vaikkakin näkymättömissä. Sentähden asettauduin Smallin asemaan ja
katselin asiaa siltä kannalta kuin hänen ymmärryksellään varustettu
ihminen olisi tehnyt. Hän luultavasti ajattelisi, että jos vene
lähetettäisi takaisin tahi kiinnitettäisi johonkin laituriin,
helpottaisi tuo takaa-ajamista, jos polisi pääsisi jäljille. Mihin
hän silloin voisi kätkeä veneen, jotta se tarvittaissa kuitenkin
olisi saatavissa. Ajattelin, mitä itse tekisin, jos olisin hänen
asemassaan; keksein ainoastaan yhden keinon. Olisin jättänyt veneen
laivanrakentajalle pyynnöllä että hän tekisi muutamia muutoksia
ja korjauksia siinä. Vene siirrettäisi siten hänen veistämölleen
ja joutuisi kokonaan pois ihmisten näkyvistä, ja minun tarvitsisi
ainoastaan pari tuntia ennemmin ilmoittaa, jotta se olisi valmiina."
"Se tuntuu sangen yksinkertaiselta."
"Tällaisia yksinkertaisia pikkuasioita juuri helposti unohtaakin.
Kaikissa tapauksissa päätin panna aikeeni täytäntöön. Lähdin heti
liikkeelle tässä yksinkertaisessa merimiespuvussa ja kyselin venettä
kaikilla veistämöiltä virran alaosassa. Viidestätoista paikasta
en saanut mitään vaivaini palkkioksi, mutta kuudennestatoista --
Jacobsonin -- sain tietää että Auroran oli sinne jättänyt pari päivää
sitte eräs puujalalla varustettu mies, jotta sen peräsintä vähän
korjattaisi. 'Peräsimessä ei ole mitään vikaa', sanoi työnjohtaja,
'tuossa se on punaisine raakoineen.' Samassa, arvakkaappas kuka
yht'äkkiä ilmestyy eteeni -- joo, Mordecai Smith, tuo kaivattu
laivuri! Hän oli nauttinut vähän liiaksi väkeviä juomia. En tietysti
tiennyt, että se oli hän, mutta hän huuteli ääneensä omaa ja
höyryveneensä nimeä. 'Tahdon sen tänä iltana kello kahdeksan', sanoi
hän, 'juuri kello kahdeksan, muistakaa se, sillä minulla on kaksi
herraa, jotka eivät ole halukkaita odottamaan.' He olivat luultavasti
maksaneet hänelle runsaasti, sillä hänellä oli äärettömästi
hopearahoja ja niitä hän viskeli ympärinsä työmiehille. Seurasin
häntä kappaleen matkaa, mutta sitte poikkesi hän olutkapakkaan
ja minä käänsin takaisin veistämölle. Matkalla tapasin yhden
pojistani ja asetin hänen vartioimaan veneitä. Hän seisoo rannalla
ja huiskuttaa nenäliinallaan kun he lähtevät. Me olemme väijyksissä
kappaleen matkan päässä, ja olisipa kummallista, jos emme sitte saisi
kiinni Auroraa pakenijoineen, aarteineen ynnä muineen."
"Olette miettineet kaikki hyvin hienosti, olkoon se sitte oikein tai
väärin," sanoi Jones, "mutta jos asia olisi minun käsissäni, olisin
asettanut vähäisen polisijoukon Jacobsonin veistämölle vangitsemaan
heitä, kun tulisivat sinne."
"Jota eivät koskaan olisi tehneet. Tuo Jonathan Small on sangen
viekas veijari. Hän lähettää tietysti vakoojan edeltä ja jos jotakin
epäiltävää huomaisi, olisi hän ollut näkymättömissä yhden viikon
lisää."
"Mutta olisitte voineet yhtyä Mordecai Smithiin ja siten olisitte
päässeet heidän piilopaikkaansa," sanoin minä.
"Siten olisin kuluttanut aikani turhaan. Voimmepa lyödä vetoa ettei
Smith tiedä, missä he asuvat. Miksi hän sitä kysyisi niin kauan kuin
hänellä on tarpeeksi rahaa ja ruokatavaraa. Me ilmoittavat hänelle,
mitä hänen pitää tehdä. Ei, olen miettinyt kaikkia mahdollisia
keinoja, mutta tämä on paras."
Tämän keskustelun kestäessä olimme jättäneet pitkät rivit siltoja,
jotka kaartuvat yli Themsin. Kulkiessani me Cityn ohitse, kultasivat
auringon viimeiset säteet juuri ristiä Pyhän Paavalin tornin
huipussa. Oli hämärä ennenkuin saavuimme Towerniin.
"Tuossa on Jacobsonin veistämö," sanoi Holmes osottaen metsää laivan
mastoista ja raakapuista Surreypuolella. "Risteillään tässä hiljaa
tuon pitkän proomurivin suojassa." Hän otti taskustaan yökiikarinsa
ja piti sitä hetken aikaa suunnattuna rantaa kohden. "Näen vartijani
asemallaan, mutta en merkkiäkään nenäliinasta," huomautti hän.
"Jos menisimme kappaleen matkaa virtaa alaspäin ja asettuisimme
väijymään niitä," ehdotteli Jones innokkaana.
Olimme kaikki hyvin innostuneita, jopa polisit ja lämmittäjätkin,
joilla oli hyvin epäselvä käsitys siitä, mitä nyt oli tekeillä.
"Meillä ei ole oikeutta pitää mitään niin varmana," vastasi Holmes.
"Luultavinta on että he menevät alaspäin virtaa, mutta varmat emme
voi olla. Tästä voimme nähdä varvin suun, mutta tuskin he meitä
näkevät. Tulee kirkas yö ja tarpeeksi valoisaa. Meidän täytyy jäädä
tähän. Katsokaa, noin paljon ihmisiä kun tulvii tuolla kaasuvalossa."
"He tulevat työstä veistämöltä."
"Voi, noin likaisia, ryytyneitä olentoja! Mutta luulen, että
jokaisella heistä on pieni kuolematon kipinä kätkettynä rinnassaan.
Eipä luulisi sellaista kun näkee heidät. Niin, ihminen on kummallinen
aivoitus!"
"Joku on kutsunut häntä sieluksi, joka on kätketty eläimen verhoon,"
sanoin minä.
"Winwood Readella on muutamia hauskoja arveluita tästä aineesta,"
huomautti Holmes. "Hän sanoo että vaikka yksilö itse on selittämätön
arvoitus, tulee hän luotoksena matemaattiseksi varmuudeksi. Ei
voi esim. koskaan edeltäpäin sanoa, mitä tuo tahi tämä yksityinen
ihminen tulee tekemään, mutta tarkalleen voi määrätä mitä joku
vissi keskimäärä voi. Yksilöt vaihtelevat, mutta prosentit pysyvät
muuttumattomina. Niin sanoo tilastontutkija. Mutta -- onkohan se
nenäliina, jonka näen? Tuolla kaukana liehuu jotakin valkeata."
"Kyllä, se on eräs poika," huusin minä. "Minä näen selvästi hänen."
"Ja tuossa on Aurora," huudahti Holmes. "Katsokaas, kuinka se menee!
Täysvauhti koneenkäyttäjä! Ohjatkaa tuon keltaisella lyhdyllä
varustetun veneen perässä. En voi koskaan antaa anteeksi itselleni,
jos se pääsee kynsistämme."
Aurora oli huomaamattamme kulkenut veistämön suusta ja mennyt
muutaman pikkuvenheen taakse, jotta se jo oli ehtinyt höyryämään
ennenkuin huomasimme sen. Nyt kiiti se pitkin virtaa hurjassa
vauhdissa ja likellä rantaa. Jones katsoi huolestuneena sinne ja
pudisti päätään.
"Se on erinomaisen nopeakulkuinen," sanoi hän. "Epäilen ettemme
saavuta sitä."
"Meidän _täytyy_!" sanoi Holmes. "Ajakaa puita! Lisätkää vauhtia,
niin paljon kuin mahdollista! Meidän täytyy saada heidät kiinni,
joskin koko vene syttyisi palamaan!"
Olimme jo sen jälessä nopeassa vauhdissa. Uunissa kohisi, ja kone
tykytti ja kolkutti kuin mikäkin suuri metallisydän. Äkkinäinen
keulalaita leikkasi tyyntä virrankalvoa ja erotti kaksi suurta
kuoluaaltoa kummallekin puolen. Joka kerran koneen sysätessä hypähti
vene ja tärisi kuin elävä olento. Suuri, keltainen lyhty etukeulassa
loi pitkän, liehuvan valojuovan eteensä. Matkan päässä näkyi Aurora
tummana pilkkuna vedenpinnalla, ja valkeat vaahtoryöpyt, jotka
tuiskusivat sen perässä, todistivat sen harjasta vauhdista. Lensimme
proomujen, höyrylaivojen, rahtiveneiden ohi, kiersimme sinne tänne
niiden välistä, toisen takaa ja toisen ympäri. Ääniä huusi ja
kiljui meille pimeästä, mutta yhäti syöksi Aurora eteenpäin samalla
vauhdilla ja me sen perässä.
"Lämmittäkää, pojat, lämmittäkää," huusi Holmes nojautuen
koneiston yli jotta punainen valo alhaalta valaisi hänen ankaria
haukankasvojaan. "Antakaa sille niin paljon kuin se sietää!"
"Luulen että lähenemme sitä vähäsen," sanoi Jones katsoen Auroraa.
"Siitä olen varma," vastasin ininä. "Muutamiin minuutin kuluttua on
se käsissämme."
Mutta onnettomuudeksi tuli pulskahtaen samassa hinaajahöyry kolme
proomua perässään meidän eteemme. Suurella vaivalla vältimme
yhteentörmäyksen, ja ennenkuin saimme ne kierretyksi ja taas pääsimme
entiseen suuntaamme, oli Aurora runsaasti kaksisataa metriä kauempana
kuin ennen. Vielä se oli näkyvissä, ja synkkä epämääräinen hämärä
muuttui vähitellen selkeäksi tähtikirkkaaksi yöksi. Kone oli milt'ei
punaisenhohtava, ja heikko kuori tärisi ja rytisi äärettömän voiman
kuljettaessa meitä eteenpäin. Olimme jättäneet sulun, sivuuttaneet
West India Docksin, kuljimme pitkää Deptford Reachia ja menimme
taas ylös kierrettyämme Isle of Dogsin. Tummasta pilkusta erotimme
vähitellen Auroran sulavat muodot ja sievän rungon. Jones suuntasi
lyhdynvalon Auroraan, jotta me selvästi näimme olennot, jotka
olivat veneessä. Mies istui perässä ja hänen edessään oli jotakin
tummaa, jonka yli hän oli nojautuneena. Hänen vieressään oli jokin
musta kasa, joka näytti Newfoundlantilaiskoiralta. Poika hoiti
peräsintä, ja minä näin lyhdyn punaisessa valossa ukko Smithin
ilman takkia ja liiviä ajavan pesään hiiliä kuin olisi henki ollut
kysymyksessä. Olivat ehkä alussa epäilleet, josko todella seurasimme
heitä; mutta nyt kun näkivät, miten uskollisesti seurasimme kaikkia
heidän koukkujaan ja käännöksiään, ei luonnollisesti asiasta
ollut epäilemistäkään. Greenwichin luona olimme noin kolmesataa
askelta heistä, Blackwellin luona ei väliämme voinut olla muuta
kuin kaksisataaviisikymmentä. Olen kirjavassa elämässäni ajanut
takaa monenlaisia otuksia monissa eri maissa mutta milloinkaan ei
tällainen urheilu ole pitänyt minua sellaisessa kiihoituksessa kuin
tämä hurja, uhkarohkea ihmisjahti Themsillä. Hitaasti ja varmasti
lähestyimme heitä, jalka jalalta. Yön hiljaisuudessa kuulimme heidän
koneensa puhinan ja jyskinän. Mies perässä istui yhä nojautuneena
tumman esineensä ylitse, ja hänen kätensä liikkuivat ikäänkuin hän
olisi pidellyt jotakin, silloin tällöin katsoen ylös silmillään
mitaten matkaa, joka vielä erotti meidät heistä. Yhä lähenimme heitä.
Jones huusi heitä pysähtymään. Emme olleet enää kauempana kuin
neljän veneen pituuden päässä heistä; molemmat kiisimme eteenpäin
samassa keskeytymättömässä vauhdissa. Olimme avonaisella virran
selällä, Barking Level toisella ja synkät Plumstead-suot soisella
puolella. Huutaessamme hypähti mies veneen perässä pystyyn ja
pudisti nyrkkejään meille, kimeällä, sortuneella äänellään raa'asti
kiroillen. Hän oli pienenläntä ja voimakkaan näköinen, ja kun hän
siinä seisoi, näin että hänen oikeanpuolinen säärensä päättyi
puutynkään polvesta asti. Hänen kimakkaasti raivoisasti huutaessa,
sai tuo tumma käärö hänen vieressään eloa. Siitä kohosi pieni,
musta mies -- pienin, mitä koskaan olin nähnyt -- varustettuna
suurella, luonnottomalla päällä, jota peitti kokonainen metsä
sekaantuneita vanukkeisia hiuksia. Holmes oli jo ottanut revolverinsa
esille, ja minäkin hain kiireesti omani nähdessäni tuon hurjan,
raakalaisolennon. Hän oli puettuna jonkinlaiseen pitkään, tummaan
sadetakkiin, joka jätti ainoastaan kasvot paljaiksi, mutta joka
kerran oli nähnyt tuon naaman, hän sai olla varma unettomasta yöstä.
En milloinkaan ole nähnyt kasvonpiirteitä, joihin niin syvään olisi
painunut mitä petomaisin hirmu. Hänen pienissä silmissään paloi
synkkä tuli, ja paksut huulet jättivät paljaaksi pari riviä hampaita,
jotka kiristen irvistelivät meille puoleksi eläimellisessä raivossa.
"Jos hän kohottaa sormensakaan, niin ammu!" sanoi Holmes tyyneesti.
Olimme nyt tuskin veneen mitan päässä saaliistamme. Näen vielä
molemmat edessäni, niinkuin siinä seisoivat, tuo valkoinen miss
hajasäärin ja kiroten, ja tuo ilkeä kääpiö hänen vieressään
inhottaville kasvoineen ja keltaisine petoeläinhampaineen, jotka
kiilsivät meidän lyhtymme valossa.
Olipa hyvä, että niin selvästi voimme nähdä hänen, sillä juuri
tuijottaessamme häneen, veti hän takkinsa alta esiin lyhyen,
pyöreän puupalasen, joka oli vihellyspillin näköinen, ja kohotti
sen huulilleen. Laukasimme revolverimme yhteen aikaan. Hän horjui,
nosti ylös kätensä ja putosi tukahutetulla yskällä takaperin virtaan.
Näin vilaukselta hänen vihaisen, uhkaavan katseensa keskellä
valkoisia vaahtovyöryjä. Samassa puujalkamies meni peräsimen luo,
painoi sitä yhtäkkiä, jotta vene heti kääntyi etelärantaa kohti,
ja me kuljimme sen ohitse peräpuolesta ainoastaan parin jalan
päässä. Olimme sen jälessä taas seuraavassa silmänräpäyksessä,
mutta se oli jo aivan lähellä maata. Se oli autio, kolkko paikka,
niin pitkälle kuin silmä kaatoi vesiperäistä suomaata, ja kuunvalo
välkkyi seisovissa vesilätäköissä ja valaisi puoli kuihtuneita
saraheinämättäitä. Tohisevalla sysäyksellä ajautui vene mutakarille,
keula ilmassa ja perä tasakorkealla vedenpinnan kanssa. Pakolainen
hyppäsi veneestä, mutta puujalka vaipui heti koko pituudeltaan
vesiperäiseen maahan. Turhaan työskenteli hän päästäksensä ylös, --
ei hän voinut astua askelta eteen ei taapäin. Hän ulvoi voimattomassa
raivossa, ja potki hurjasti toisella jalalla mutaan, mutta hänen
ponnistuksensa tuloksena oli ainoastaan, että puujalka vaipui yhä
syvemmälle pehmeään mutaan. Kun laskimme hänen luokseen, istui hän
niin kiinni, että ainoastaan heittämällä nuoran hänen hartiainsa
alapuolelle onnistuimme hinaamaan hänet omaan veneesemme niinkuin
jonakin suurena meri-ihmeenä. Molemmat herrat Smith, isä ja poika,
istuivat alakuloisina veneessään, mutta tulivat käskettyämme aivan
suosiollisesti veneesemme. Auroran irroitimme virran pohjasta
ja kiinnitimme sen veneemme perään. Jotenkin suuri rautakirstu
intialaista tekoa oli sen kannella. Se oli epäilemättä sama, joka
sisälsi majori Sholton onnettomuutta tuottavan aarteen. Siinä ei
ollut avainta, mutta oli se jotenkin raskas ja me nostimme sen
varovaisesti omaan, pieneen kajuttaamme. Kun hitaasti kuljimme
virtaa ylös taas, valaisimme lyhdyllämme kaikkiin suuntiin, mutta ei
merkkiäkään kuolleesta villistä näkynyt. Jossakin Themsin pohjalla
mustassa mudassa ovat tuon harvinaisen muukalaisen luut haudattuina
ikuisesti.
"Katsokaa tänne," sanoi Holmes, osottaen laivanparrasta. "Olimme
tuskin tarpeeksi nopeita pistooleillemme." Aivan sen paikan
vieressä, missä olimme seisoneet, oli puuhun tunkeutunut yksi noista
murhaavista nuolista, jotka niin hyvin tunsimme. Se varmaankin suhisi
ohitsemme samassa silmänräpäyksessä kuin laukasimme. Holmes hymyili
ja kohotti olkapäitään huolettomalla tavallaan, mutta minun täytyy
tunnustaa että kauhulla ajattelin sitä hirmuista kuolemaa, joka oli
ollut meitä niin lähellä tuona vaiherikkaana yönä.
Yhdestoista luku.
Suuri Agra-aarre.
Vankimme istui kajuutassa vastapäätä rauta-arkkua, jonka
omistamisesta hän oli nähnyt niin paljon vaivaa ja jota niin kauan
oli odottanut. Hän oli auringonpaahtama mies rohkealla katsannolla,
ja pronssinkarvaisia kasvoja peitti joukko piirejä ja kurttuja,
joka oli todistuksena ankarasta työstä vapaassa ilmassa. Suuresti
etenevä, partainen leuka viittasi luonteesen, joka ei helposti
luopunut tehdystä aikomuksesta. Hän oli ehkä viiden kymmenen vuotias
tahi runsaammin sillä musta, kihara tukkansa oli harmaankirjava.
Hänen kasvonsa eivät levossa olleet vastenmieliset, vaikka hänen
suuret kulmakarvansa ja esiinpistävä leukansa antoivat hänelle, kuten
äsken näin, hurjan ja kauhean ulkonäön, ollessaan suuttunut. Hän
istui nyt sidotut kädet polvillaan ja pää rintaa vasten vaipuneena,
hänen tuimat, vilkkuvat silmänsä tuijottivat arkkuun, joka oli ollut
syynä hänen rikoksiinsa. Minusta tuntui, kuin olisi hänen jäykissä,
hillityissä piirteissään ollut enemmän surua kuin kiukkua. Kerran
katsahti hän minuun leikillinen loisto silmissään.
"No, Jonathan Small," sanoi Holmes sytyttäen sikarinsa; "olen
suuttunut että on käynyt näin."
"Sitä olen minäkin, sir," vastasi hän rohkeasti. "En luule ehein
nahoin pääseväni tästä. Mutta voin valalla vakuuttaa, etten kättäni
kohottanut Sholtoa vahingoittaakseni. Tuo pieni helvetinkoira Tonga
se oli, joka ampui yhden kirotuista piikeistään häneen. Minä en ole
osallinen siihen, sir. Olin siitä yhtä ikävissäni kuin olisi se ollut
oma lihallinen veljeni. Rankaisin tuota pientä paholaista köyden
pätkällä, mutta se oli kerran tehty, enkä voinut sille sitte enää
mitään."
"Kas tässä sikari," sanoi Holmes, "ja maistakaa tästä pullostani --
olettehan ihan märkä. Miten voittekaan ajatella että noin pieni ja
heikko mies kuin tuo musta kääpiö voisi voittaa mr Sholton ja pitää
hänestä kiinni, sill'aikaa kuin te kiipesitte nuoraa pitkin ylös?"
"Te näytätte tietävänne kaikki yhtä hyvin kuin olisitte itse ollut
läsnä, sir. Olin kuitenkin toivonut että huone olisi tyhjä. Tunsin
jotenkin talon tavat, ja siihen aikaan mr Sholto tavallisesti meni
alakertaan illalliselle. Minä en koeta salata mitään. Paras keino
puolustuksekseni on juuri se, että puhun totta. Jos olisi ollut tuo
vanha majori kysymyksessä, olisin tehnyt hänestä lopun keveällä
sydämmellä. En olisi enempää ajatellut pistäissäni veitsen hänen
rintaansa kuin polttaessani tätä sikaria. Mutta onpa kovaa, että
minun pitää joutuman pulaan nuoren Sholton tähden, jonka kanssa
minulla ei ollut mitään epäselvää."
"Olette mr Alhelney Jonesin, Scotland Yardista valvonnan alla. Hän
aikoo viedä tiedät kotiin minun luokseni, ja minä aion siellä pyytää
teitä tarkasti selittämään koko asian kulun. Mutta teidän pitää
kertoman kaikki rehellisesti ja suoraan, -- jos sen teette, toivon,
että voin olla teille hyödyksi. Luulen voivani näyttää todeksi,
että myrkky vaikuttaa niin pian, että mies oli kuollut jo ennenkuin
tulitte huoneesen."
"Sen hän olikin, sir. En elämässäni ole niin hämmästynyt, kuin
silloin nähdessäni hänen irvistelevän minulle, kun kiipesin sisään
ikkunasta. Oikein sydämmeeni koski, sir. Olisin milt'ei lyönyt
Tongan kuoliaaksi, jos ei hän olisi lähtenyt niin pian pakoon. Sen
takia hän unohti nuijansa ja muutamat nuolistaan myöskin, kuten hän
sanoi minulle, joka varmaankin johti teitä meidän jälillemme, mutta
miten voitte seurata meitä edelleen, sitä en voi käsittää. Minä en
vihaa teitä kuitenkaan sen takia. Mutta kyllä se on kummallista,"
jatkoi hän katkerasti hymyillen, "että minä, jolla on laillinen
oikeus puoleen miljoonaan, viettäisin ensimmäisen puolen elämästäni
rakentumalla aallonmurtajaa Andamansaarilla ja luultavasti saan
viettää toisen puolen kaivamalla kanavia Dartmoorissa. Se oli
minulle onneton päivä, kun ensi kerran näin kauppias Achmetin ja
Agra-aarteen, joka aina on tuottanut onnettomuutta sille, joka
sen on omistanut. Häneltä se riisti hengen, majori Sholtosta se
teki petturin ja piti häntä alituisessa pelvossa, ja minulle on se
tuottanut vankeuden koko elämänijäksi."
Samassa tunki Athelney Jones leveät hartiansa ja suuren vartalonsa
ahtaaseen kajuuttaan.
"Vähäinen perhejuhla," huomautti hän. "Antakaa minulle siemaus
pullostanne, Holmes. -- Voimmepa molemminpuolisesti onnitella
toisiamme. Olipa onnettomuus, ettemme saaneet sitä toista elävänä,
mutta sille ei voinut mitään. Mutta kuulkaa. Holmes, tunnustakaa että
olitte miltei liian varovainen. Tuskin saimme hänen kynsiimme."
"Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin," sanoi Holmes. "Mutta minä en
tosiaankaan tiennyt että Aurora oli sellainen pikakulkija."
"Smith sanoo, että se on yksi virran nopeakulkuisimpia höyryveneitä,
ja että jos hänellä olisi ollut yksi mies lisää konetta hoitamassa,
emme koskaan olisi saaneet sitä kiinni. Hän vannoo ei tietäneensä
mitään koko Norwood-jutusta."
"Siitä ei hän tiennytkään," sanoi vankimme, "-- ei vähääkään.
Vuokrasin hänen höyryveneensä, kun kuulin että se oli nopeakulkuinen.
Emme puhuneet hänelle mitään, mutta maksoimme hänelle runsaasti, ja
me lahjoittaisimme hänelle jotakin erinomaista, jos onnistuisimme
pääsemään höyryymme Esmeraldaan, joka oli Gravesendissa ja määrätty
menemään Brasiliaan."
"Noo, jos hän ei ole mitään paha tehnyt, pidämme kyllä huolen, ett'ei
mitään pahan hänelle tapahdu. Vaikka olemme nopeat vangitsemaan
poikiamme, emme niin pian kuitenkaan tuomitse heitä." Oli kummallista
nähdä, kuinka tuo johdonmukainen Jones jo rupesi ylpeilemään
onnistuneesta saaliista. Hymystä, joka leikki Sherlock Holmesin
kasvoilla, voin nähdä, että häntäkin asia huvitti.
"Olemme pian Wauxhall Bridgen luona," jatkoi Jones "ja laskemme
siellä teidät, tohtori Watson, aarre-arkkuinenne maihin. Tuskinpa
minun tarvitsee mainitakaan, että asetun suureen edesvastaukseen
käyttäytymällä tällä tavoin. Se on suurissa määrin epäsäännöllistä,
mutta lupaus on tietysti täytettävä. Olen kuitenkin pakotettu,
virkani puolesta, lähettämään polisikonstaapelin matkaanne, kun
teillä on niin kallisarvoinen kapine käsissänne. Luultavasti ajatte
hevosella?"
"Kyllä, niin olen aikonut."
"Vahinko ettei löydy avainta, jotta voisimme tarkastaa sen ensin.
Saatte murtaa sen auki. Missä avain on, ukkoseni?"
"Themsin pohjalla," vastasi Small lyhyesti.
"Hm! Ei olisi tarvinnut saattaa meille tuota tarpeetonta vaivaa.
Olette jo hankkineet meille tarpeeksi sitä lajia. Kaikissa
tapauksissa, tohtori, ei minun tarvitse muistuttaa teitä
varovaisuudesta. Ottakaa arkku takaisin kotiinne Baker Streetille.
Tapaatte meidät siellä matkallamme vartijakonttooriin."
Laskivat minut raskaine rauta-arkkuineni maihin Wauxhallin luona
paksun, iloluontoisen polisikonstaapelin seuraamana. Neljännestuntia
ajettuamme saavuimme mrs Cecil Forresterin asuntoon. Palvelustyttö
näytti hämmästyneen noin myöhäisestä vierailusta. Mrs Cecil Forrester
oli poissa, selitti hän, ja tulisi vasta hyvin myöhään kotio. Mutta
miss Morstan oli salissa, ja sinne minä menin aarrearkku kainalossa
jättäen avuliaan polisikonstaapelin roskiin.
Hän istui avoimen ikkunan ääressä, puettuna ohueen, valkoiseen
pukuun, jota uumilta ja kaulassa koristi kapea, purppuranpunainen
raita. Lempeä valo varjostetusta lampusta valaisi hänen olentonsa,
siinä istuissaan taapäin nojautuneena tuolissa, leikki hänen
vakavilla, lempeillä kasvoillaan ja valaisi tummalla metalliloistolla
hänen runsaan, aaltoilevan tukkansa. Valkea käsivarsi riippui tuolin
käsipuolta, ja koko hänen asentonsa ja ulkomuotonsa todistivat
syvällisestä surumielisyydestä.
Kuullessaan askeleeni hypähti hän paikaltaan, ja kirkas hämmästyksen
ja ilon punastua valaisi hänen kalpeat kasvonsa.
"Kuulin jonkun tulevan ajaen," sanoi hän. "Luulin sen mrs
Forresteriksi, joka tuli takaisin niin aikaisin, mutta en voinut
aavistaakaan, että se olisitte te. Mitä uutisia teillä on minulle
kerrottavana."
"Minulla on parempaakin kuin uutisia," vastasin minä asettaen arkun
pöydälle ja puhuen iloisesti ja huolettomasti, vaikka sydämmeni oli
suuresti murheissaan. "Minä tuon teille jotakin, joka voittaa kaikki
uutiset maailmassa. Tuon teille omaisuuden."
Hän loi katseen rauta arkkuun.
"Onko tuo siis aarre?" kysyi hän jotenkin välinpitämättömänä.
"Kyllä; se on tuo suuri Agra-aarre. Puolet siitä kuuluu teille,
toinen puoli Thaddeus Sholtolle. Te tulette kumpikin saamaan
parisataatuhatta puntaa. Ajatelkaappas tuota! Kymmenentuhatta puntaa
vuotuista korkoa. Englannissa ei löydy montaa rikkaampaa nuorta
naista. Eikö se ole suuremmoista?"
Luulon että vähän liioittelin ihastustani, ja että hän huomasi
jotakin onttoa onnentoivotuksessani, sillä huomasin että hän vähän
kohotti kulmiaan ja katseli uteliaasti minuun.
"Jos se on minun omaisuuttani," sanoi hän, "niin teitä minun tulee
siitä kiittää."
"Ei suinkaan," vastasin minä, "ei minua, vaan ystävääni Sherlock
Holmesta. En paraimmallakaan tahdolla olisi koskaan voinut seurata
johtonuoraa, joka pani hänen eritteleviin älynsä koetukselle. Miten
olikaan, oli kaikki joutumaisillaan hukkaan viimeisessä hetkessä."
"Olkaa hyvä ja istukaa, tohtori Watson, ja kertokaa minulle kaikki
tyyni," pyysi hän.
Kerroin hänelle lyhykäisesti, mitä oli tapahtunut, sittekun
viimeksi tapasin hänet, kerroin Holmesin uudesta tutkimustavasta,
Auroran löytämisestä, Athelney Jonesin esiintymisestä, illallisesta
matkastamme ja hurjasta takaa-ajosta Themsillä. Hän kuunteli suu
puoleksi auki ja loistavin silmin kertomusta seikkailuistamme.
Puhuessani nuolesta, joka oli sattumaisillaan meihin, kalpeni hän
niin että pelkäsin hänen pyörtyvän.
"Ei ole vaaraa," sanoi hän kun kiiruhdin kaatamaan hänelle vettä.
"Olen ihan hyvinvoipa. Pelästyin vaan kuullessani, että olin
saattanut ystäväni sellaiseen kauheaan vaaraan."