikkaa missä niitä säilyttäisimme. Veimme sentähden aarteen
samaan saliin, mihin olimme ruumiin kätkeneet, ja siellä kaivoimme
reijän parhaimmin säilyneesen muurinosaan ja kätkimme sinne aarteen.
Otimme tarkan vaarin paikasta, ja seuraavana päivänä piirsin neljä
asemakarttaa, yhden kullekin meistä, ja kirjoitin meidän neljän
merkkimme alle, sillä olimme vannoneet aina toimia yksi kaikkein ja
kaikki yhden puolesta, ja ettei kukaan katsoisi omaa etuansa. Se
on vala, josta voin käsi sydämmellä sanoa, ett'en ole koskaan sitä
rikkonut.
"Ei hyödytä kertoa teille, hyvät herrat, miten kävi Intian kapinan.
Sittekun Wilson oli anastanut Delhin ja sir Colin tullut Lakhnaulle
avuksi, oli asia päätetty. Uusia joukkoja tulvaili alituiseen ja Nana
Sahibin täytyi paeta rajan toiselle puolelle. Sotajoukko eversti
Greathedin johdolla tuli Agraan ja ajoi pois kapinoitsijat sieltä.
Rauha näytti vähitellen palajavan maahan, ja me neljä aloimme toivoa,
ett'ei hetki olisi kaukana, jolloin me vaaratta saisimme lähteä
siellä saaliinemme. Mutta yht'äkkiä aavistamattamme raukesivat
toiveemme, -- meidät vangittiin Achmetin murhaajina.
"Se tapahtui seuraavalla tavalla: Rajah uskoi kalleutensa Achmetin
huostaan, sillä hän tiesi että hän oli luotettava mies. Mutta
Itämaissa ovat ihmiset epäluuloisia; rajah lähetti siis vielä
luotettavamman palvelijan vakoomaan ensimmäistä. Tämä toinen sai
käskyn aina seurata Achmetia, ja hän seurasikin häntä niinkuin varjo.
Hän hiipi hänen jälessään myöskin sinä yönä ja näki Achmetin menevän
portista sisään. Luonnollisesti hän luuli, että Achmet etsi suojaa
linnassa, ja pyysi itse päästä sinne seuraavana päivänä mutta ei
löytänyt jälkeäkään Achmetista. Se tuntui hänestä niin kummalliselta,
että hän kertoi siitä eräälle kersantille, ja tämä kertoi sen
päällikölle. Perinpohjainen tutkimus pidettiin ja ruumis löydettiin.
Siis tulimme me, juuri kun luulimme että kaikki oli hyvällä alulla,
vangituiksi kaikki neljä ja kutsutuiksi oikeuden eteen syytettyinä
murhasta, kolme siitä syystä että olimme vartioinneet porttia ja
neljäs, koska hän oli ollut murhatun seurassa. Tarkastuksessa ei
mainittu sanaakaan aarteesta, sillä rajah oli karkoitettu pois
Intiasta, jott'ei kukaan ollut erittäin innostunut siitä. Mutta murha
näytettiin toteen, ja selväähän oli että me kaikki olimme sekoitetut
siihen. Nuo kolme sikhiä saivat elinajaksi kuritushuonetta, ja minä
tuomittiin kuolemaan, vaikka minun tuomioni sittemmin muutettiin
samallaiseksi kuin toisten.
"Oli se kummallinen asema, jossa olimme. Siinä seisoimme nyt
sidottuina jaloista ja käsistä ja ilman toivon koskaan päästä
vapaaksi, ja kuitenkin tiesimme me salaisuuden, joka olisi muuttanut
jokaisen meistä palatsiin, jos vaan olisimme voineet käyttää sitä
hyväksemme. Minä milt'ei paloin sisällisesti raivosta täytyessäni
kärsiä hävyttömyyttä ja iskuja ja lyöntejä jokaiselta virkapukuun
puetulta polisilurjukselta ja elää vedellä ja riisillä, koko
tuon ruhtinaallisen omaisuuden odottaessa ulkopuolella, valmiina
käytettäväksi. Se teki minut miltei hulluksi, mutta minähän olenkin
aina ollut kovasydämminen, joten minä kärsein odottaen, että minunkin
aikani kerran tulisi.
"Viimein se näyttikin tulleen. Minä siirrettiin Agrasta Madrasiin
ja sieltä Blair Islantiin Andamansaarilla. Tässä siirtolassa ei
ole monta valkoista vankia, ja koska olin käyttäytynyt siivosti
alusta asti, huomasin pian olevani etuoikeutettu henkilö. Minä sain
pienen majan Hopa Townissa, joka oli pieni kylä Mount Harrietin
rinteellä, ja siellä minä jätettiin monasti itsekseni. Se on synkkä,
epäterveellinen paikka ja koko seutu pienten viljelysmaittemme
ympärillä oli täynnä villejä, petomaisia alkuasujamia, jotka aina
olivat valmiit lennättämään myrkytetyn nuolen päällemme niin pian
kuin heillä oli tilaisuus siihen. Maa piti kuokittaman ja ojitettaman
ja siihen istutettaman yam'ia (intialainen kasvi, jonka juurta
käytetään ravinto-aineeksi) ja toimitettaman paljon muuta, jotta koko
päivän olimme työssä, vaikka illalla kyllä oli pieni vapaahetki.
Muun muassa opein sekottamaan lääkkeitä kenttälääkärille ja säilytin
itselleni muutamia murusia hänen lääketieteellisistä tiedoistaan.
Koko ajan vaanein tilaisuutta pakoon; mutta sieltä on satoja
peninkulmia muihin maihin, eikä niillä kulkuvesillä koskaan tuule,
joten oli hyvin vaikea asia päästä sieltä.
"Kenttälääkäri, tohtori Somerton, oli iloinen, nuori herra, ja muut
upseerit kokoontuivat tavallisesti hänen luokseen iltasin korttia
pelaamaan. Välskärihuone, jossa tapasin valmistaa lääkkeitäni, oli
hänen asuinhuoneensa vieressä, ikkuna huoneitten välisessä ovessa.
Usein, kun minun oli ikävä aikani, sammutin lampun ja asetuin ikkunan
luo, niin että näin heidän pelaavan ja kuulin puhelevan. Pidän itse
kortinpelistä ja oli miltei yhtä hauskaa katsella kuin itse olla
mukana. Siellä olivat majori Sholto, kapteini Morstan ja luutnantti
Bromley Brown, kaikki maassa syntyneitten joukkojen päällikköjä, ja
sitte tohtori itse ja muutama virkamies vankeinhallituskunnasta,
vanhoja paatuneita lurjuksia, jotka pelasivat hyvin varovaisesti ja
kitsaasti. Oli se pieni hauska peliseura, kun he tulivat yhteen.
"Yhden asian tulin huomaamaan, ja se oli, että sotamiehet aina
hävisivät ja sivilimiehet voittivat. Muistakaa, minä en sano,
että tehtiin vääryyttä, mutta siten oli asian laita kaikissa
tapauksissa. Nuo vankilalurjukset eivät olleet juuri tehneet muuta
kuin pelanneet korttia siitä asti kun tulivat Andamansaarille,
ja he tunsivat toinen toisensa pelitavan ihan tarkalleen, muiden
pelatessa vaan kuluttaakseen aikaansa ja viskailen korttinsa, miten
milloinkin sattui. Ilta illalta nousivat sotilaat yhä köyhempinä
pelipöydältä, ja kuta enemmän he köyhtyivät sitä kiihkoisemmiksi
tulivat he pelaamaan. Majori Sholto oli innokkain heistä. Ensin hän
maksoi kullalla ja pankkiseteleillä, mutta pian alkoi hän kirjoittaa
vekseleitä suurille summille. Joskus voitti hän vähäsen, niin paljon
että hän oikein pääsi intoon, mutta sitte seurasi huono onni taas
pahimpana entistään. Kaiket päivät kuljeskeli hän synkkänä kuin
ukkospilvi, ja rupesi juomaan enemmän kuin hänelle tarpeellista oli.
"Eräänä iltana oli hän hävinnyt tavallisesti enemmän. Istuin juuri
mökissäni, kun hän ja kapteini Morstan tulivat ohitse matkalla
kortteeriinsa. He olivat oikeita mieliystäviä, nuo molemmat ja
olivat aina yhdessä. Majori oli raivostunut häviöstään.
"Kaikki on mennyttä, Morstan," sanoi hän juuri kun menivät majani
ohitse, "olen pakotettu pyytämään eroa; olen mennyt mies."
"Vait, vanha poika," sanoi toinen taputtaen häntä olkapäälle. "Olen
itsekin jotenkin paljas, mutta..." enempää en kuullut, mutta siinä
oli tarpeeksi antamaan minulle ajattelemista.
"Muutaman päivän perästä oli majuri Sholto kävelemässä rannalla, ja
minä käytin tilaisuutta puhutellukseni häntä.
"Pyytäisin teiltä neuvoa, majori," sanoin minä,
"No, mitä asia koskee Small?" kysyi hän ottaen sikarin suustaan.
"Kysyisin teiltä kenen puoleen oikeastaan tulisi kääntyä, kun
tahtoisi saattaa päivän valoon kätketyn aarteen. Minä tiedän missä
sellainen puolen miljoonan punnan arvoinen aarre löytyy, ja kosk'en
voi itse käyttää sitä, olen ajatellut, että olisi ehkä parasta
jättää se lailliselle virkakunnalle, se ehkä voisi toimia niin, että
rangaistukseni lyhennettäisiin."
"Puolen miljoonaako, Small?" sanoi hän katsoen minua silmiin
nähdäkseen puhuinko totta.
"Aivan niin, sir -- jalokivissä ja helmissä. Se sijaitsee sellaisessa
paikassa että kuka hyvänänsä voi ottaa sen. Ja omituisinta on, että
sen oikia omistaja on julistettu henkipatoksi eikä saa hallita mitään
omaisuutta, joten se kuuluu ensimäiselle, joka sen löytää."
"Hallitukselle, Small," änkytti hän, "hallitukselle." Mutta hän
lausui sen hitaalla äänellä, ja minä tiesin että hän oli ansassani.
"Minun pitäisi siis teidän mielestänne ilmoittaa
kenraalikuvernöörille siitä?" kysyin tyyneesti.
"No, no, teidän ei pidä tehdä mitään punnitsematta, jota sitte
saisitte katua. Kertokaa minulle kaikki, Small. Selittäkää tarkemmin
asia."
"Kerroin hänelle koko kertomuksen muutamilla pienillä muutoksilla,
jott'ei hän tuntisi paikkaa. Kun olin lopettanut, seisoi hän
ajatuksiinsa vaipuneena ja liikkumattomana. Voin hänen huultensa
hermostuneista nytkäyksistä huomata että hänessä riehui sisäinen
taistelu.
"Tämä on hyvin tärkeä asia, Small, sanoi hän viimein. Elkää mainitko
sanaakaan tästä kellekään, niin puhun muutaman päivän perästä enemmän
tästä asiasta."
"Kahden päiviin perästä tulee hän ja ystävänsä kapteini Morstan
luokseni keskellä yötä lyhdyllä varustettuna.
"Tahtoisin että kapteini Morstan saisi kuulla tuon kertomuksen omasta
suustanne, Small," sanoi hän.
"Kerroin sen taas uudestaan samalla tavalla kuin ennen.
"Sehän kuuluu todenmukaiselta," sanoi hän. "Sitä voisi käyttää
hyväksensä."
"Kapteini Morstan nyökkäsi päällään.
"Kuulkaa, Small," sanoi majoori. "Olemme keskustelleet asiasta,
ystäväni tässä ja minä, ja tulleet siihen loppupäätökseen, että
teidän salaisuutenne tuskin koskee hallitusta, vaan on teidän
yksityinen asianne, jonka kanssa voitte menetellä, miten teille
parhaaksi näkyy. Nyt on kysymys, -- minkä palkkion vaaditte siitä?
Me olisimme halukkaat ottamaan asian haltuumme, tai ainakin ottamaan
sen tutkittavaksi, jos voisimme sopia ehdoista." Hän koetti puhua
kylmällä, huolimattomalla äänellä, mutta hänen silmänsä loistivat
innosta ja voitonhimosta.
"Niin, mitä siihen tulee, hyvät herrat," vastasin minä koettaen
olla kylmäverinen, vaikka tunsin itseni ylitä kiihoittuneeksi kuin
hän, "niin löytyy ainoastaan yksi kauppakontrahti, jonka mies minun
asemassani voi tehdä. Pyydän että autatte minut ja kolme toveriani
vapauteen ja palkkioksi siitä otamme teidät yhtiömieheksi ja annamme
teille viidennen osan keskenänne jaettavaksi."
"Hm!" sanoi hän. "Viidennen osan! Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa."
"Siitä tulisi viisikymmentätuhatta puntaa kummallekin," sanoin minä.
"Mutta mitenkä voisimme auttaa teidät vapauteen? Tiedättehän että
pyydät te mahdottomia."
"En suinkaan," vastasin minä. "Olen miettinyt kaikki valmiiksi, aina
pienimpiin yksityiskohtiin asti. Ainoa este paollemme on se, ettemme
saa sopivaa venettä emmekä riittävästi ruokavaroja pitkälle matkalle.
Calcuttassa tahi Madrasissa löytyy lukemattomia pieniä kuttereja ja
jahteja, jotka sopisivat meille mainiosti. Hankkikaa sellainen tänne.
Me sitoudumme menemään laivaan yön aikana ja jos sitte laskette
meidät maalle jollakin Intian rannikolla, olette täyttäneet osanne
suostumuksesta."
"Jospa teitä vaan olisi yksi!" sanoi hän.
"Kaikki tahi ei kukaan," vastasin. "Sen olemme vannoneet. Meidän
neljän täytyy aina toimia yhdessä."
"Näet, Morstan," sanoi hän, "Small on mies, joka pysyy sanoissaan.
Hän ei petä ystäviään. Luulen että varmaan voimme luottaa häneen."
"Tämä on saastainen asia," vastasi toinen. "Mutta kuten sanovat,
rahat ovat juuri tarpeelliset auttamaan meitä pulasta."
"No niin, Small," sanoi majori, "luulen, että meidän täytyy koettaa
sopia teidän kanssanne. Mutta ensin täytyy meidän tietysti koetella
kertomuksenne todenperäisyyttä. Sanokaa minulle mihin kirstu on
kätketty ja minä tulen pyytämään virkalomaa ja matkustamaan Intiaan
ottaakseni selvän asiasta."
"Ei mitään kiirettä," sanoin minä, joka tyynnyin samassa määrässä
kuin hän kiihtyi. "Minun täytyy hankkia kolmen ystäväni suostumuksen.
Sanonhan teille, että tässä tulee kysymykseen kaikki neljä tahi ei
kukaan."
"Tuhmuuksia!" huudahti hän. "Mitä noilla kolmella mustalla pirulla on
tekoa meidän sopimuksemme kanssa?"
"Mustia tahi sinisiä," sanoin minä, "sama se, mutta me olemme
liitossa keskenämme, ja me olemme kaikki yhdestä puolen."
"Niin; tämä päättyi uuteen kokoukseen, jossa myöskin Mahomet Singh,
Abdullah Khan ja Dost Akbar olivat läsnä. Keskustelimme asiasta sinne
tänne ja vihdoin tehtiin sopimus. Meidän piti hankkia molemmille
upseereille kartat Agran linnoituksen vanhasta osasta sekä merkitä
sen osan muurista, missä aarre oli kätkettynä. Majori Sholton piti
matkustaa Intiaan tiedustelemaan, olisiko kertomuksemme tosi. Jos
hän löytäisi arkun, jättäisi hän sen sinne, varustaisi pienen
jahdin ruokavaroilla pitempää matkaa varten, joka odottaisi Rutland
Islandilla, ja jonne me salaa hiipisimme, sekä vihdoin palaisi
takaisin toimeensa. Kapteini Morstan pyytäisi sen jälkeen virkalomaa,
kohtaisi meidät Agrassa, ja siellä me lopullisesti aarteen jakaisimme
ja kapteini ottaisi haltuunsa sekä oman että majorin osan. Kaiken
tämän vahvistimme juhlallisimmilla valoilla, mitä järki voi ajatella
tahi suu puhua. Istuin koko yön kynän ja musteen kanssa työskennellen
ja aamulla olivat molemmat kartat ihan valmiina ja allekirjoitettuna
neljän merkeillä, -- nimittäin minun, Abdullahin, Akbarin ja
Mahometin nimillä.