enää kertoa teille mitään synkkiä historioita, -- puhukaamme jostakin
iloisemmasta. Tuossa on aarre! Mikähän voisikaan olla iloisempaa?
Sain heidät suostumaan siihen, että minä sain ottaa sen mukaani,
ajatellessani että teitä huvittaisi olla ensimmäinen, joka sen
näkisi."
"Niin, se todella huvittaisikin minua suuresti," sanoi hän,
vaikkei hänen äänessään huomannut mitään suurempaa intoa. Hän oli
vammankin ajatellut että näyttäisi epäystävälliseltä, jos hän olisi
välinpitämätön palkinnosta, jonka voittaminen oli niin paljon
maksanut.
"Niin kaunis arkku!" sanoi hän nojautuen sen yli. "Se on luultavasti
intialaista tekoa?"
"Kyllä; se on metalliteos Benaresista."
"Ja niin raskas kun se on," huudahti hän koettaen nostaa sitä.
"Arkku yksin on jo suuriarvoinen. Missä avain on?"
"Sen on Small viskannut Themsiin," vastasin minä. "Minun täytyy
lainata mrs Forresterin hiilihankoa."
Etupuolella oli paksu, leveä säppi, tehtynä istuvan Buddhalaispapin
muotoon. Pistin hiilikoukun kärjen sen alle ja väänsin sitä ulospäin
kaikin voimin. Säppi poukahti auki lujalla paukkeella. Vapisevin
sormin nostin arkun kannen auki. Siinä seisoimme ja tuijotimme
hämmästyneinä toisiimme. Arkku oli -- tyhjä!
"Mutta eipä kummallista että, se oli raskas! Rauta-arkku oli joka
paikasta kaksikolmannestuumaa paksu. Se oli vanhanaikuinen, vahva ja
huolellisesti valmistettu, ikäänkuin juuri yksinomaan säilyttämään
kallisarvoisia kapineita, mutta ei pienintäkään kipinää, ei
kullanmuruista eikä timanttisiruista siinä löytynyt. Se oli tyhjä,
ihan tyhjä!"
"Aarre on poissa!" sanoi miss Morstan tyyneesti.
Kun kuulin hänen sanansa ja ajattelin itsekseni, mitä ne merkitsivät,
tuntui synkkä varjo poistuvan sydämmestäni. En tiennyt kuinka
raskaasti tuo Agra-aarre oli painanut mieltäni, ennen kuin nyt, kun
se iäksi oli poissa. Oli itsekästä, epäilemättä pikkumaista, väärin,
mutta, en voinut ajatella imutta kuin että kultainen aita väliltämme
oli poistettu. --
"Jumalalle kiitos!" huudahdin sydämmeni pohjasta.
Hän katsoi minuun yht'äkkiä, kysyvästi hymyillen.
"Miksi sanotte noin?" kysyi hän.
"Siksi, että nyt taaskin voin saavuttaa teidät," vastasin tarttuen
hänen käteensä, jota hän ei vetänyt pois. "Siksi että minä rakastan
sinua, Mary, niin lämpimästi ja sydämmellisesti kuin yksikään mies
on naista rakastanut. Siksi, että tuo aarre, kaikki nuo rikkaudet
lukitsivat minun huuleni. Nyt, kun ne ovat poissa, voin tunnustan,
kuinka sinua lemmin. Sentähden sanoin 'Jumalan kiitos!'"
"Nytpä sanon minäkin Jumalan kiitos," kuiskasi hän painaessani hänet
rintaani vasten.
Agra-aarre oli kadonnut, mutta sen sijaan voitin toisen ja
moninkerroin arvokkaamman aarteen sinä iltana.
Kahdestoista luku.
Jonathan Smallin elämäkerta.
Kärsivällinen oli todellakin seuraajani, polisikonstaapeli kadulla,
sillä kauan aikaa sai hän varrota minua. Hänen kasvonsa kävivät
synkiksi kun näytin hänelle tyhjää arkkua.
"Hyvästi siis palkinto!" sanoi hän synkkänä. "Missä ei rahoja löydy,
siellä ei myöskään tule maksaminen kysymykseen. Tämä iltatyö olisi
ansainnut kymmenen puntaa sekä minulle että Sam Brownille, jos aarre
olisi löytynyt."
"Mr Thaddeus Sholto on rikas mies," sanoin minä. "Hän kyllä toimittaa
että tulette palkituksi, joko sitte aarre löydetään tahi ei."
Mutta polisikonstaapeli pudisti epäilevänä päätään.
"Tämä on huono afääri," toisti hän; "sen tulee mr Joneskin sanomaan."
Hänen ennustuksensa toteutui, sillä salapolisi näytti synkältä
tullessani Baker Streetille ja näyttäissäni hänelle tyhjää arkkua.
He olivat juuri saapuneet, Holmes, vanki ja hän, sillä he olivat
muuttaneet aikomustaan siten että olivat pysähtyneet ja jättäneet
raportin polisivartijakonttooriin matkalla. Sherlock Holmes puoleksi
makasi lepotuolissaan tavallisella välinpitämättömällä muodollaan, ja
Small istui häntä vastapäätä tylsästi katsellen eteensä ja puujalka
asetettuna terveen jalan yli ristiin. Kun näytin heille tyhjää
arkkua, nojasi hän taapäin tuolissa ja nauroi täyttä kurkkua.
"Tämä on teidän tekonne," sanoi Athelney Jones suuttuneena.
"Kyllä, niinä olen kätkenyt aarteen sellaiseen paikkaan, mistä ette
sitä koskaan löydä," huusi hän voitonriemulla. "Se on minun aarteeni
ja jos en itse saa iloita siitä, niin totta tosiaan, tulen ainakin
estämään, ett'ei kukaan muukaan sitä tee. Sanon teille, ett'ei
yhdelläkään elävällä olennolla ole oikeutta siihen, paitsi kolmella
maastakarkoitetulla Andamansaarilla ja minulla itsellä. Tiedän nyt,
ett'ei minulla voi olla mitään hyötyä siitä ja tiedän myöskin ett'ei
heillä ole sitä. Olen koko ajan toiminut heidän edukseen yhtä paljon
kuin omakseni. Meidän kesken on aina yksi ollut neljän ja neljä yhden
puolesta. Ja tiedän että he olisivat käskeneet minun tehdä juuri
siten kuin nyt olen tehnyt, ja viskata aarteen Themsiin kernaammin
kuin antaa sen joutua Sholton tai Morstanin perheen ja suvun haltuun.
Emmehän murhanneet Achmetia, tehdäksemme heitä rikkaaksi! Hakekaa
aarretta sieltä, missä avain on ja pikku Tonga myöskin. Kun näin että
teidän venheenne saavuttaisi meidät, kätkin koko aarteen varmaan
paikkaan. Te ette voita mitään suuria summia tästä asiasta!"
"Te petätte meitä, Small", sanoi Athelney Jones ankarasti. "Jos
olisitte viskanneet aarteen Themsiin, olisi ollut helpompaa paiskata
sinne koko arkku kerrassaan."
"Helpompi minun heittää ja helpompi teidän löytää se," vastasi hän
viekkaasti katsellen meitä. "Se, joka oli siksi viekas että sai
minusta selkon, voi viekkautensa avulla myöskin ottaa rauta-arkun
virran pohjasta. Mutta nyt, kun ovat hajaalla noin viiden peninkulman
alalla, on se ehkä vähän vaikeampaa. Mutta sydäntäni viilsi kaikissa
tapauksissa kun sen tein. Olin milt'ei hulluna raivosta, kun
saavutitte meidät. Mutta eihän maksa vaivaa surra sitä asiaa. Minulla
on ollut sekä myötä- että vastoinkäymisiä elämässäni, ja olen oppinut
ainakin hillitsemään itseni, kun asia ei enää ole autettavissa."
"Tämä on vakava asia, Small," sanoi salapolisi. "Jos olisitte käyneet
oikeudelle avuksi sen sijaan että noin petätte sitä, olisi teillä
ollut parempia toiveita tapahtuvassa tutkinnossa."
"Oikeus!" mutisi paennut vanki. "Sepä on oivallinen oikeus! Eikö
aarre ole meidän? Mitä oikeutta siinä on, että antaisin sen
ihmisille, jotka eivät koskaan ole mitään tehneet ansaitakseen sitä?
Tahdotteko kuulla, miten olen hankkinut sen? Kahdenkymmenen pitkän
vuoden orjuudella, tuossa kuumeiden pääpesässä, jota kutsutaan
Andamansaariksi, kaiket päivät työskennellen mangrovepuun suojassa,
öisin sulettuna likaisiin vankiparakkeihin, moskitein puremana,
kylmyyden vaivaamana, jokaisen kirotun mustan polisipäällikön
masentamana, jotka nauttivat siitä, että saivat näyttää hallitsijan
osaa minua, valkoista miestä kohtaan. Sillä tavoin ansaitsin
Agra-aarteen, ja te puhutte minulle oikeudesta, siksi etten voi
ajatella ostaneeni sitä niin kalliisti, jotta joku toinen saisi
nauttia siitä. Minä antaisin monet kerrat mieluummin hirttää
itseni tahi saada Tongan myrkyllisen nuolen nahkaani, kuin istua
kahlehdittuna vankikopissa tietäen että toinen viettää iloisia päiviä
palatsissa niillä rahoilla, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle."
Small oli heittänyt pois kylmäluontoisuuden naamarinsa, ja kaikki
tämä tuli hurjassa sanatulvassa, hänen suustaan ja hänen silmänsä
säteilivät ja käsiraudat kalisivat hänen äkkinäisistä liikkeistään.
Nähdessäni hänen kiihkoisen raivonsa, voin ymmärtää, ett'ei se ollut
mikään aiheeton tai luonnoton pelko, joka valtasi majori Sholton, kun
hän ensin sai tietää että vääryyttä kärsinyt vanki oli ajamassa häntä
takaa.
"Unohdatte, ettemme tiedä mitään kaikesta tuosta," sanoi Holmes
tyyneesti. "Emme ole kuulleet kertomustanne emmekä siis voi päättää,
missä määrin töillä alkajaan on ollut oikeus puolellanne."
"No niin, sir, te olette puhuneet kunnollisesti ja ystävällisesti
minulle, vaikku kylläkin tiedän että teitä minun tulee kiittää näistä
rannerenkaista. Mutta siitä en ole suuttunut teille. Sehän on vaan
rehellistä peliä. Ja jos tahdotte kuulla elämäkertani, niin olen
kyllä halukas kertomaan sen teille. Mitä tulen sanomaan teille, on
kaikki täyttä totta joka sana. -- Kiitos, jos asetatte lasin tähän
viereeni, niin voin kastaa suuni kun kurkkuni kuivaa.
"Minä olen Worcerteshirestä, syntynyt Pershoren tienoilla. Luulen
että löytäisitte lukemattomin Small-nimisiä, jos näkisitte sen vaivan
että etsisitte. Olen usein ajatellut pistäytyä siellä kotona, mutta
totta on, ettei minusta koskaan ole ollut juuri kunniaa perheelleni,
ja siksi epäilen etteivät erittäin iloitsisi nähdessään minua. He
olivat kaikki vakavia, kirkossa käyviä ihmisiä, jotka säännöllisesti
hoitivat maanviljelystään ja olivat tunnetut ja arvossa pidetyt
koko kreivikunnassa, mutta minulla sitä vastoin on aina ollut halu
levottomaan ja kuljeksivaan elämään. Mutta lopuksi kun olin noin
kahdeksantoista vuoden ikäinen, vapautin heidät kaikesta vaivannäöstä
minun suhteeni, sillä silloin jouduin pulaan erään tytön tähden,
ja pääsin siitä ainoastaan ottamalla sotamiehen pestin ja seurasin
kolmatta Keltaista, joka oli määrätty Intiaan meneväksi.
"Mutta minäpä en kauan saanut olla sotamiehenä. Olin tuskin kohonnut
ensimmäisestä sotilasarvosta ja oppinut pyssyä pitelemään, kun
kerran pisti päähäni mennä kylpemään Ganges virtaan. Onnekseni oli
komppaniani kersantti, John Holders, samaan aikaan vedessä ja hän
oli rykmentin parhaimpia uijia. Juuri kun olin puolitiessä, tuli
krokotiili ja nitisti oikean jalkani poikki polven yläpuolelta
niinkuin mikäkin välskäri. Pelästyksestä ja verenvuodosta pyörryin
ja olisin hukkunut jos ei Holders olisi saanut minuun kiinni ja
kantanut minua rannalle. Makasin viisi kuukautta sairashuoneessa
ja kun vihdoin voin liikata sieltä tämä puupalanen sidottuna
jalkapätkääni, olin pyyhkitty pois papereista invaliidina ja
kykenemättömänä kaikkeen ruumiilliseen työhön.
"Olin, kuten voitte ajatella, hyvin pahassa pulassa -- kelvoton
raajarikko, enkä vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Mutta
onnettomuuteni näytti pian olevan minulle siunaukseksi. Eräs
Englantilainen nimeltä Abel White, joka omisti indigokasvatusmaan,
tarvitsi tarkastusmiestä, joka pitäisi komentoa hänen työmiehistään
ja kehottaisi heitä työhön. Hän oli ystävä everstillemme, joka
onnettomuuden tapahduttua oli erityisesti kiintynyt minuun. No
niin, -- kertoakseni asian lyhykäisyydessä, -- suositteli eversti
minua erityisesti virkaan ja koska työ enintäin oli tapahtuva
hevosenselässä, ei puujalkani ollut suurena esteenä, sillä niin
paljon oli polvesta jäänyt jälelle, että voin pysyä satulassa.
Minun toimeeni kuului, ratsastaa ympäri kasvatusmaata, pitää
silmällä kansaa, heidän työskennellessään ja ilmoittaa laiskurit.
Palkkani oli hyvä, asumus mukava, eikä minulla ollut mitään vastaan,
viettää elämäni loppuosan tuolla indigomaalla. Mr Abel White oli
hyväntahtoinen herra ja usein poikkesi hän pieneen tupaani polttamaan
piippuansa minun kanssani, sillä siellä tuntee valkoinen ihminen
paljon enemmän ystävyyttä toista kohtaan, kuin koskaan täällä kotona.
"Mutta minua ei koskaan onni kauaa seurannut. Yht'äkkiä, ennenkuin
voimme aavistaakaan, puhkesi suuri kapina ilmi. Yhtenä kuukautena
oli Intia siinä ulkoapäin päättäen niin rauhallisena ja tyyneenä
kuin itse Surrey tahi Kent, ja toisena oli kaksisataatuhatta mustaa
paholaista irtipäästetty koko maahan ja muuttivat sen todelliseksi
helvetiksi. Tietystikin tiedätte tuon kaiken, hyvät herrat --
luonnollisesti paljon enemmänkin kuin mitä minä, sillä lukeminen
on aina ollut heikompia puoliani. Tiedän ainoastaan, mitä omilla
silmilläni olen nähnyt. Kasvimaamme sijaitsi Muttra-nimisessä
paikassa, lähellä luoteisten maakuntain rajaa. Yöt pitkät loisti
taivas tulipunaisena, palavain bungalowein valosta, ja joka päivä
tuli pieniä eurooppalaisjoukkoja vaeltaen vaimoineen, lapsineen
Agraan, mihin lähimmät sotajoukot olivat sijoitetut. Mr Abel White
oli itsepäinen mies. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt että huhut
liioittelivat, ja että koko historia kyllä loppuisi yhtä pian kuin se
oli alkanutkin. Siinä hän istui verannalla juoden whiskyä ja polttaen
sikaria koko maan ollessa lieskana ja tulessa hänen ympärillään.
Luonnollisesti jäimme hänen luoksensa, minä ja Dawson, joka
vaimoineen hoiti kirjanpitoa ja taloutta. No niin, eräänä kauniina
päivänä kohtasi salama meitä. Olin ollut tarkastamossa erästä
kankaista istutusmaata, ja hitaasti ratsastaen kotiopäin illalla,
kohtasi katseeni erästä epämääräistä joukkoa, joka makasi sikin
sokin syvällä rotkotiellä. Katsastin sinne nähdäkseni, mitä se oli,
ja kauhu valtasi minut nähdessäni Dawsonin vaimon pieniin palasiin
survattuna ja puoleksi sakaalein ja villikoirain raatelemana. Vähän
matkan piiassa makasi Dawson itse suinpäin maantiellä lauaistu
revolveri kädessään ja häntä vastapäätä neljä sepojia toinen toisensa
päällä. Pidätin hevostani, miettien mihin suuntaan kääntyisin, mutta
samassa nain paksun savupilven roihuvan Abel Whiten bungalowista
ja liekkien pistäytyvän katosta. Silloin tiesin, etten enää voinut
uuttaa isäntääni, vaan uhraisin oman elämäni jos enää sekoittuisin
asiaan. Siinä seisoissani voin nähdä sadottani mustia piruja
puettuina punaisiin takkeihinsa, ulvoen tanssivan palavan asumuksen
ympäri. Muutamat heistä osottivat minua ja pari luotia suhisi ohi
korvieni, mutta minä lähdin täyttä laukkaa riisipeltojen poikki ja
olin vasta myöhään illalla turvassa Agran muurien sisäpuolella.
"Mutta ei sielläkään ollut oikein turvassa. Koko maa oli
noussut kapinaan kuni mehiläispesä. Missä englantilaiset voivat
yhtyä suurempiin tai pienempiin joukkoihin, sieltä voivat
he karkoittaa vihollisen niin pitkälle kuin heidän pyssynsä
kannattivat, mutta muuten olivat he avuttomia pakolaisia. Siinä
riehui taistelu miljoonain ja muutamiin sadan välillä, ja pahin
kaikesta oli että nuo jalka-, ratsu- ja tykkimiehet, joita
vastaan taistelimme, olivat meidän omia valittuja joukkojamme,
joita olimme opettaneet ja harjoittaneet kantamaan aseitamme ja
soittamaan omia kenttämerkkiämme. Agrassa oli kolmas bengaalilainen
muskettirykmentti, joukko sikhejä, kaksi ratsujoukkoa ja
tykkipatteria. Sitäpaitsi olivat kauppiaat ja konttoristit
muodostaneet vapaajoukon, ja siihen minäkin yhdyin puujalkoineni.
Me marsseimme kapinallisia vastaan Heinäkuun alussa, ja voitimme ne
Shahgungen lähellä joksikin aikaa, mutta ruutivarastomme oli lopussa
ja meidän täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin.
"Toinen onnettomuutta ennustava tieto seurasi toista kaikilta
tahoilta, -- joka ei ollut ihmeteltävää, sillä jos katsotte karttaa,
huomaatte että olimme keskellä polttopistettä. Lakhnan on noin sata
engl. penikulmaa itäänpäin ja Khanpur jotenkin yhtä kaukana etelään.
Kaikilta ilmansuunnilta ei kuulunut muuta kuin verisiä tappeluita,
väkivaltaisuuksia ja hävyttömyyksiä.
"Agra on suuri kaupunki, täynnä raivoisia ja julmia
epäjumalanpalvelijoita kaikista pakana uskonnoista. Meidän vähäinen
sotilasjoukkomme aivan eksyi kapeihin, kiemurteleviin katuihin.
Päällikkömme marssi sentähden virran poikki ja sijottui Agran vanhaan
linnaan. En tiedä, onko kukaan teistä, hyvät herrat, milloinkaan
lukenut tahi kuullut mitään siitä vanhasta linnasta. Se on hyvin
merkillinen paikka -- merkillisin, missä eläissäni olen ollut, ja
olenhan minäkin nähnyt lukemattomia omituisia soppia ja sokkeloita.
Ensiksikin on se äärettömän suuri, -- luulen, että se on monen
tynnyrinalan suuruinen. Siihen kuului eräs uudempi osa, johon
koko linnaväkemme vaimoineen, lapsineen ja varastoineen mahtui
ja kuitenkin oli tilaa vielä runsaasti. Mutta tuo uudempi osa on
vähäpätöinen sen vanhan suhteen, jossa ei kukaan koskaan käy, vaan
joka on jätetty skorpioonein ja tuhatjalkaisten haltuun. Se on täynnä
vanhoja saleja ja pitkiä, kiemurtelevia käytäviä, jotka johtavat ulos
ja sisälle, joten on hyvin helppo eksyä siellä. Siitä syystä harvoin
kukaan meni sinne yksin, vaikka silloin tällöin joku seurue kävi
siellä tutkimusretkellä.
"Virran aallot huuhtovat tuon vanhan linnan etupuolta ja suojaavat
sitä siltä taholta, mutta kylkirakennuksissa, ja takasivulla on monta
porttia, ja näitä täytyy luonnollisesti valvoa, sekä vanhemmassa
osassa että siinä, missä väkemme oli sijoitettu. Me olimme
harvalukuiset ja tuskin oli meillä väkeä vartioida pääsisäänkäytäviä
ja hoitaa kanooneita. Meidän oli siis mahdoton asettaa tarpeeksi
vahvaa vahtia joka portin luo, niitä kun olikin niin lukemattomasti.
Me asetimme päävartion keskelle linnoitusta ja joka sivuporttia
vartioi yksi valkoinen mies ja kaksi tahi kolme alkuasujanta. Minut
määrättiin muutamana tuntina öisin vartioimaan pientä, yksinäistä
porttia rakennuksen lounaisella puolella. Kaksi sikhiä asetettiin
minun hallittavakseni ja sain käskyn heti ampua, jos ei kaikki kävisi
niinkuin piti, jonka jälkeen apujoukot tulisivat päävartiosta.
Mutta kun se oli runsaat kaksisataa jalkaa sieltä, ja sen sekä
vartijapaikkani välillä oli joukko käytäviä, epäilin suuresti,
ehtisivätkö tulla ajoissa ollakseen miksikään avuksi, jos todellakin
päällehyökkäys tapahtuisi.
"Niin; minä olin kaikissa tapauksissa ylpeä tuosta vähäisestä
päällikkyydestä, koska olin ainoastaan raaka sotamies ja lisäksi
vielä jalkapuoli. Kaksi yötä olin vahdissa sikheineni. Ne olivat
pari pitkää, hurjakatseista roistoa, Mahomet Singh ja Abdullah Khan
nimisiä, molemmat vanhoja sotamiehiä, jotka olivat taistelleet
meitä vastaan Chilian Wallahin luona. He osasivat puhua Englannin
kieltä jotenkin hyvin, mutta minä en juuri paljoa saanut heiltä
tietää. Mieluimmin he kaiket yöt seisoivat puhua laverrellen omalla
sikhikielellään. Minä tavallisesti seisoskelin portin ulkopuolella
tuijottaen leveään, kiemurtelevaan virtaan tahi suuren kaupungin
tuikkiviin tuliin. Rummun pärrytys, tam tamin helinä ja juopuneitten
kapinoitsijain ulvonta ja rähinä muistuttivat meille kaiket yöt
vaarallisista naapureistamme virran toisella puolella. Joka
toinen tunti kävi vahdista oleva upseeri kaikissa ulkovartioissa
tarkastamassa, jos kaikki asiat olivat niinkuin olla piti.
"Kolmas yö oli synkkä ja pimeä, ja satoi vihmaa. Oli ikävää
seistä siinä tunti tunnin perästä. Koetin lukemattomia kertoja
saada sikhejäni puhumaan, mutta ilman varsinaista tulosta. Kello
kaksi yöllä kävi vahti katselmusta pitämässä ja keskeytti yön
yks'toikkoisuuden. Kun huomasin etteivät toverini tahtoneet ryhtyä
mihinkään keskusteluun, otin esiin piippuni ja laskin pyssyni maahan
vetääkseni tulta. Samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat sikhit
kimpussani. Toinen tempasi kiväärini ja piti sitä pääni kohdalla
edessäni, ja toinen laski pitkän puukon kurkulleni ja vannoi
antavansa iskun, jos vaan askeleenkin astuisin.
"Ensimmäinen ajatukseni oli että he olivat liitossa kapinoitsijain
kanssa, ja että tämä oli alkua hyökkäykseen. Jos porttimme joutuisi
sepojein käsiin, täytyisi linnan antautua, ja naisia ja lapsia
kohdeltaisi niinkuin onnettomia Kahanpurin uhreja. Ehkä luulette,
hyvät herrat, että aikomukseni on soaista teidän silmänne, mutta
minä vakuutan kunniasanallani, että kun ajattelin tuota, vaikkakin
tunsin veitsen terän kaulallani, avasin suuni huutaakseni, olipa
se viimeinenkin huutoni, se kuitenkin kuuluisi päävartioon. Joka
minusta piti kiinni, näkyi lukeneen ajatukseni, sillä juuri kuin
aioin huutaa, kuiskasi hän: Älkää nostako mitään melua. Linna on
turvattuna. Virran tällä puolella ei ole ketään noista kapinallisista
koirista. Hänen äänensä ilmaisi että hän puhui totta ja tiesinhän
että jos kohottaisin ääneni, olisin kuoleman oma. Sen luin tuon
veitikan tummissa silmissä.
"'Kuule minua, sahib', sanoi pitempi ja hurjempi noista, molemmista,
hän, jota kutsuttiin Abdullah Khaniksi. 'Sinun täytyy nyt joko
suostua meidän tuumaamme taikka panemme sinut vaikenemaan iäksi. Asia
on siksi suuri ja tärkeä ett'emme voi kieltäytyä. Joko vannot sinä
kristittyjen ristin kautta yhtyä meihin hengellä ja verellä, tahi
viskataan sinun ruumiisi jo tänä yönä vallihautaan ja me menemme
veljeimme luo kapinallisessa armeijassa. Kolmatta mahdollisuutta ei
löydy. Kumman valitset -- elämän vai kuoleman? Saat ainoastaan kolmen
minuutin ajatusajan, sillä aika kuluu ja kaikki täytyy olla selvänä
ennenkuin tarkastus tapahtuu seuraavan kerran.'
"'Mitenkä voin päättää tuon?' sanoin minä. 'Ette ole sanoneet, mitä
minulta vaaditte. Mutta minä sanon teille edeltäpäin että jos on
jotakin tekeillä linnoitusta vastaan, niin en tahdo sormellani koskea
koko asiaan, vaan ottakaa henkeni sitte samalla.'
"'Ei mitään ole tekeillä linnoitusta vastaan', vastasi hän. 'Tahdomme
ainoastaan, että teet sen, minkä takia maamiehesi tulevat tähän
maahan. Kysymme sinulta, tahdotko tulla rikkaaksi? Tahdotko olla
kanssamme tänä yönä, niin vannomme tämän paljastetun veitsen kautta
ja sillä kolmenkertaisella valalla, jota ei yksikään sikhi vielä ole
rikkonut, että tulet saamaan osasi saaliista. Neljäsosa aarteesta on
oleva sinun. Enempää emme voi tarjota sinulle.'
"'Mutta mikähän aarre se on?' kysyin minä. 'Minä olen yhtä halukas
rikastumaan kuin te, jos vaan sanotte mitä minun on tehtävä.'
"'Sinä siis lupaat', sanoi hän, 'isäsi luitten, äitisi kunnian,
uskontosi ristin kautta, ett'et sormeasi kohota, et sanaa lausu meitä
vahingoittaaksesi et nyt etkä vastaisuudessa?'
"'Sen lupaan', vastasin, 'ehdolla, ett'ei linna joudu vaaraan.'
"'Nyt myöskin minä ja toverini vannomme, että tulet saamaan neljännen
osan aarteesta, joka jaetaan tasan meidän neljän kesken.'
"'Meitähän on vaan kolme', huomautin minä.
"'Ei; Dost Akbarin täytyy saada osansa. Voimmehan kertoa sinulle koko
jutun, sill'aikaa kun odotamme heitä. Asetu portille, Mahomet Singh,
ja ilmoita, koska he tulevat. Näin on asian laita, sahib, ja minä
kerron sen sinulle sen takia että tiedän valan olevan sitovan ja että
voimme luottaa sinuun. Jos olisit ollut viekas hindu, niin vaikkakin
olisit vannonut kaikkien jumalten kautta heidän temppeleissään, olisi
tämä veitsi veresi tahraama ja ruumiisi vedessä. Mutta sikhi tuntee
englantilaisen ja englantilainen tuntee sikhin. Kuunnelkaa siis mitä
teille kerron: