"Kaikki on ohitse," vastasin minä. "Ei se ollutkaan mitään. En tahdo

enää kertoa teille mitään synkkiä historioita, -- puhukaamme jostakin

iloisemmasta. Tuossa on aarre! Mikähän voisikaan olla iloisempaa?

Sain heidät suostumaan siihen, että minä sain ottaa sen mukaani,

ajatellessani että teitä huvittaisi olla ensimmäinen, joka sen

näkisi."

"Niin, se todella huvittaisikin minua suuresti," sanoi hän,

vaikkei hänen äänessään huomannut mitään suurempaa intoa. Hän oli

vammankin ajatellut että näyttäisi epäystävälliseltä, jos hän olisi

välinpitämätön palkinnosta, jonka voittaminen oli niin paljon

maksanut.

"Niin kaunis arkku!" sanoi hän nojautuen sen yli. "Se on luultavasti

intialaista tekoa?"

"Kyllä; se on metalliteos Benaresista."

"Ja niin raskas kun se on," huudahti hän koettaen nostaa sitä.

"Arkku yksin on jo suuriarvoinen. Missä avain on?"

"Sen on Small viskannut Themsiin," vastasin minä. "Minun täytyy

lainata mrs Forresterin hiilihankoa."

Etupuolella oli paksu, leveä säppi, tehtynä istuvan Buddhalaispapin

muotoon. Pistin hiilikoukun kärjen sen alle ja väänsin sitä ulospäin

kaikin voimin. Säppi poukahti auki lujalla paukkeella. Vapisevin

sormin nostin arkun kannen auki. Siinä seisoimme ja tuijotimme

hämmästyneinä toisiimme. Arkku oli -- tyhjä!

"Mutta eipä kummallista että, se oli raskas! Rauta-arkku oli joka

paikasta kaksikolmannestuumaa paksu. Se oli vanhanaikuinen, vahva ja

huolellisesti valmistettu, ikäänkuin juuri yksinomaan säilyttämään

kallisarvoisia kapineita, mutta ei pienintäkään kipinää, ei

kullanmuruista eikä timanttisiruista siinä löytynyt. Se oli tyhjä,

ihan tyhjä!"

"Aarre on poissa!" sanoi miss Morstan tyyneesti.

Kun kuulin hänen sanansa ja ajattelin itsekseni, mitä ne merkitsivät,

tuntui synkkä varjo poistuvan sydämmestäni. En tiennyt kuinka

raskaasti tuo Agra-aarre oli painanut mieltäni, ennen kuin nyt, kun

se iäksi oli poissa. Oli itsekästä, epäilemättä pikkumaista, väärin,

mutta, en voinut ajatella imutta kuin että kultainen aita väliltämme

oli poistettu. --

"Jumalalle kiitos!" huudahdin sydämmeni pohjasta.

Hän katsoi minuun yht'äkkiä, kysyvästi hymyillen.

"Miksi sanotte noin?" kysyi hän.

"Siksi, että nyt taaskin voin saavuttaa teidät," vastasin tarttuen

hänen käteensä, jota hän ei vetänyt pois. "Siksi että minä rakastan

sinua, Mary, niin lämpimästi ja sydämmellisesti kuin yksikään mies

on naista rakastanut. Siksi, että tuo aarre, kaikki nuo rikkaudet

lukitsivat minun huuleni. Nyt, kun ne ovat poissa, voin tunnustan,

kuinka sinua lemmin. Sentähden sanoin 'Jumalan kiitos!'"

"Nytpä sanon minäkin Jumalan kiitos," kuiskasi hän painaessani hänet

rintaani vasten.

Agra-aarre oli kadonnut, mutta sen sijaan voitin toisen ja

moninkerroin arvokkaamman aarteen sinä iltana.

Kahdestoista luku.

Jonathan Smallin elämäkerta.

Kärsivällinen oli todellakin seuraajani, polisikonstaapeli kadulla,

sillä kauan aikaa sai hän varrota minua. Hänen kasvonsa kävivät

synkiksi kun näytin hänelle tyhjää arkkua.

"Hyvästi siis palkinto!" sanoi hän synkkänä. "Missä ei rahoja löydy,

siellä ei myöskään tule maksaminen kysymykseen. Tämä iltatyö olisi

ansainnut kymmenen puntaa sekä minulle että Sam Brownille, jos aarre

olisi löytynyt."

"Mr Thaddeus Sholto on rikas mies," sanoin minä. "Hän kyllä toimittaa

että tulette palkituksi, joko sitte aarre löydetään tahi ei."

Mutta polisikonstaapeli pudisti epäilevänä päätään.

"Tämä on huono afääri," toisti hän; "sen tulee mr Joneskin sanomaan."

Hänen ennustuksensa toteutui, sillä salapolisi näytti synkältä

tullessani Baker Streetille ja näyttäissäni hänelle tyhjää arkkua.

He olivat juuri saapuneet, Holmes, vanki ja hän, sillä he olivat

muuttaneet aikomustaan siten että olivat pysähtyneet ja jättäneet

raportin polisivartijakonttooriin matkalla. Sherlock Holmes puoleksi

makasi lepotuolissaan tavallisella välinpitämättömällä muodollaan, ja

Small istui häntä vastapäätä tylsästi katsellen eteensä ja puujalka

asetettuna terveen jalan yli ristiin. Kun näytin heille tyhjää

arkkua, nojasi hän taapäin tuolissa ja nauroi täyttä kurkkua.

"Tämä on teidän tekonne," sanoi Athelney Jones suuttuneena.

"Kyllä, niinä olen kätkenyt aarteen sellaiseen paikkaan, mistä ette

sitä koskaan löydä," huusi hän voitonriemulla. "Se on minun aarteeni

ja jos en itse saa iloita siitä, niin totta tosiaan, tulen ainakin

estämään, ett'ei kukaan muukaan sitä tee. Sanon teille, ett'ei

yhdelläkään elävällä olennolla ole oikeutta siihen, paitsi kolmella

maastakarkoitetulla Andamansaarilla ja minulla itsellä. Tiedän nyt,

ett'ei minulla voi olla mitään hyötyä siitä ja tiedän myöskin ett'ei

heillä ole sitä. Olen koko ajan toiminut heidän edukseen yhtä paljon

kuin omakseni. Meidän kesken on aina yksi ollut neljän ja neljä yhden

puolesta. Ja tiedän että he olisivat käskeneet minun tehdä juuri

siten kuin nyt olen tehnyt, ja viskata aarteen Themsiin kernaammin

kuin antaa sen joutua Sholton tai Morstanin perheen ja suvun haltuun.

Emmehän murhanneet Achmetia, tehdäksemme heitä rikkaaksi! Hakekaa

aarretta sieltä, missä avain on ja pikku Tonga myöskin. Kun näin että

teidän venheenne saavuttaisi meidät, kätkin koko aarteen varmaan

paikkaan. Te ette voita mitään suuria summia tästä asiasta!"

"Te petätte meitä, Small", sanoi Athelney Jones ankarasti. "Jos

olisitte viskanneet aarteen Themsiin, olisi ollut helpompaa paiskata

sinne koko arkku kerrassaan."

"Helpompi minun heittää ja helpompi teidän löytää se," vastasi hän

viekkaasti katsellen meitä. "Se, joka oli siksi viekas että sai

minusta selkon, voi viekkautensa avulla myöskin ottaa rauta-arkun

virran pohjasta. Mutta nyt, kun ovat hajaalla noin viiden peninkulman

alalla, on se ehkä vähän vaikeampaa. Mutta sydäntäni viilsi kaikissa

tapauksissa kun sen tein. Olin milt'ei hulluna raivosta, kun

saavutitte meidät. Mutta eihän maksa vaivaa surra sitä asiaa. Minulla

on ollut sekä myötä- että vastoinkäymisiä elämässäni, ja olen oppinut

ainakin hillitsemään itseni, kun asia ei enää ole autettavissa."

"Tämä on vakava asia, Small," sanoi salapolisi. "Jos olisitte käyneet

oikeudelle avuksi sen sijaan että noin petätte sitä, olisi teillä

ollut parempia toiveita tapahtuvassa tutkinnossa."

"Oikeus!" mutisi paennut vanki. "Sepä on oivallinen oikeus! Eikö

aarre ole meidän? Mitä oikeutta siinä on, että antaisin sen

ihmisille, jotka eivät koskaan ole mitään tehneet ansaitakseen sitä?

Tahdotteko kuulla, miten olen hankkinut sen? Kahdenkymmenen pitkän

vuoden orjuudella, tuossa kuumeiden pääpesässä, jota kutsutaan

Andamansaariksi, kaiket päivät työskennellen mangrovepuun suojassa,

öisin sulettuna likaisiin vankiparakkeihin, moskitein puremana,

kylmyyden vaivaamana, jokaisen kirotun mustan polisipäällikön

masentamana, jotka nauttivat siitä, että saivat näyttää hallitsijan

osaa minua, valkoista miestä kohtaan. Sillä tavoin ansaitsin

Agra-aarteen, ja te puhutte minulle oikeudesta, siksi etten voi

ajatella ostaneeni sitä niin kalliisti, jotta joku toinen saisi

nauttia siitä. Minä antaisin monet kerrat mieluummin hirttää

itseni tahi saada Tongan myrkyllisen nuolen nahkaani, kuin istua

kahlehdittuna vankikopissa tietäen että toinen viettää iloisia päiviä

palatsissa niillä rahoilla, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle."

Small oli heittänyt pois kylmäluontoisuuden naamarinsa, ja kaikki

tämä tuli hurjassa sanatulvassa, hänen suustaan ja hänen silmänsä

säteilivät ja käsiraudat kalisivat hänen äkkinäisistä liikkeistään.

Nähdessäni hänen kiihkoisen raivonsa, voin ymmärtää, ett'ei se ollut

mikään aiheeton tai luonnoton pelko, joka valtasi majori Sholton, kun

hän ensin sai tietää että vääryyttä kärsinyt vanki oli ajamassa häntä

takaa.

"Unohdatte, ettemme tiedä mitään kaikesta tuosta," sanoi Holmes

tyyneesti. "Emme ole kuulleet kertomustanne emmekä siis voi päättää,

missä määrin töillä alkajaan on ollut oikeus puolellanne."

"No niin, sir, te olette puhuneet kunnollisesti ja ystävällisesti

minulle, vaikku kylläkin tiedän että teitä minun tulee kiittää näistä

rannerenkaista. Mutta siitä en ole suuttunut teille. Sehän on vaan

rehellistä peliä. Ja jos tahdotte kuulla elämäkertani, niin olen

kyllä halukas kertomaan sen teille. Mitä tulen sanomaan teille, on

kaikki täyttä totta joka sana. -- Kiitos, jos asetatte lasin tähän

viereeni, niin voin kastaa suuni kun kurkkuni kuivaa.

"Minä olen Worcerteshirestä, syntynyt Pershoren tienoilla. Luulen

että löytäisitte lukemattomin Small-nimisiä, jos näkisitte sen vaivan

että etsisitte. Olen usein ajatellut pistäytyä siellä kotona, mutta

totta on, ettei minusta koskaan ole ollut juuri kunniaa perheelleni,

ja siksi epäilen etteivät erittäin iloitsisi nähdessään minua. He

olivat kaikki vakavia, kirkossa käyviä ihmisiä, jotka säännöllisesti

hoitivat maanviljelystään ja olivat tunnetut ja arvossa pidetyt

koko kreivikunnassa, mutta minulla sitä vastoin on aina ollut halu

levottomaan ja kuljeksivaan elämään. Mutta lopuksi kun olin noin

kahdeksantoista vuoden ikäinen, vapautin heidät kaikesta vaivannäöstä

minun suhteeni, sillä silloin jouduin pulaan erään tytön tähden,

ja pääsin siitä ainoastaan ottamalla sotamiehen pestin ja seurasin

kolmatta Keltaista, joka oli määrätty Intiaan meneväksi.

"Mutta minäpä en kauan saanut olla sotamiehenä. Olin tuskin kohonnut

ensimmäisestä sotilasarvosta ja oppinut pyssyä pitelemään, kun

kerran pisti päähäni mennä kylpemään Ganges virtaan. Onnekseni oli

komppaniani kersantti, John Holders, samaan aikaan vedessä ja hän

oli rykmentin parhaimpia uijia. Juuri kun olin puolitiessä, tuli

krokotiili ja nitisti oikean jalkani poikki polven yläpuolelta

niinkuin mikäkin välskäri. Pelästyksestä ja verenvuodosta pyörryin

ja olisin hukkunut jos ei Holders olisi saanut minuun kiinni ja

kantanut minua rannalle. Makasin viisi kuukautta sairashuoneessa

ja kun vihdoin voin liikata sieltä tämä puupalanen sidottuna

jalkapätkääni, olin pyyhkitty pois papereista invaliidina ja

kykenemättömänä kaikkeen ruumiilliseen työhön.

"Olin, kuten voitte ajatella, hyvin pahassa pulassa -- kelvoton

raajarikko, enkä vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Mutta

onnettomuuteni näytti pian olevan minulle siunaukseksi. Eräs

Englantilainen nimeltä Abel White, joka omisti indigokasvatusmaan,

tarvitsi tarkastusmiestä, joka pitäisi komentoa hänen työmiehistään

ja kehottaisi heitä työhön. Hän oli ystävä everstillemme, joka

onnettomuuden tapahduttua oli erityisesti kiintynyt minuun. No

niin, -- kertoakseni asian lyhykäisyydessä, -- suositteli eversti

minua erityisesti virkaan ja koska työ enintäin oli tapahtuva

hevosenselässä, ei puujalkani ollut suurena esteenä, sillä niin

paljon oli polvesta jäänyt jälelle, että voin pysyä satulassa.

Minun toimeeni kuului, ratsastaa ympäri kasvatusmaata, pitää

silmällä kansaa, heidän työskennellessään ja ilmoittaa laiskurit.

Palkkani oli hyvä, asumus mukava, eikä minulla ollut mitään vastaan,

viettää elämäni loppuosan tuolla indigomaalla. Mr Abel White oli

hyväntahtoinen herra ja usein poikkesi hän pieneen tupaani polttamaan

piippuansa minun kanssani, sillä siellä tuntee valkoinen ihminen

paljon enemmän ystävyyttä toista kohtaan, kuin koskaan täällä kotona.

"Mutta minua ei koskaan onni kauaa seurannut. Yht'äkkiä, ennenkuin

voimme aavistaakaan, puhkesi suuri kapina ilmi. Yhtenä kuukautena

oli Intia siinä ulkoapäin päättäen niin rauhallisena ja tyyneenä

kuin itse Surrey tahi Kent, ja toisena oli kaksisataatuhatta mustaa

paholaista irtipäästetty koko maahan ja muuttivat sen todelliseksi

helvetiksi. Tietystikin tiedätte tuon kaiken, hyvät herrat --

luonnollisesti paljon enemmänkin kuin mitä minä, sillä lukeminen

on aina ollut heikompia puoliani. Tiedän ainoastaan, mitä omilla

silmilläni olen nähnyt. Kasvimaamme sijaitsi Muttra-nimisessä

paikassa, lähellä luoteisten maakuntain rajaa. Yöt pitkät loisti

taivas tulipunaisena, palavain bungalowein valosta, ja joka päivä

tuli pieniä eurooppalaisjoukkoja vaeltaen vaimoineen, lapsineen

Agraan, mihin lähimmät sotajoukot olivat sijoitetut. Mr Abel White

oli itsepäinen mies. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt että huhut

liioittelivat, ja että koko historia kyllä loppuisi yhtä pian kuin se

oli alkanutkin. Siinä hän istui verannalla juoden whiskyä ja polttaen

sikaria koko maan ollessa lieskana ja tulessa hänen ympärillään.

Luonnollisesti jäimme hänen luoksensa, minä ja Dawson, joka

vaimoineen hoiti kirjanpitoa ja taloutta. No niin, eräänä kauniina

päivänä kohtasi salama meitä. Olin ollut tarkastamossa erästä

kankaista istutusmaata, ja hitaasti ratsastaen kotiopäin illalla,

kohtasi katseeni erästä epämääräistä joukkoa, joka makasi sikin

sokin syvällä rotkotiellä. Katsastin sinne nähdäkseni, mitä se oli,

ja kauhu valtasi minut nähdessäni Dawsonin vaimon pieniin palasiin

survattuna ja puoleksi sakaalein ja villikoirain raatelemana. Vähän

matkan piiassa makasi Dawson itse suinpäin maantiellä lauaistu

revolveri kädessään ja häntä vastapäätä neljä sepojia toinen toisensa

päällä. Pidätin hevostani, miettien mihin suuntaan kääntyisin, mutta

samassa nain paksun savupilven roihuvan Abel Whiten bungalowista

ja liekkien pistäytyvän katosta. Silloin tiesin, etten enää voinut

uuttaa isäntääni, vaan uhraisin oman elämäni jos enää sekoittuisin

asiaan. Siinä seisoissani voin nähdä sadottani mustia piruja

puettuina punaisiin takkeihinsa, ulvoen tanssivan palavan asumuksen

ympäri. Muutamat heistä osottivat minua ja pari luotia suhisi ohi

korvieni, mutta minä lähdin täyttä laukkaa riisipeltojen poikki ja

olin vasta myöhään illalla turvassa Agran muurien sisäpuolella.

"Mutta ei sielläkään ollut oikein turvassa. Koko maa oli

noussut kapinaan kuni mehiläispesä. Missä englantilaiset voivat

yhtyä suurempiin tai pienempiin joukkoihin, sieltä voivat

he karkoittaa vihollisen niin pitkälle kuin heidän pyssynsä

kannattivat, mutta muuten olivat he avuttomia pakolaisia. Siinä

riehui taistelu miljoonain ja muutamiin sadan välillä, ja pahin

kaikesta oli että nuo jalka-, ratsu- ja tykkimiehet, joita

vastaan taistelimme, olivat meidän omia valittuja joukkojamme,

joita olimme opettaneet ja harjoittaneet kantamaan aseitamme ja

soittamaan omia kenttämerkkiämme. Agrassa oli kolmas bengaalilainen

muskettirykmentti, joukko sikhejä, kaksi ratsujoukkoa ja

tykkipatteria. Sitäpaitsi olivat kauppiaat ja konttoristit

muodostaneet vapaajoukon, ja siihen minäkin yhdyin puujalkoineni.

Me marsseimme kapinallisia vastaan Heinäkuun alussa, ja voitimme ne

Shahgungen lähellä joksikin aikaa, mutta ruutivarastomme oli lopussa

ja meidän täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin.

"Toinen onnettomuutta ennustava tieto seurasi toista kaikilta

tahoilta, -- joka ei ollut ihmeteltävää, sillä jos katsotte karttaa,

huomaatte että olimme keskellä polttopistettä. Lakhnan on noin sata

engl. penikulmaa itäänpäin ja Khanpur jotenkin yhtä kaukana etelään.

Kaikilta ilmansuunnilta ei kuulunut muuta kuin verisiä tappeluita,

väkivaltaisuuksia ja hävyttömyyksiä.

"Agra on suuri kaupunki, täynnä raivoisia ja julmia

epäjumalanpalvelijoita kaikista pakana uskonnoista. Meidän vähäinen

sotilasjoukkomme aivan eksyi kapeihin, kiemurteleviin katuihin.

Päällikkömme marssi sentähden virran poikki ja sijottui Agran vanhaan

linnaan. En tiedä, onko kukaan teistä, hyvät herrat, milloinkaan

lukenut tahi kuullut mitään siitä vanhasta linnasta. Se on hyvin

merkillinen paikka -- merkillisin, missä eläissäni olen ollut, ja

olenhan minäkin nähnyt lukemattomia omituisia soppia ja sokkeloita.

Ensiksikin on se äärettömän suuri, -- luulen, että se on monen

tynnyrinalan suuruinen. Siihen kuului eräs uudempi osa, johon

koko linnaväkemme vaimoineen, lapsineen ja varastoineen mahtui

ja kuitenkin oli tilaa vielä runsaasti. Mutta tuo uudempi osa on

vähäpätöinen sen vanhan suhteen, jossa ei kukaan koskaan käy, vaan

joka on jätetty skorpioonein ja tuhatjalkaisten haltuun. Se on täynnä

vanhoja saleja ja pitkiä, kiemurtelevia käytäviä, jotka johtavat ulos

ja sisälle, joten on hyvin helppo eksyä siellä. Siitä syystä harvoin

kukaan meni sinne yksin, vaikka silloin tällöin joku seurue kävi

siellä tutkimusretkellä.

"Virran aallot huuhtovat tuon vanhan linnan etupuolta ja suojaavat

sitä siltä taholta, mutta kylkirakennuksissa, ja takasivulla on monta

porttia, ja näitä täytyy luonnollisesti valvoa, sekä vanhemmassa

osassa että siinä, missä väkemme oli sijoitettu. Me olimme

harvalukuiset ja tuskin oli meillä väkeä vartioida pääsisäänkäytäviä

ja hoitaa kanooneita. Meidän oli siis mahdoton asettaa tarpeeksi

vahvaa vahtia joka portin luo, niitä kun olikin niin lukemattomasti.

Me asetimme päävartion keskelle linnoitusta ja joka sivuporttia

vartioi yksi valkoinen mies ja kaksi tahi kolme alkuasujanta. Minut

määrättiin muutamana tuntina öisin vartioimaan pientä, yksinäistä

porttia rakennuksen lounaisella puolella. Kaksi sikhiä asetettiin

minun hallittavakseni ja sain käskyn heti ampua, jos ei kaikki kävisi

niinkuin piti, jonka jälkeen apujoukot tulisivat päävartiosta.

Mutta kun se oli runsaat kaksisataa jalkaa sieltä, ja sen sekä

vartijapaikkani välillä oli joukko käytäviä, epäilin suuresti,

ehtisivätkö tulla ajoissa ollakseen miksikään avuksi, jos todellakin

päällehyökkäys tapahtuisi.

"Niin; minä olin kaikissa tapauksissa ylpeä tuosta vähäisestä

päällikkyydestä, koska olin ainoastaan raaka sotamies ja lisäksi

vielä jalkapuoli. Kaksi yötä olin vahdissa sikheineni. Ne olivat

pari pitkää, hurjakatseista roistoa, Mahomet Singh ja Abdullah Khan

nimisiä, molemmat vanhoja sotamiehiä, jotka olivat taistelleet

meitä vastaan Chilian Wallahin luona. He osasivat puhua Englannin

kieltä jotenkin hyvin, mutta minä en juuri paljoa saanut heiltä

tietää. Mieluimmin he kaiket yöt seisoivat puhua laverrellen omalla

sikhikielellään. Minä tavallisesti seisoskelin portin ulkopuolella

tuijottaen leveään, kiemurtelevaan virtaan tahi suuren kaupungin

tuikkiviin tuliin. Rummun pärrytys, tam tamin helinä ja juopuneitten

kapinoitsijain ulvonta ja rähinä muistuttivat meille kaiket yöt

vaarallisista naapureistamme virran toisella puolella. Joka

toinen tunti kävi vahdista oleva upseeri kaikissa ulkovartioissa

tarkastamassa, jos kaikki asiat olivat niinkuin olla piti.

"Kolmas yö oli synkkä ja pimeä, ja satoi vihmaa. Oli ikävää

seistä siinä tunti tunnin perästä. Koetin lukemattomia kertoja

saada sikhejäni puhumaan, mutta ilman varsinaista tulosta. Kello

kaksi yöllä kävi vahti katselmusta pitämässä ja keskeytti yön

yks'toikkoisuuden. Kun huomasin etteivät toverini tahtoneet ryhtyä

mihinkään keskusteluun, otin esiin piippuni ja laskin pyssyni maahan

vetääkseni tulta. Samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat sikhit

kimpussani. Toinen tempasi kiväärini ja piti sitä pääni kohdalla

edessäni, ja toinen laski pitkän puukon kurkulleni ja vannoi

antavansa iskun, jos vaan askeleenkin astuisin.

"Ensimmäinen ajatukseni oli että he olivat liitossa kapinoitsijain

kanssa, ja että tämä oli alkua hyökkäykseen. Jos porttimme joutuisi

sepojein käsiin, täytyisi linnan antautua, ja naisia ja lapsia

kohdeltaisi niinkuin onnettomia Kahanpurin uhreja. Ehkä luulette,

hyvät herrat, että aikomukseni on soaista teidän silmänne, mutta

minä vakuutan kunniasanallani, että kun ajattelin tuota, vaikkakin

tunsin veitsen terän kaulallani, avasin suuni huutaakseni, olipa

se viimeinenkin huutoni, se kuitenkin kuuluisi päävartioon. Joka

minusta piti kiinni, näkyi lukeneen ajatukseni, sillä juuri kuin

aioin huutaa, kuiskasi hän: Älkää nostako mitään melua. Linna on

turvattuna. Virran tällä puolella ei ole ketään noista kapinallisista

koirista. Hänen äänensä ilmaisi että hän puhui totta ja tiesinhän

että jos kohottaisin ääneni, olisin kuoleman oma. Sen luin tuon

veitikan tummissa silmissä.

"'Kuule minua, sahib', sanoi pitempi ja hurjempi noista, molemmista,

hän, jota kutsuttiin Abdullah Khaniksi. 'Sinun täytyy nyt joko

suostua meidän tuumaamme taikka panemme sinut vaikenemaan iäksi. Asia

on siksi suuri ja tärkeä ett'emme voi kieltäytyä. Joko vannot sinä

kristittyjen ristin kautta yhtyä meihin hengellä ja verellä, tahi

viskataan sinun ruumiisi jo tänä yönä vallihautaan ja me menemme

veljeimme luo kapinallisessa armeijassa. Kolmatta mahdollisuutta ei

löydy. Kumman valitset -- elämän vai kuoleman? Saat ainoastaan kolmen

minuutin ajatusajan, sillä aika kuluu ja kaikki täytyy olla selvänä

ennenkuin tarkastus tapahtuu seuraavan kerran.'

"'Mitenkä voin päättää tuon?' sanoin minä. 'Ette ole sanoneet, mitä

minulta vaaditte. Mutta minä sanon teille edeltäpäin että jos on

jotakin tekeillä linnoitusta vastaan, niin en tahdo sormellani koskea

koko asiaan, vaan ottakaa henkeni sitte samalla.'

"'Ei mitään ole tekeillä linnoitusta vastaan', vastasi hän. 'Tahdomme

ainoastaan, että teet sen, minkä takia maamiehesi tulevat tähän

maahan. Kysymme sinulta, tahdotko tulla rikkaaksi? Tahdotko olla

kanssamme tänä yönä, niin vannomme tämän paljastetun veitsen kautta

ja sillä kolmenkertaisella valalla, jota ei yksikään sikhi vielä ole

rikkonut, että tulet saamaan osasi saaliista. Neljäsosa aarteesta on

oleva sinun. Enempää emme voi tarjota sinulle.'

"'Mutta mikähän aarre se on?' kysyin minä. 'Minä olen yhtä halukas

rikastumaan kuin te, jos vaan sanotte mitä minun on tehtävä.'

"'Sinä siis lupaat', sanoi hän, 'isäsi luitten, äitisi kunnian,

uskontosi ristin kautta, ett'et sormeasi kohota, et sanaa lausu meitä

vahingoittaaksesi et nyt etkä vastaisuudessa?'

"'Sen lupaan', vastasin, 'ehdolla, ett'ei linna joudu vaaraan.'

"'Nyt myöskin minä ja toverini vannomme, että tulet saamaan neljännen

osan aarteesta, joka jaetaan tasan meidän neljän kesken.'

"'Meitähän on vaan kolme', huomautin minä.

"'Ei; Dost Akbarin täytyy saada osansa. Voimmehan kertoa sinulle koko

jutun, sill'aikaa kun odotamme heitä. Asetu portille, Mahomet Singh,

ja ilmoita, koska he tulevat. Näin on asian laita, sahib, ja minä

kerron sen sinulle sen takia että tiedän valan olevan sitovan ja että

voimme luottaa sinuun. Jos olisit ollut viekas hindu, niin vaikkakin

olisit vannonut kaikkien jumalten kautta heidän temppeleissään, olisi

tämä veitsi veresi tahraama ja ruumiisi vedessä. Mutta sikhi tuntee

englantilaisen ja englantilainen tuntee sikhin. Kuunnelkaa siis mitä

teille kerron:

Neljän merkit · 第 8 / 10 段