Nielsonin suureen lautatarhaan, joka sijaitsi Valkoisen
Kotkan-ravintolan takana. Täällä kääntyi koira hurjana innostuksesta
syrjäportista kartanolle, jossa sahantyömiehet jo olivat täydessä
työssä. Eteenpäin mentiin hurjassa vauhdissa sahajauhojen ja
puulaatujen poikki sinne tänne lautatapulien lomitse, kunnes Toby
viimein voitonriemusta ulvahtaen juoksi ylös suurelle tynnyrille,
joka vielä oli rattailla, joilla se oli sinne kuljetettu. Kieli
riippuen suusta ja silmät kiiltäen katsoi hän ylpeästi toisesta
toiseen, odottaen hyväksymisen ja kiitollisuuden osotusta. Tynnyrin
vanteet sekä rattaitten pyörät olivat tahratut jollakin tummalla
nesteellä ja ilma ympärillä oli täynnä väkevää kreosootin hajua.
Sherlock Holmes ja ininä tuijotimme hämillämme toisiimme ja
purskahdimme sitte yht'aikaa hillitsemättömään nauruun.
Kahdeksas luku.
Apulaisjoukkomme.
"Mitä tämä tahtoo sanoa?" huudahdin minä. "Toby on turmellut arvonsa
hairahtumattomuuteensa katsoen."
"Hän on tehnyt ymmärryksensä mukaan," sanoi Holmes, nostaen koiran
rattailta ja vei sen pois lautatarhasta. "Jos ajattelette kuinka
paljon kreosootia päivittäin kuletetaan Lontoossa, ei ole kummallista
että meidän tiemme on sekoittunut jonkun muun kanssa. Sitä käytetään
runsaasti nykyaikana, varsinkin puuta kuivatessa. Toby-parkaa ei saa
moittia."
"Meidän täytyy nyt luultavasti mennä takaisin valtatielle."
"Kyllä. Onneksi ei meillä ole pitkää matkaa käveltävänä. Knight
Placella erehdytti koiraa varmaankin se, että siitä lähti kaksi eri
tietä, jotka veivät vastakkaisiin suuntiin. Valitsimme väärän. On
siis ainoastaan seurattava toista."
Siitä ei ollut mitään vaikeuksia. Vietyämme Tobyn siihen paikkaan,
missä hän oli erehtynyt, kiersi hän ensin ympäri laajassa piirissä ja
lähti sitte juoksemaan toista suuntaa.
"Meidän täytyy nyt pitää huolta ett'ei hän vie meitä sinne, mistä
kreosoottitynnyri tuli," huomautin minä.
"Sitä olen minäkin ajatellut. Mutta kuten näette, seuraa hän
sivukäytävää, jota vastoin rattaat ovat kulkeneet ajotietä. Ei hätää,
me olemme kyllä oikealla tiellä."
Toby vei meitä joelle päin, Belmont Placen ja Prince Streetin poikki.
Broad Streetin päässä meni se suoraan joen reunalle, missä oli pieni
puusilta. Toby vei meidät sitte sen äärimmäiseen päähän ja pysähtyi
sitte ulvoen ja katsellen tummaa peilikirkasta vedenpintaa.
"Meillä ei ole onnea," sanoi Holmes. "He ovat ottaneet veneen tässä."
Useampia pieniä ruuhia ja veneitä oli kiinnitetty siltaan, ja me
veimme Tobyä toisen luota toiselle. Mutta vaikka se tarkkaan haisteli
niitä, ei hän osottanut löytäneensä jälkiä.
Tuon yksinkertaisen sillan vieressä sijaitsi vähäinen kivirakennus,
jonka toisesta ikkunasta puukyltti pisti esiin. "Mordecai Smith"
seisoi siinä suurilla kirjaimilla ja sen alla "Veneitä vuokrattavana
tunnittain tai päiväksi." Eräs toinen kirjoitus oven yläpuolella
ilmoitti meille että höyryvene myöskin löytyi saatavana, -- jonka
ilmoituksen vielä, vahvisti suuri kivihiilikasa rantalaiturilla.
Sherlock Holmes katsoi vitkaan ympärilleen, ja hänen kasvoissaan
näkyi onnettomuutta aavistava ilme.
"Tämä näyttää toivottomalta," sanoi hän. "Nuo veijarit ovat
viekkaampia kuin luulin. He näyttävät lakaisseen jäljet umpeen
perässään. Epäilen, että tämä oli jo edeltäpäin päätetty."
Hän oli jo lähestynyt talon ovea, kun se samassa aukaistiin ja
pieni vaaleanverinen kuusivuotias poika tuli ulos juosten, vankan,
punaposkisen naisen, jolla oli suuri sieni kädessä, seuraamana.
"Tule tänne, poika, ja anna minun pestä sinua!" huusi nainen. "Jack,
kuuletko, tule nyt! Jos isä tulee kotiin ja näkee sinut tuollaisessa
korjassa, saamme tietää että elämme!"
"Pieni pahankurinen poika!" sanoi Holmes valtaviisaasti. "Sellainen
punaposkinen veitikka. Kuule, Jack, haluaisitko sinä jotakin oikein
mielelläsi?"
Nuori mies mietti hetkisen.
"Ottaisin mielelläni yhden shillingin," sanoi poika.
"Etkö mitään muuta kernaimmin tahtoisi?"
"Kyllä, tahtoisin kernaimmin kaksi," vastasi viisas nuorukainen
hetken mietittyänsä.
"Tässä saat! -- Omituinen lapsi, mrs Smith."
"Niin, jumala varjelkoon teitä, sir, viisas hän on enemmän kuin
toivoa voikaan. Minun on oikein vaikea ohjata häntä, varsinkin kun
ukko on poissa näin useampia päiviä kerrallaan."
"Onko hän poissa?" huudahti Holmes pettymyksen äänellä. "Sepä oli
ikävää, -- minun piti juuri puhutella mr Smithiä."
"Hän on ollut poissa eilen aamusta asti, sir, ja totta puhuen, tulen
jo vähän murheelliseksi hänen tähtensä. Mutta jos haluatte venettä,
voin minä yhtä hyvin toimittaa asianne."
"Tahtoisin vuokrata hänen höyryveneensä."
"Oh, sir, höyry veneessä hän juuri lähti. Se juuri surettaa minua
kun tiedän, ett'ei veneessä ollut enempää hiiliä kuin että kestäisi
Woolwichiin ja sieltä takaisin. Jos hän olisi lähtenyt proomussa,
en olisi hetkeäkään ajatellut asiaa, sillä monta kertaa on hänellä
ollut asiaa aina Gravesendiin asti, ja jos siellä sitte oli paljon
tekemistä, voi tapahtua että hän jäi sinne yöksi. Mutta mitähän
hyötyä hänellä on höyryveneestä ilman hiiliä?"
"Onhan hän voinut ostaa niitä joltakin laiturilta alempaa virran
reunalla."
"Sen hän olisi voinut, mutta se ei olisi hänenlaistansa. Monta
kertaa olen kuullut hänen kiroilevan niitä kalliita hintoja, joita
vaativat parista säkistä. Muuten en voi kärsiä tuota puujalka-miestä!
Mitä hän täällä lurjustelee päivät pääksytysten vastenmielisellä
ulkomuodollaan ja vieraalla puheenparrellaan?"
"Puujalkainen mieskö?" kysyi Holmes hämmästyneenä.
"Niin, sir, omituinen olento ruskeine babiaanimaisine kasvoineen,
mutta joka useamman kerran oli miestäni etsimässä. Hän se oli joka
toissa yönä herätti meidät ja vieläpä ukkoni tiesi, että hänen piti
tulla, sillä hänellä oli höyryä veneessä. Sanon suorastaan, sir, minä
olen kovin levoton koko asiasta."
"Mutta hyvä mrs Smith," sanoi Holmes olkapäitään kohottaen, "tehän
olette turhasta peloissanne. Miten voitte väittää että se juuri oli
hän, puujalalla, joka tuli tänne yöllä? En käsitä, miten voitte olla
niin varma."
"Hänen äänensä, sir. Tunsin hänen äänensä, -- se on niin karkea ja
sameinen. Hän koputti ikkunalle -- se oli ehkä kolmen aikaan: "Ylös,
kapteini," sanoi hän, "meidän ei auta viipyä." Ukkoni herätti Jimin
-- se on vanhimman poikamme nimi -- ja siten he lähtivät sanomatta
sanaakaan minulle. Kuulin selvästi, miten puujalka kopisi kiviä
vastaan."
"Ja oliko tuo puujalkamies yksin?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa, sir. En kuullut kenenkään muun ääntä."
"Niin, se oli ikävää, mrs Smith, sillä olisin tarvinnut höyryveneen,
ja olen kuullut niin paljon kiitettävän teidän pientä... Mikä sen
nimi taas olikaan?"
"_Aurora_, sir."
"Niin, niin! Eihän se ole tuo vanha vihriäinen, keltaisella reunalla,
joka on niin leveä ja kömpelön näköinen?"
"Eikä! Meidän on hienompi ja sievempi kaikista koko virran veneistä.
Se on juuri maalattu mustaksi ja kaksi punaista raitaa syrjässä."
"Kiitos! Toivon että pian saatte tietoja mr Smithistä. Aion lähteä
virtaa alas ja jos satun näkemään _Auroran_, sanon miehellenne, että
olette levoton. Oliko siinä musta savupiippu, vai kuinka sanoitte?"
"Ei, sir, -- musta ja siinä valkoinen raaka."
"Niinhän se olikin! Syrjät olivat mustat. Hyvästi mrs Smith. Tuolla
seisoo mies, lautan luona Watson. Menkäämme siinä ylitse."
"Pääasia tuollaisten ihmisten kanssa," sanoi Holmes, "on, ettei
koskaan saa antaa heidän huomata että heidän tiedonantonsa
olisivat mistään arvosta. Jos sen tekee, sulkeutuvat he heti kuni
simpsukat. Mutta jos kuuntelee heitä vallan välinpitämättömänä ja
vastustelemalla, on hyvin luultavaa että saa tietää juuri, mitä
haluaakin."
"On siis jotenkin selvänä, mitä meidän nyt on tehtävä," sanoin.
"Mitä te tekisitte?"
"Minä vuokraisin höyryveneen ja lähtisin alas virtaa pitkin ajamaan
takaa _Auroraa_."
"Rakas ystäväni, siitä olisi ääretön vaiva. Se on voinut laskea
maihin minkä sillan luona hyvänsä toiselle tai toiselle puolelle
virtaa tästä Greenwichiin. Sillan alapuolella on monen peninkulman
alueella täydellinen labyrintti maallenousupaikkoja. Kuluisi monta
päivää ennenkuin olisitte etsineet nuo kaikki, jos yksin olisitte
toimessa."
"Käyttäkää polisia!"
"Ei. En kutsu luultavasti Athelney Jonesta avukseni ennenkuin
viimeisessä hetkessä. Hän ei ole mikään tuhmeliini, enkä tahtoisi
tehdä mitään, joka vahingoittaisi häntä virassaan. Mutta minua
huvittaa saattaa asia loppuun, kun kerran olemme näin kauas päässeet."
"Eikö voisi ilmoittaa sanomalehdissä ja pyytää tietoja eri
rantamestareilta?"
"Yhä pahempaa ja pahempaa! Otuksemme saisivat tietää, että heillä
on koirat jälkiä ajamassa, ja lähtisivät viipymättä maasta. Sehän
on heidän aikomuksensa kaikissa tapauksissa, mutta niin kauan kuin
luulevat olevansa täydellisesti vaaratta, eivät he pidä kiirettä.
Siinä suhteessa on Jonesin äly meille hyödyksi, sillä hänen
ajatuksensa asiasta tunkee luonnollisesti yleisöön jokapäiväisen
sanomalehdistön kautta ja luulottelee pakeneville, että kaikki ovat
viedyt väärälle tielle."
"Mitä meidän sitte on tehtävä?" kysyin kun olimme astuneet maihin
Millbankin ojennuslaitoksen luona.
"Otamme tuon hevosen, ajamme kotiin, syömme vähän aamiaista
ja nukumme tunnin. Se on ihan välttämätöntä, jos on aikomus
olla pystyssä taas iltapäivällä. Pysähtäkää lähimmäiselle
sähkölennätinasemalle, ajuri! Tobyn pidämme edelleen, -- siitä on
meille ehkä vielä hyötyä."
Pysähdyimme Great Peter Streetin postiasemalle, ja Holmes lähetti
sähkösanomansa.
"Kenelle luulette sen lähettäneeni?" kysyi hän taas ollessamme
menossa.
"Sitä on minun mahdoton arvata."
"Muistatte tuon Baker-Street-osakunnan, jota käytin salapolisina
Jeffersonin jutussa."
"Kyllä," vastasin nauraen.
"Tämä on juuri sellainen tapaus, missä heidän vaikutuksensa on
arvaamaton. Jos he eivät onnistu on minulla muita keinoja, mutta
tahdon koettaa heitä ensin. Sähköitin pienelle, likaiselle luutnantti
Wigginsilleni ja minä luulen että hän on luonamme seurueineen
ennenkuin olemme lopettaneet aamiaisemme."
Kello kävi yhdeksättä, ja minussa rupesi tuntumaan voimakas
vastavaikutus yön monen kiihottavan tapahtuman jälkeen. Olin
väsynyt ja pääni tuntui raskaalta ja jäsenet olivat kangistuneet.
Minussa ei vaikuttanut ammatti-innostus niinkuin seuraajassani, en
myöskään pitänyt asiaa paljaana abstraktisena, intellektuellisena
probleemina. Mitä koski Bartholomeus Sholton kuolemaa, olin jotenkin
välinpitämätön koko asian suhteen; en ollut kuullut mitään hyvää
hänestä enkä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä hänen murhaajaansa
kohtaan. Mutta aarteen laita oli toinen. Se, tahi osa siitä kuului
oikeastaan miss Morstanille. Niin kauan kuin oli vähänkin toivoa
saada se takaisin, olin valmis uhraamaan henkeni sen puolesta. Totta
oli, että jos löytäisin sen, niin luultavasti ikipäiviksi menisi
hän hukkaan minulta. Mutta sepä olisikin turhamaista ja itsekästä
rakkautta, joka antaisi vaikuttaa itseensä sellaisista syistä.
Jos Holmes pyrki saamaan selvää rikoksellisista, niin oli minulla
kymmenkertaisesti suurempi syy, joka pakotti minut etsimään aarretta.
Kylvettyäni kotona Baker Streetillä ja vaihdettuani vaatteita, olin
joukon virkeämpi. Tullessani huoneesemme, oli pöytä katettu ja Holmes
kaatamassa kahvia.
"Tässä nähdään," sanoi Holmes nauraen ja osotti sanomalehteä.
"Tuo älykäs Jones ja kaikkialla läsnäoleva uutisten kokooja ovat
päättäneet asian keskenänsä. Mutta olettehan kuulleet tarpeeksi siitä
nykyään. On parasta että ensin syötte vähäsen."
Otin sanomalehden häneltä ja luin lyhyen uutisen, jonka nimenä oli:
"Salaperäinen tapaus Yli Norwoodissa."
"Kahdentoista aikaan viime yönä," kertoi Standard, "tavattiin mr
Bartholomeus Sholto, asuva Pondicherry Lodgessa, Yli Norwoodissa,
kuolleena asunnossaan, luultavasti murhattuna. Sen mukaan,
mitä olemme kuulleet, ei mitään erityisiä jälkiä ulkonaisesta
väkivallasta huomattu Sholton ruumiissa, mutta arvokas kokoelma
intialaisia jalokiviä, jotka vainaja oli isältään perinyt, oli
kadonnut. Onnettomuuden huomasivat ensin mr Sherlock Holmes ja
tohtori Watson, jotka olivat tulleet sinne vainajan veljen Thaddeus
Sholton seurassa. Omituisen onnellisen sattuman johdosta oli mr
Athelney Jones, tuo hyvin tunnettu jäsen salapolisijoukossamme,
juuri Norwoodin polisikonttoorissa ja oli paikalla puolentunnin
kuluttua tiedon saatuaan. Hänen harjaantunut ja kokenut
tarkkanäköisyytensä suuntautui heti rikoksellisten selville saamiseen
sillä seurauksella, että veli Thaddeus Sholto jo on vangittu sekä
emännöitsijä mrs Bernstone, eräs intialainen palvelija nimeltä
Lal Rao, ja portinvartija Mc Murdo. Aivan varmaa on että varas
tahi varkaat hyvin tunsivat talon, sillä mr Jones on tunnetuilla
teknillisillä ominaisuuksillaan ja hienolla huomaamiskyvyllään
onnistunut huomattavalla johdonmukaisuudella näyttämään etteivät
rikokselliset olleet voineet tulla sisään ikkunasta eikä ovesta,
vaan täytyivät raivata itselleen tien suoraan katon poikki ja sitte
laskuoven kautta huoneesen, joka oli yhteydessä huoneen kanssa,
jossa ruumis löydettiin. Tämä tosiasia, josta ei ole epäilemistä,
osoittaa selvästi, ett'ei sisäänmurto ollut ainoastaan sattuman työ,
niinkuin nopea lainvalvojain asiaantarttuminen selvästi esiintuo
sen suuren edun, että sellaisissa tilaisuuksissa on terävä ja etevä
pää johtamassa. Me katsomme että tämä antaa uutta tukea niille,
jotka toivovat nähdä salapolisejamme toimessa ja siten saatettuina
lähempään ja vaikuttavampaan yhteyteen tapausten kanssa, joita heidän
velvollisuutensa on tutkia."
"Sepä on oivallista!" sanoi Holmes ivallisesti nauraen. "Mitä siitä
sanotte?"
"Sanon, että itse tuskin olemme jääneet vangitsematta, ollen
sekotettuina murhaan."
"Sen minäkin luulen. Enkä minä vieläkään ole varma vapaudestamme, jos
häntä sattuisi kohtaamaan uusi älykkäisyyden puuska."
Samassa soi eteisen kello tulisesti ja sitte kuulimme emännöitsijämme
äänekkäästi valittaen ihmettelevän ja pauhaavan eteisessä.
"Kaikkien henkien nimessä, Holmes," sanoin minä nousten pöydästä.
"Luulen että he jo ovat täällä!"
"Eivät suinkaan. Niin huonosti eivät asiat vielä ole! Se on
varmaankin tuo vapaaehtoinen voima -- Baker Streetin apujoukot."
Hänen vielä puhuessa, kuului paljaitten jalkojen tallutusta ylös
portaita, jota seurasi kimeitten äänien sekavaa solinaa, ja sisään
tunki tusina likaisia ja repaleisia katupoikia. Huolimatta heidän
äänekkäästä tulostaan näytti jonkinlainen kuri vallitsevan heidän
keskellään, sillä heti asettuivat he yhteen riviin ja tuijottivat
meihin odottavalla muodolla. Yksi heistä joka oli pitempi ja vanhempi
muita, astui esiin verkallisella paremmuuden muodolla, joka näytti
hyvin naurettavalta tuollaisella surkealla, pienellä linnunpelätillä.
"Saanut sananne, sir," sanoi hän, "ja toimitin heti heidät tänne.
Kolme hopearahaa raitiovaunupileteistä."
"Tässä saat," sanoi Holmes ottaen taskustaan pari hopearahaa.
"Vastaisuudessa voivat he tuoda tietonsa sinulle Wiggins, ja sinä
minulle. Minä en tahdo että talo noin valloitetaan. Mutta on kait
parasta että kaikki saatte kuulla ohjesäännöt. Tahtoisin saada selkoa
eräästä pienestä höyryveneestä ja missä se nykyään oleskelee, --
sen nimi on Aurora, omistaja on Mordecai Smith, on musta ja kaksi
punaista raitaa syrjässä ja musta savutorvi valkealla vyöllä. Sen
pitäisi löytämän jossakin alhaalla päin. Yhden pojista täytyy asettua
Mordecai Smithin rantalaiturin luo vastapäätä Millbankia, nähdäkseen,
josko vene tulee takaisin. Teidän pitää jakaa työ keskenänne ja
perinpohjin etsiä molemmat rannat. Ilmoittakaa heti minulle kun
saatte tietoja. Onko kaikki selvänä?"
"Kyllä, kapteini!" vastasi Wiggins.
"Vanha taksa ja yksi guine pojalle, joka löytää veneen. Tässä saatte
yhden päivän palkan etukäteen. Menkää nyt!"
Hän antoi heille yhden shillingin kullekin, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olivat he jo kadulla.
"Jos vene on vedenpinnan yläpuolella, niin etsivät he sen," sanoi
Holmes, nousten pöydästä ja sytyttäen piippunsa. "He voivat tunkeutua
joka paikkaan, nähdä kaikki, kuulla kaikki, mitä sanotaan. Odotan
ennen iltaa kuulevani että ovat saaneet vihiä siitä. Sill'aikaa emme
voi muuta kuin odottaa seurauksia. Me emme voi jatkaa keskeytyneitä
tutkimuksiamme ennenkuin saamme tietoja joko Aurorasta tai Mordecai
Smithistä."
"Toby varmaankin pitäisi näistä jäännöksistä... Aijotteko mennä
nukkumaan, Holmes?"
"En; en ole väsynyt. Minulla on kummallinen ruumiinrakennus. En
muista, että milloinkaan olisin tuntenut itseäni väsyneeksi työstä,
mutta työttömyys, se kokonaan uuvuttaa minut. Istaudun polttamaan
ja miettimään sitä harvinaista asiaa, jonka kaunis holhokkini on
antanut puuhattavaksemme. Jos joskus tällainen teko on ollut helppoa,
niin pitäisi meidän olla sitä. Puujalkaiset miehet eivät ole varsin
tavallisia ja toinen on luullakseni ihan yksin lajiansa."
"Taaskin tuo toinen!"
"En tosin tahdo peittää häntä teiltä mihinkään salaperäiseen humuun.
Mutta teidän on itse täytynyt muodostaa hänestä oma mielipiteenne
nyt. Punnitkaa tarkoin kaikki seikat! Erinomaisen pienet jalanjäljet,
varpaat, joita ei koskaan kenkä ole ahdistanut, paljaat jalat,
kivipäinen puunuija, suurta notkeutta, pieniä myrkytettyjä piikkejä.
Mitä tuosta kaikesta päätätte?"
"Hän on villi!" huudahdin minä. "Ehkä joku noista hindueista, jotka
olivat Jonathan Smallin tovereita."
"Tuskinpa," vastasi Holmes. "Kun ensin näin nuo kummalliset aseet,
olin taipuvainen uskomaan samaa, mutta jalanjälkien omituinen muoto
saattoi minun lähemmin ajattelemaan asiaa. Muutamat Intian niemimaan
asukkaista ovat pienikasvuisia, mutta kukaan ei olisi voinut jättää
sellaisia jälkiä kuin nämä. Varsinaisella hinduilaisella on pitkät ja
kapeat jalat. Varvikkeita pitävällä muhamettilaisella on isovarvas
selvästi erotettuna muista, koska hihna tavallisesti pujotetaan sen
ja muitten varpaitten välistä. Nämä pienet piikit voivat myöskin olla
ammutut ainoastaan yhdellä tapaa. Ne ovat tähdätyt puhalluspillistä!
Noo, mistä on siis villimme kotoisin?"
"Etelä-Amerikasta," ehdottelin epäröiden.
Holmes kohotti kätensä ja otti hyllyltä paksun kirjan.
"Tässä on ensimmäinen osa maantieteellisestä teoksesta, joka juuri
on ilmestymässä. Sen voimme pitää viimeisenä auktoriteettina.
Mitä tässä on! 'Andamansaaret sijaitsevat 340 engl. peninkulmaa
pohjoiseen Sumatrasta Bengalin lahdessa.' Hm, hm. Mitä kaikki tämä
on? 'Kostea ilmanala, koralliriuttoja, haikaloja, Port Blair,
pahantekijä parakkeja, Rutlandsaari, puuvillaistutuksia...' Kas,
tässä se on! 'Alkuasujamet Andamansaarilla ovat ehkä maan pienin
kansa, vaikka ihmistutkijat asettavat heidän edelleen bushmannit
Afrikassa, kaivaja-intiaanit Amerikassa ja Terra del Fuegiansissa.
Heidän pituutensa on keskimäärin tuskin neljä jalkaa, vaikka löytyy
täys-ikäisiä, jotka ovat paljon pienempiä. He ovat hirmuista,
vihaista ja työlästä kansaa, vaikka voivat osoittaa suurinta
ystävyyttä, kun kerran on saavuttanut heidän luottamuksensa.'
Huomatkaa tämä, Watson! Ja kuulkaa nyt edelleen. 'He ovat luonnostaan
erittäin rumia, varustetut suurella, epämuotoisella päällä, pienillä,
ilkeillä silmillä, ja vääristetyillä kasvonpiirteillä. He ovat niin
kauheita ja itsepintaisia, että kaikkien brittiläisten virkamiesten
ponnistukset vaikuttaa heihin, ovat olleet turhat. He ovat aina
olleet haaksirikkoisten merimiesten kauhuna, sillä heidän on tapana
lyödä niitä kuoliaaksi kivinuijillaan tahi ampua myrkytetyillä
nuolillaan. Tällaiset verilöylyt päättyvät poikkeuksetta raa'alla
juhlalla.' Hauska, rakastettava kansa, -- eikö totta, Watson? Jos tuo
veitikka olisi saanut noudattaa omia päähänpistojaan, olisi asia
varmaankin saanut vielä hirveämmän käänteen. Luulen, että Jonathan
Small olisi maksanut paljon, jos hänen ei olisi tarvinnut käyttää
häntä."
"Mutta miten tuli hän saamaan niin omituisen apulaisen?"
"Niin, siihen minä en voi vastata. Mutta, kuten jo olemme päätelleet,
että Small pakeni Andamansaarilta, ei ole niin kummallista että tuo
alkuasukas on seurannut häntä. Saamme kyllä selon siitä kaikesta
aikanaan. Mutta kuulkaa, Watson, -- näytätte niin väsyneeltä.
Laskeutukaa tuohon sohvalle, niin saadaan nähdä, enkö saa teitä
nukkumaan."
Hän otti esiin viulunsa seinältä ja alkoi soittaa hiljaista,
nukuttavaa säveltä, -- omaa sävellystä luultavasti, sillä hänellä
oli harvinainen kyky improvisoida. Minä muistan hämärästi hänen
pitkän hoikan vartalonsa, vakavat kasvonsa ja hitaasti kohoutuvan
ja laskeuvan rokansa. Sitte tuntui minusta ikäänkuin rauhallisesti
keinuisin hiljaisella sävelmerellä, kunnes vihdoin saavuin unen
valtakuntaan, missä Mary Morstanin lempeät kasvot hymyilivät minulle.
Yhdeksäs luku.
Odottamaton viivytys.
Oli myöhä iltapäivällä, kun voimistuneena ja raitistuneena heräsin.
Sherlock Holmes istui samassa asennossa, kuin nukkuessani, paitsi
että hän oli laskenut viulun pois ja luki kirjasi. Hän katsoi minuun,
kun liikahdin ja huomasin että hän oli huolestuneen näköinen.
"Olette nukkunut hyvin," sanoi hän. "Pelkäsin että keskustelumme
herättäisi teidät."
"En ole mitään kuullut." vastasin minä. "Oletteko saanut tuoreita
tietoja?"
"Valitettavasti en. Tunnustan, että olen ihmeissäni ja pettynyt. Olin
odottanut saavani tietää jotakin varmaa tähän aikaan. Wiggins oli
äsken täällä. Hän sanoo etteivät ole nähneet merkkiäkään veneestä. Se
oli erittäin kiusallinen viivytys, sillä joka hetki on tärkeä."
"Voinko niinä tehdä mitään? Olen levännyt nyt ja valmis lähtemään
uudelle yölliselle tutkimusretkelle."
"Ette. Me emme voi mitään tehdä, ainoastaan odottaa. Jos menemme itse
ulos, voi Wiggins tulla sill'aikaa ja siten tulee asia viivytetyksi.
Tehkää te, mitä tahdotte, mutta minun täytyy jäädä kotiin."
"Minä lähdenkin sitte Camberwelliin mrs Cecil Forresterin luo. Hän
pyysi eilen minua tulemaan."
"Mrs Cecil Forresterin?" kysyi Holmes hymyilyn säde silmissä.
"No niin, luonnollisesti miss Morstanin luo myöskin. He olivat
uteliaita kuulemaan, mitä on tapahtunut."
"Minä en sanoisi heille liian paljoa," sanoi Holmes. "Naisiin ei
koskaan voi luottaa, -- ei edes parhaimpiin heistä."
Minulla ei ollut aikaa vastustaa tuota inhoittavaa väitettä.
"Tulen takaisin tunnin tai parin perästä,".sanoin ainoastaan.
"Hyvä! Onnea vaan! Mutta, kuulkaa, kun kerran menette joen toiselle
puolelle voitte samalla viedä Tobyn takaisin. Luullakseni emme enää
tule tarvitsemaan sitä."
Otin koiran mukaani ja jätin sen tuolle vanhalle luonnontutkijalle
Pinchin Lanella. Camberwellissa tapasin miss Morstanin vähän
väsyneenä yön seikkailusta, mutta hyvin uteliaana kuulemaan uutisia.
Mrs Forrester oli myöskin hyvin uutelias. Kerroin heille kaikki mitä
olimme tehneet, jättäen pois kuitenkin kauheimmat yksityiskohdat
murhenäytelmästä. Vaikka mainitsin mr Sholton kuolemasta, en
sanonut miten se oikeastaan oli tapahtunut. Mutta vaikka jätinkin
kauhistavimmat kohdat kertomatta, oli heillä kuitenkin suuresti
ihmettelemistä.
"Sehän on täydellinen roinaani!" huudahti mrs Cecil Forrester.
"Vääryyttä kärsinyt nuori nainen, puolen miljoonan arvoinen aarre,
musta ihmissyöjä ja rosvo, jolla on puujalka. He näyttelevät tuon
lurjuksen tai sydämmettömän loordin osaa."
"Ja sitte kaksi valtavaa ritaria, jotka tulevat vääryyttäkärsivälle
avuksi," lisäsi miss Morstan hymyilevästi katsellen minua.
"Niin, Mary, onnesi riippuu näitten vakoomisien tuloksesta. Minusta
et ole puoleksikaan niin liikutettu kuin sinun pitäisi olla.
Ajattelepas miltä tuntuisi olla niin rikas ja nähdä koko maailma
jalkainsa juuressa."