kotiin. Naisten ihailtavalla tavalla oli hän järkevästi kantanut
huolet, niin kauan kuin löytyi joku, heikompi häntä itseä,
lohdutettavana; ja minä tapasin hänet iloisena ja tyyneenä istumassa
pelästyneen emännöitsijän luona. Mutta vaunuissa oli hän ensin
pyörtymäisillään ja sitte purskahti hän kiivaaseen itkuun -- niin
syvästi oli yöllinen seikkailu vaikuttanut häneen. Hän on sittemmin
sanonut minulle että olin kylmä ja vieras tällä matkalla. Hän ei
voinut aavistaakaan, mikä taistelu riehui rinnassani, tahi miten
suurella vaivalla ja tahdon ponnistuksella hallitsin itseäni.
Hellimmät tunteeni, rakkauteni veti minua hänen puoleensa, samalla
tapaa kuin käteni oli pakotettu tarttumaan hänen omaansa puutarhassa.
Tunsin, ettei vuosikausien sovinnainen seurustelu olisi opettanut
minua tuntemaan hänen lempeätä, lujamielistä luonnettaan, niin hyvin
kuin tämä ainoa päivä harvinaisine kokemuksineen. Mutta kuitenkin
löytyi kaksi asianhaaraa, jotka estivät hellät sanat huuliltani. Hän
oli heikko ja avuton, pelästynyt ja hermostunut. Olisi ollut hänen
tilansa väärinkäyttämistä, jos sellaisena hetkenä tyrkyttäisi häneen
rakkautta. Ja pahin oli, että hän oli rikas. Jos Holmesin etsimisistä
olisi joku tulos, olisi miss Morstan rikas. Olisiko oikeata, olisiko
rehellistä, jos puolta palkkaa nauttiva rykmentin lääkäri käyttäisi
hyväkseen onnen ohjaamaa tuttavuutta? Eiköhän hän pitäisi minua
tavallisena halpana onnenetsijänä? En voinut kärsiä, että sellainen
ajatus tulisi hänen mieleensä. Tuo kirottu Agra-aarre kohosi
ylitsepääsemättömänä aitana välillämme.
Kello oli lähes kolme tullessamme mrs Cecil Forresterin asunnolle.
Palvelijat olivat menneet levolle jo useampia tuntia sitte, mutta
mrs Forrester oli niin innostuneena siitä harvinaisesta kirjeestä,
jonka miss Morstan oli saanut että hän oli jäänyt odottamaan hänen
takaisin tuloansa. Hän aukaisi itse portin; hän oli keski-ikäinen,
miellyttävä nainen ja minua ilahutti nähdä, miten hellästi hänen
käsivartensa kietoutui nuoren tytön uumille, ja kuulla hänen
äidillistä ääntänsä tervehtiessään miss Morstania. Hän ei varmaankaan
ollut mikään palkollinen, vaan arvossa pidetty ystävä. Hän esitteli
minut ja mr Forrester pyysi minua käymään sisään ja kertomaan hänelle
seikkailumme. Minä selitin kuitenkin, mikä tärkeä asia pakotti
minut menemään ja lupasin juhlallisesti tulla kertomaan, miten
asia edistyi. Lähtiessäni sieltä, loin salaa silmäyksen takaisin
ja mielessäni on vielä tuo pieni ryhmä portaitten yläpäässä -- nuo
molemmat miellyttävät, toisiaan vastaan nojautuneet olennot, puoliksi
avoin ovi, eteisessä kaasuvalo, joka virtasi maalatun ikkunalasin
läpi, ilmapuntari ja kiiltävä käsipuu. Oli rauhoittavaa nähdä tämän
yhtäkkisen vilauksen rauhallisesta englantilaisesta kodista keskellä
kurjaa ja synkkää puuhaa, johon olimme antautuneet.
Ja kuta enemmän mietein, mitä oli tapahtunut, sitä hurjemmalta ja
synkemmältä tuntui kaikki. Kerroin ajatuksissani tuon merkillisen
ketjun yön tapahtumista, kulkiessani eteenpäin hiljaisia, kaasulla
valaistuja katuja. Siinähän se alkuperäinen tehtävä olikin, --
se ainakin oli jotenkin selvänä nyt. Kapteini Morstanin kuolema,
vuosittain lähetetyt helmet, kirje -- kaikki oli meille selvinnyt.
Mutta ne olivat ainoastaan johtaneet meidät syvempään ja paljon
surkeampaan arvoitukseen. Tuo intialainen aarre, tuo merkillinen
asemakartta, joka oli löydetty Morstanin tavarain joukossa, tuo
harvinainen kohtaus majori Sholton kuollessa, aarteen takaisin
löytäminen, jota seurasi sen kuolema, joka oli sen löytänyt, nuo
omituiset erityisseikat, joista rikos tunnettiin, jalanjäljet,
kummalliset aseet, salaperäiset sanat paperilipussa, samat, jotka
olivat kirjoitetut kapteini Morstanin asemapiirrokseen, -- kaikki nuo
muodostivat yhdessä omituisen sokkelon, jossa vähemmin harvinaisen
lahjakas ihminen kuin huonetoverini olisi epäillyt ei koskaan
löytävänsä johtolankaa.
Pinchin Lanella oli joukko surkeita kaksinkertaisia
tiilikivirakennuksia Lambethin eteläosassa. Sain kolkuttaa ison aikaa
n:o 3:lle, ennenkuin se teki mitään vaikutusta. Vihdoin pilkoitti
valo ikkunaverhon takaa, ja kasvot näkyivät talon yläkerrasta.
"Menkää matkaanne, hävytön juopporatti," lausui naama. "Jos pidätte
tuollaista elämää, niin avaan koirakopit ja päästän irti kolme
viidettä koiraa päällenne."
"Jos vaan olisitte hyvä ja päästäisitte ulos yhden, olisin
tyytyväinen," sanoin.
"Menkää matkaanne!" huusi ääni. "Niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, on minulla täällä pussissa kyykäärme ja minä lasken sen
alas päähänne, jos ette mene matkaanne!"
"Mutta koiraa minä tarvitsenkin," huusin minä.
"Ei maksa vaivaa seistä siinä lörpettelemässä," huusi mr Sherman.
"Pois alta vaan, -- sillä kun sanon kolme, tulee kyykäärme niskaanne."
"Mr Sherlock Holmes," -- aloin sanomaan, ja näillä sanoilla oli
ihmeellinen vaikutus, sillä heti ikkunat suljettiin ja muutaman
silmänräpäyksen perästä avattiin portti auki selko selälleen. Mr
Sherman oli laiha, roikeloinen mies, alaspainuneilla olkapäillä ja
siniset silmälasit nenällä.
"Sherlock Holmesin yltävä on aina tervetullut," sanoi hän. "Astukaa
sisään, sir! Varokaa metsäsikaa, -- se puree. Kuules, sinä
pahankurinen; aiotko sinä purra herraa!"
Tämän hän lausui kärpälle, joka pisti pienen, ilkeän, punasilmäisen
päänsä koppinsa ristikosta. "Elkää siitä välittäkö, herrani, se
on ainoastaan kyykäärme. Sillä ei ole torahampaita, ja sentähden
annan sen olla vapaana, sillä se hävittää torakoita. Ette saa
suuttua että olin vähän epäkohtelias teille ensin, mutta katupojat
pitävät sellaista meteliä tässä ja tulevat vähä väliä tähän kadulla
suorastaan herättämään minua. Mitä mr Sherlock Holmes tahtoo, sir?"
"Hän haluaisi lainata yhden koiristanne!"
"Ahaa, oliko se Toby?"
"Kyllä, Toby se oli."
"Toby asuu n:rossa 7 tässä vasemmalla."
Hän meni hitaasti eteenpäin kynttilöilleen tämän kummallisen
eläinperheen läpitse, jonka hän oli koonnut ympärilleen. Epävarmassa
liehuvassa valossa erotin hämärästi kiiltäviä silmiä, jotka
tuijottivat vastaamme joka nurkasta ja sopesta. Katto-orretkin
olivat täynnä lintuja, jotka häiriintyneinä puheestamme, laiskasti
vaihtoivat jalkaa, jolla olivat levänneet.
Toby näytti olevan ruma, pitkäkarvainen elukka, typpeillä korvilla,
puoleksi vainu puoleksi lintukoira, ruskea ja valkotäplikäs
ja käynti oli kömpelö, vaappuva. Hetken epäiltyään otti hän
sokeripalan, jonka vanha luonnontutkija antoi minulle, ja kun
liitto siten oli vahvistettu, tuli hän mukanani roskiin eikä ollut
ollenkaan vastahakoinen seuraamaan minua. Kello löi kolme ollessani
Pondicherry Lodgen ulkopuolella. Ent. nyrkkitaistelija Mc Murdo
oli vangittu kanssarikoksellisena, ja sekä hän että mr Sholto oli
viety polisivartijakonttooriin. Kaksi konstaapelia vartioivat kapeaa
käytävää, mutta antoivat minun mennä sisään koirineni kun ilmoitin
salapolisin nimen.
Holmes seisoi portaitten yläpäässä kädet taskuissa ja piippuansa
polttaen.
"Kah, siinä hän on!" huudahti Holmes. "So juu, poikani! Athelney
Jones on poissa. Täällä on oltu uskomattoman nopeita sittekun
lähditte. Hän ei ole ainoastaan vanginnut ystäväämme Thaddeusta, vaan
myöskin portinvartijan, emännöitsijän ja intialaisen palvelijan. Me
olemme yksin talossa lukuunottamatta yhtä konstaapelia. Jättäkää
koira tänne ja tulkaa mukaani."
Kiinnitimme Tobyn pöydänjalkaan eteisessä ja menimme ylös portaita.
Huone oli samassa kunnossa kuin olimme sen jättäneet paitsi että
lakana oli levitetty kuolleen yli. Polisikonstaapeli istui väsyneen
muotoisena nurkassa.
"Lainatkaa minulle lyhtynne, konstaapeli," sanoi seuraajani. "Sitokaa
nyt tuo paperilippu kaulaani, niin että se rippuu rinnalle. Kiitos!
Nyt pitää minun riisua sukat ja kengät. Olkaa hyvä ottakaa ne
mukaanne alas. Watson. Minä huvitteleiksen kiipimällä vähäsen. Ja
kastakaa sitte nenäliinani kreosootiin. Hyvä on. Tulkaa nyt kanssani
vinttikomeroon."
Kiipesimme sinne aukosta. Holmes suuntasi lyhdynvalon vielä kerran
jälkiin tomussa.
"Tahdon, että te erityisesti huomaatte näitä jälkiä," sanoi hän.
"Huomaatteko mitään merkillistä niissä?"
"Ne ovat lapsen tahi pienikasvuisen naisen." vastasin minä.
"Ei; mutta, jos ei ota huomioon niiden suuruutta. Ettekö huomaa
mitään muuta?"
"Ne näyttävät samallaiselta kuin muut jäljet."
"Eivät ollenkaan. Katsokaa tähän! Tässä on oikean jalan jälki. Nyt
astun minä paljaalla jalallani viereen. Mikä on enin silmiinpistävä
erotus?"
"Teidän varpaanne ovat kaikki yhteenlitistetyt. Toisessa jäljessä
taas ovat kaikki tarkkaan erotettuna."
"Juuri niin. Siinäpä on pulma. Pankaa se mieleenne. Olkaa nyt hyvä
ja menkää ikkunaluukulle ja haistakaa puuta. Minä jään tänne, koska
minulla on nenäliina kädessäni."
Minä tein niinkuin hän käski ja tunsin heti kovan tervanhajun.
"Tuohon hän asetti jalkansa, kun hän meni katolle. Jos _te_ voitte
ajaa hänen jälkiänsä, niin ajattelen, että Toby ilman mitään
vaikeuksia tekee sen. Kiiruhtakaa nyt alas, irroittakaa koira ja
tulkaa tänne alapuolelle, niin saatte nähdä tuon uuden vaaleanverisen
naisen."
Tullessani puutarhaan oli Sherlock Holmes jo katolla. Näin hänen
suuren kiiltomadon kaltaisena kömpivän hitaasti pitkin katonharjaa.
Sitte katosi hän näkyvistäni savupiipun taa, mutta hän tuli esiin
sitte ja katosi taaskin vastaiselle puolelle. Kun olin kiertänyt
talon, tapasin hänet istumassa eräässä kulmassa.
"Tekö siellä, Watson?" huusi hän.
"Niin, Holmes."
"Tässä se paikka on. Mikä se musta esine on juuri tässä alaalla?"
"Vesitynnyri."
"Kannellako varustettu?"
"Niin."
"Eikö missään näy tikapuita?"
"Ei."
"Kirottu mies! Tässähän suorastaan taittaa selkänsä. Mutta täytyyhän
minun päästä alas, koska hän on voinut kiipiä ylös. Nurkkakouru
tuntuu vankalta. Nyt annan luistaa kaikissa tapauksissa!"
Kuului jalkojen rapinaa ja lyhty alkoi hiljalleen laskeutua alas.
Keveästi hyppäsi hän ensin tynnyrille ja siitä maahan.
"Olipa helppoa seurata häntä," sanoi Holmes vetäen jalkaansa sukat ja
kengät. "Tiilikivet olivat irroittuneet pitkin matkaa, ja kiireissään
oli hän pudottanut tämän."
Esine, jonka hän näytti minulle, oli pieni tasku eli pussi
palmikoiduista erivärisistä ruohoista ja sen reunaan oli neulottu
koreita helmiä.
Muodoltaan ja suuruudeltaan oli se paperossikotelon kaltainen. Se
sisälsi puolen tusinaa tummasta puusta tehtyjä piikkejä, toisesta
päästä teroitetut ja toisesta pyöristetyt, samallaisia kuin se, joka
oli sattunut Bartholomeus Sholtoon.
"Ne ovat pirullisia kapineita," sanoi hän. "Varokaa ett'ette
pistä itseänne niillä. Olen iloinen että olen löytänyt ne,
sillä luultavasti ei hänellä ole useampia, eikä teidän enempää
kuin minunkaan tarvitse pelätä minä päivänä hyvänsä tulla
sellaisella myrkytetyksi. Minä puolestani vastustan ennemmin
mitä rihlapyssyä hyvänsä. Oletteko halukas tulemaan pienelle
kuudenpeninkulman-kävelylle, Watson?"
"Kernaasti."
"Sietääkö jalkanne sitä?"
"Kyllä!"
"Tule tänne, poikani! Vanha kelpo Toby! Haista, Toby!" Ja hän asetti
kreosootiin kastetun nenäliinan koiran kuonon alle; se seisoi siinä
hajasäärin ja koomillisella, tärkeällä muodolla, tuntijan tavoin,
joka hengittää sisäänsä harvinaisen viinin tuoksua. Holmes heitti
pois nenäliinan, kiinnitti lujan nuoran koiran kaulanauhaan ja vei
sen vesitynnyrin luo. Toby rupesi heti haukkumaan, jonka jälkeen
hän kuono maassa ja häntä ilmassa lähti juoksemaan jälkiä seuraten
sellaisella vauhdilla, joka pani meidät juoksemaan minkä jaksoimme.
Itä oli vähitellen ruvennut valkenemaan, ja voimme nyt erottaa
kaukaisempiakin esineitä kylmässä, harmaassa puolihämyssä. Tuo
ääretön, nelikulmainen rakennus mustine, tyhjine ikkunoineen, ja
korkeine, paljaine muureineen kohosi synkkänä ja autiona takanamme.
Tiemme kulki suoraan poikki puutarhan ja lehdon, sinne tänne
mättäitten ja kuoppien yli, joita siellä löytyikin runsaasti. Koko
paikka hajaallaan olevine sorakasoineen ja huonosti hoidettuine
pensasistutuksilleen näytti hävitetyltä, onnettomuutta ennustavalta,
joka soveltuikin hyvin yhteen tuon kauhean murhenäytelmän kanssa,
jota siellä esitettiin.
Tullessamme ulkomuurille, juoksi Toby kovasti vinkuen sitä pitkin,
pysähtyen lopuksi erääseen kulmaan, jossa kasvoi tuuhea koivu. Siinä,
missä molemmat muurit yhtyivät, oli muutamia tiilikiviä lohennut, ja
siten muodostuneet kolot olivat kuluneet ja pyöristyneet alaosassaan,
ikäänkuin niitä usein olisi käytetty portaina. Holmes kiipesi ylös
ja ottaessaan koiran vastaan minulta päästi hän sen alas toiselle
puolelle.
"Tässä näkyy jälki puujalkamiehen kädestä," huomautti hän,
kiivetessäni hänen viereensä. "Näette tuossa pienen veripilkun
valkoisessa rappauksessa. Todellakin onni, ettei ole satanut sitte
eilisen! Haju ei katoa maasta, vaikka kaksikymmentäkahdeksan tuntia
onkin kulunut."
Tunnustan, että epäilin kun ajattelin suurta liikettä, joka oli
vallinnut tiellä Lontooseen väliajalla. Mutta pelkoni haihtui pian.
Toby ei epäillyt ei myöskään poikennut syrjään kertaakaan, vaan meni
tallusteli eteenpäin omituisella, vaappuvalla tavallaan. Luultavasti
voitti kreosooti kaikki muut hajut, jotka kilpailivat sen kanssa.
"Elkää uskoko," sanoi Holmes, "että minä edistyäkseni tässä asiassa
riipun sellaisesta sattumasta, kuin että toinen noista veijareista
on sattunut astumaan kreosootiin. Tiedän nyt tarpeeksi että olisin
tilaisuudessa muillakin keinoilla saamaan heistä selkoa. Mutta tämä
keino on mukavin ja koska se on sattumalta tullut käytettäväksemme,
olisin vikapää rikokseen, jos laiminlöisin sen. Mutta se on kaikissa
tapauksissa estänyt asian olemasta vähäinen ymmärryksellinen
problemi, joksi se kerran uhkasi tulla. Olisi siinä ollut kunniaa
voitettavana, jos ei meillä olisi ollut tätä selvää johtonuoraa."
"Kuten asiat ovat, tulee teille siitä kunniaa kaikissa tapauksissa
enemmän kuin tarpeeksi," sanoin minä. "Minä vakuutan teille, Holmes,
ett'en muuta voi tehdä kuin suuresti hämmästyä taitoanne tehdä
älykkäitä johtopäätöksiä, jotka tässä vaikuttavat vielä enemmän kuin
edellisellä kerralla Jeffersonin murha-asiassa. Tämä näyttää minusta
vielä enemmän selittämättömältä. Miten voitte esimerkiksi sellaisella
varmuudella kuvata puujalka-miestä?"
"Oh, ystäväni, se oli mahdottoman yksinkertaista. Minä en ole halukas
teeskentelemään. Kaikki on selvää ja ymmärrettävää. Kaksi upseeria,
jotka komentavat pahantekijäjoukkoa, kuulevat tärkeän salaisuuden,
mikä koskee kätkettyä aarretta. Englantilainen Jonathan Small piirtää
heille asemakartan. Muistanette, että näimme tuon nimen kapteini
Morstanin kartassa. Hän oli allekirjoittanut sen omasta ja tovereinsa
puolesta -- 'neljän merkiksi' kutsui hän sitä. Tämän kartan avulla
etsivät upseerit -- tahi yksi heistä -- aarteen ja ottavat sen
mukaansa Englantiin ja jättävät, otaksuttavasti täyttämättä ehdot,
joilla sen saivat. Noo, mutta miks'ei Jonathan Small itse ottanut
aarretta? Vastaus on selvänä. Kartta on päivätty siihen aikaan,
jolloin Morsian oli läheisessä suhteessa karkoitettujen pahantekijäin
kanssa. Jonathan Small ei voinut anastaa aarretta, siksi että hän
ja hänen toverinsa itse olivat karkoitetut eivätkä voineet lähteä
maanpakolaisuudestaan."
"Mutta se on vaan arvelua," minä sanoin.
"Se on enemmän kuin arvelua, -- se on ainoa arvelu, joka selittää
tapahtuvat tosiasiat. Katsokaamme kuinka se sopii seuraavaan. Majoori
Sholto elää rauhassa ja onnellisena aarteen omistamisesta muutaman
vuoden. Sitte saa hän Intiasta kirjeen, joka pelästyttää häntä
yht'äkkiä. Mitähän se sisälsi."
"Tiedän, että miehet, joille hän oli tehnyt vääryyttä, olivat
vapautetut."
"Tahi paenneet. Se on enemmän luultavaa, sillä olisi hänen pitänyt
tietää, kuinka pitkäksi aikaa he olivat maanpakolaisuuteen ajetut.
Siitä hän ei olisi niin äkkiarvaamatta hämmästynyt. Mitä tekee hän
sitte? Hän koettaa varjella itseänsä joltakin, joka kulkee puujalalla
-- vaaleaverinen mies, huomatkaa, sillä hän pitää englantilaisen
työmiehen sinä jopa ampuukin häntä pistoolilla. No nyt on kartassa
ainoastaan yhden valkoisen miehen nimi, muut ovat hindulaisia
tahi muhamettilaisia. Muuta valkeaa miestä ei siellä ole. Siksi
voimme vahvasti sanoa, että puujalka-mies on Jonathan Small. Onko
kertomukseni vaillinainen?"
"Ei, se on selvä ja tarkka."
"No, asettukaamme nyt Jonathan Smallin asemaan. Katsokaamme asiaa
hänen näkökannaltaan. Hän tulee Englantiin kahdenkertaisella
tarkoituksella voittaa takaisin, minkä katsoo omaisuudekseen ja
kostaakseen miehelle, joka on tehnyt hänelle vääryyttä. Hän otti
selkoa, missä Sholto asui ja asettautui luultavasti yhteyteen
jonkun talon asujamen kanssa. Tuossa on tuo pöydänkattaja Lal Rao,
jota emme vielä ole nähneet. Mrs Bernstone ei juuri anna hänestä
hyvää arvostelua. Small ei kuitenkaan voinut saada selvää, missä
aarre oli kätkettynä, sillä siitä ei tiennyt kukaan muu, paitsi
majoori itse ja eräs uskollinen palvelija, joka ei enää elänytkään.
Yht'äkkiä kuulee Small, että majoori on kuolinvuoteellaan. Mieletönnä
ajatellessaan, että salaisuus aarteesta katoaisi hänen kanssaan,
raivaa hän itselleen tien kuolevan miehen ikkunalle ja ainoastaan
hänen molempain poikainsa läsnäolo estää häntä pääsemästä sisälle.
Mutta raivostuneessa vihassaan kuollutta kohtaan tunkee hän yöllä
huoneesen, etsii kaikki paperit toivossa löytää jonkun muistiinpanon
aarteesta ja jättää vihdoinkin muistoksi käynnistään tuon paperilipun
lyhyellä kirjoituksella. Hän oli varmaankin jo edeltäpäin ajatellut,
että jos hän tappaisi majoorin, kiinnittäisi hän jonkin merkin
kuolleeseen osotteeksi siitä ettei se ollut mikään tavallinen murha,
vaan neljän toverin kannalta katsoen jonkinlainen oikeutettu teko.
Tuollaiset haaveelliset ja eriskummalliset päähänpistot ovat aivan
tavallisia rikosasioissa ja ovat useimmiten arvokkaina todistuksina
pahantekijästä. Oletteko seurannut mukana tähän asti?"
"Kyllä, kaikki on täysin selvää."
"Noo, mitähän voi Jonathan Small tehdä? Hän voi ainoastaan jatkaa
salaisuudessa tarkastamalla mitä tehtiin aarteen takaisin saamisessa.
Mahdollisesti lähtee hän Englannista ja käy siellä ainoastaan
lyhempien tahi pitempien väliaikojen perästä. Sitte löydetään
vinttikomero ja hänelle ilmoitetaan heti siitä. Taaskin löydämme
jälkiä jostakin liittolaisesta talossa. Jonathanin puujalkoineen on
aivan mahdoton päästä Bartholomeus Sholton korkealla sijaitsevaan
huoneeseen. Mutta hän ottaa mukaansa omituisen apulaisen, joka
voittaa tämän vaikeuden, mutta joka sattuu astumaan paljaalla
jalallaan kreosootiin, joka antaa aihetta Tobyn ilmestymiseen
näyttämölle ja pakottaa erään tunnetun upseerin puolella palkalla, ja
kipeällä jalalla liikkaamaan kuusi Englannin penikulmaa yösydännä."
"Mutta se oli apulainen, joka teki rikoksen eikä Jonathan."
"Aivan niin. Ja sen hän teki Jonathanin suureksi harmiksi päättäen
siitä miten hän tömisteli ympäri huonetta tullessaan sisään. Hän
ei vihannut Bartholomeus Sholtoa, vaan olisi suonut että hän
yksinkertaisesti olisi sidottu ja pantu kapula suuhun. Mutta se ei
nyt enää ollut autettavissa; hänen seuraajansa hurjat vietit olivat
voittaneet ja myrkky oli tehnyt vaikutuksensa. Jonathan Small jätti
siis ennen mainitun oikeuttamistodistuksen, laski kallisarvoisen
arkun alas, ja seurasi itse jälestä. Täten oli kaikki tapahtunut,
sen mukaan mitä minä voin nähdä. Mitä hänen ulkomuotoonsa tulee
niin on hän luonnollisesti keski-ikäinen mies ja auringonpolttama,
palveltuaan aikansa sellaisessa pätsissä kuin Andamansaaret ovat.
Hänen ruumiinpituutensa voimme helposti päättää askelten pituuden
mukaan ja sen tiedämme että hän oli partainen. Se juuri enin vaikutti
Thaddeus Sholtoon, kun hän näki hänet ikkunan ulkopuolella. Niin, nyt
luulen että kaikki on selvänä."
"Entä apulainen?"
"Oh, siinä ei ole mitään erinomaisen salaperäistä. Mutta te tulette
itse heti käsittämään kaikki. Miten herttaiselta aamuilma tuntuukaan!
Katsokaa tuota pikku pilveä, joka liitelee eteenpäin ruusunkarvaisen
höyhenen kaltaisena, joka on irroittunut jostakin jättiläisseurasta
flamingosta. Tuolla pilkistää esiin auringon punainen kehä Lontoon
sumupeitteen takaa. Se paistaa monelle ihmiselle, mutta panen vetoa,
ett'ei se valaise ketään, joka on liikkeellä harvinaisemmassa
asiassa kuin me. Miten vähäisiksi tunnemmekaan itsemme mitättömine
toivomuksinemme ja pyrintöinemme luonnon suurten elementtien suhteen!
Tunnetteko perinpohjin Jean Paulin?"
"No, jotensakin. Olen Carlylessä tutkinut häntä."
"Sepä oli seurata puroa takaisin sisäjärveen. Hän tekee omituisen,
mutta syvällisen huomautuksen, -- että paras todistus ihmisen
todellisesta suuruudesta on se, että hän huomaa oman mitättömyytensä.
Se vaatii, kuten näette, vertaamis- ja oikeata arvostelukykyä, joka
itsessään on todistus jaloudesta. Niin, Richterin kirjoissa on paljon
syvämielistä. Onko teillä pistoolia mukananne?"
"Minulla on keppini."
"Mahdollisesti tulemme tarvitsemaan sellaista, jos onnistumme
löytämään heidät. Jonathanin jätän teidän huoastaanne, mutta jos
toinen näyttää vastahakoiselta, ammun hänet kuoliaaksi paikalla."
Hän otti esiin revolverinsa puhuessaan ja ladattuaan sen pisti hän
sen takaisin oikeanpuoliseen taskuunsa.
Toby oli tähän asti johtanut meitä puoleksi maalaisia kaupunkiin
vieviä teitä, joiden varsilla sijaitsi huviloita. Nyt tulimme
kuitenkin jatkuvaan katuverkkoon, missä tehdas ja veistämöväkeä jo
oli liikkeellä ja likaiset naiset aukasivat ikkunaluukut ja lakasivat
rappusia. Kapakoissa oli liike juuri alkanut, ja ovissa kulki
loppumaton jono työpukuisia työmiehiä, jotka pyyhkivät hihallaan
partaansa nautittuaan aamunaukut. Vieraita koiria tuli juosten ja
tuijottivat hämmästyneinä meihin, kulkiessamme ohi, mutta verraton
Tobymme ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan kulki eteenpäin
kuono maassa silloin tällöin ulvahtaen kiivaasti, joka todisti että
jäljet yhä olivat tuoreina.
Olimme kulkeneet Streathamin, Brixtonin ja Camberwellin läpi ja
olimme nyt Kennington Lanessa. Ne ihmiset, joita seurasimme,
näyttivät valinneen kummallisen, kiemurtelevan tien, luultavasti
siinä tarkoituksessa ett'eivät kiinnittäisi huomiota. He eivät
milloinkaan olleet seuranneet pääkatuja, jos löytyi joku
yhdensuuntainen syrjäkatu, jota voivat kulkea. Kennington Lanen
päässä olivat he kääntäneet vasemmalle Bond Streetin ja Miles
Streetin kautta. Missä viimemainittu katu yhtyy Knight Placelle,
siinä Toby yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi juoksemaan sinne tänne toinen
korva ilmassa ja toinen riippuen alaspäin, todellisena neuvottomuuden
ja epätietoisuuden kuvana. Sitte hän pyöri ympäri ja katsahti silloin
tällöin meihin ikäänkuin vetoutuen meidän myötätuntoisuuteemme.
"Mikähän koiraa vaivaa?" mutisi Holmes. "He eivät ole mahtaneet
lähteä roskissa tahi nousseet ilmapallossa?"
"Ehkä seisahtivat he tässä," ehdottelin minä.
"Ei ole vaaraa. Se on vauhdissaan taas," sanoi seuraajani kevennetyin
mielin.
Hän olikin nyt täydessä menossa, sillä haistettuaan ympärinsä teki
hän äkkiä päätöksensä ja lähti juoksemaan nopeammin kuin ennen.
Kreosootihaju näytti tulleen voimakkaammaksi kuin ennen, sillä Tobyn
ei tarvinnut laskea kuonoansa maahankaan, vaan pureskeli nuoraa ja
koetti lähteä täyttä vauhtia. Huomasin vilauksesta Holmesin silmissä
että hän luuli meidän lähestyvän matkamme päämäärää.