oli niin pelästyksissään että hampaat suussa kalisivat. Minä
tuin häntä uumilta mennessämme ylös rappusia, sillä polvensa
horjuivat, jotta tuskin pystyssä pysyi. Kaksi kertaa otti Holmes
esiin suurennuslasinsa ja tutki huolellisesti muutamia epäselviä
jälkiä, jotka minusta näyttivät ainoastaan pieniltä tomupilkuilta
kookospalmuniinistä valmistetussa matossa, joka peitti portaita.
Hän kulki hitaasti askel askeleelta valaisten eteensä lyhdyllä ja
katsellen tuimasti oikealle ja vasemmalle. Miss Morstan oli jäänyt
pelästyneen emännöitsijän luo.
Kolmas porras päättyi suoraan, jotenkin pitkään käytävään, jota
oikealla puolella koristi komea intialainen seinäkoristus ja
vasemmalla puolella oli se varustettuna kolmella ovella. Holmes meni
eteenpäin yhtä hitaasti ja me seurasimme häntä kantapäillä varjojemme
levitessä yhä pitempinä ja mustempina takanamme käytävässä.
Kolmatta ovea etseimme. Holmes koputti saamatta mitään vastausta
ja koetti sitte vääntää lukosta ja töytästä oven auki. Mutta se
oli sisäpuolelta lukittu leveällä, vahvalla salvalla, jonka näimme
valaistuamme avainreikää lyhdyllä. Reikä ei kuitenkaan ollut ihan
tukittu. Sherlock Holmes kumartui alas, mutta nousi pystyyn heti,
syvästi hengittäen.
"Tässä on jotakin selittämätöntä, Watson," sanoi lian niin
liikutettuna, jommoisena en koskaan ollut nähnyt häntä. "Miten
selitätte tämän?"
Kumarruin katsomaan avaimenreijästä ja kauhistuin. Kuunpaiste virtasi
huoneesen, valaisten sen epämääräisellä, väräjävällä valolla.
Huoneesta tuijotti minua vastaan naama, joka näytti suorastaan
riippuvan ilmassa, sillä kaikki muu alapuolella oli varjossa ja
tämä naama oli ystävämme Thaddeuksen. Hänellä oli sama korkea,
paljas päälaki, sama karkea punainen hiuskiehkura, sama vaalea iho.
Mutta kasvot olivat kangistuneet kauheaan hymyilyyn, luonnottomaan,
jännitettyyn virnistykseen, joka tässä hiljaisessa, kuun valaisemassa
huoneessa teki hirveän vaikutuksen. Ja tämä naama oli niin pienen
ystävämme naaman näköinen, että katsoin ympärilleni tullakseni
vakuutetuksi että hän todellakin oli seurassamme. Sitte muistin hänen
maininneen, että hän ja veljensä olivat kaksoisia.
"Tämä on kauheata, tämä!" sanoin Holmes'ille. "Mitä on tehtävä?"
"Meidän täytyy särkeä ovi," vastasi hän ja heittäytyi kaikin voimin
sitä vastaan.
Ovi rytisi, ja ratisi mutta ei auennut Yhdistetyin voimin ryntäsimme
sitä vastaan vielä kerran; se lensi äkkiä auki, ja me olimme
Bartolomeus Sholton huoneessa.
Se näytti olevan varustettuna jonkunlaiseksi kemialliseksi
laboratoorioksi. Kaksinkertainen rivi pulloja lasikorkeilla oli
sijoitettu seinälle vastapäätä ovea, ja pöytä oli täynnä Bunsenin
pattereita, koeputkia ja tislaus astioita. Nurkissa oli pajuisissa
vasuissa astioita, sisältäen erilaisia happoja. Yksi niistä näkyi
vuotavan tahi oli se rikottu, sillä sieltä juoksi tummaa nestettä
levittäen ilmaan omituista väkevää, tervansekaista hajua. Tikapuut
olivat nojautuneena seinää vasten keskellä saviruukkia ja puuainetta,
ja yläpuolella sitä oli katossa aukko niin suuri että yksi ihminen
mahtui siitä sisään. Tikapuitten juurella oli pitkä köyden pala
huolimattomasti viskattuna.
Nojatuolissa pöydän ääressä istui talon haltija, kokoonkyyristyneenä,
pää painuneena vasenta olkapäätä vasten ja kasvoissa tuo kauhistava,
selittämätön hymyily. Hän oli kauhea ja kylmä ja oli luultavasti
ollut kuolleena useampia tuntia. Minusta tuntui ettei ainoastaan
hänen naamansa, vaan myöskin kaikki jäsenet olivat väännetyt ja
vääristetyt mitä kauheimmalla tavalla. Pöydällä hänen vieressään, oli
kummallinen kapine -- tiivis ruskea keppi varustettuna kiviponnella
kuni vasarassa ja kääritty korkealla nuoralla. Vieressä oli
rikkirevitty paperilippu, johon oli töhritty jotakin. Holmes katsoi
sitä ja ojensi sen sitte minulle.
"Katsokaa," sanoi hän ja kohotti merkitsevästi silmäkulmiaan.
Lyhdyn valossa luin kauhistuen; "Neljän merkit."
"Hyvänen aika! Mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Se merkitsee murhaa," vastasi hän nojautuen kuolleen puoleen. "Ah,
sitä odotinkin! Katsokaa!"
Hän osotti erästä pitkää, mustaa piikkiä, joka istui kiinni ihossa
korvan yläpuolella.
"Se näyttää okaalta," sanoin.
"Oas se onkin. Ottakaa se pois, mutta varokaa, sillä se on
myrkytetty."
Tartuin siihen varovaisesti peukalolla ja etusormella. Helposti
se siitä erkani, että tuskin näkyi merkkiä siitä ihossa. Pieni
veripilkku ainoasti osotti, missä se oli ollut kiinni.
"Kaikki tämä on selittämätön arvoitus minulle," sanoin. "Kaikki ihan
pimenee sen sijasta, että selkenisi."
"Päinvastoin," vastasi hän. "Se selkenee joka silmänräpäys. Minulta
puuttuu ainoastaan pari rengasta saadakseni yhtenäisen kertomuksen
tapauksesta."
Tultuamme huoneesen olimme kokonaan unohtaneet seuraajamme. Hän
seisoi yhä ovessa, todellisen kauhun kuvana, väännellen käsiänsä ja
valittaen itsekseen. Mutta yht'äkkiä puhkesi hän suureen valittavaan
kirkunaan.
"Aarre on poissa!" sanoi hän. "Aarteen ovat varastaneet häneltä!
Tuossa on aukko, mistä kuletimme sen alas. Minä autoin häntä. Minä
olin viimeinen joka puhelin hänen kanssaan! Jätin hänen tänne eilen
illalla, ja kuulin hänen sulkevan oven, mennessäni alas portaita."
"Mihin aikaan se tapahtui?"
"Kello oli kymmenen. Ja nyt hän on kuollut, ja poliisin täytyy
kutsua, ja minua tullaan epäilemään osallisuudesta. Voi, voi, siitä
olen varma. Mutta, tehän ette usko sitä, herrani? Ettehän luule että
minä olen murhaaja? Onko luultavaa, että olisin tuonut teidät tänne,
jos se olisi ollut minä? Voi, Herra Jumala! Herra Jumala! Tiedän,
että tulen hulluksi!"
Hän viskoili käsillään ja polki jaloillaan puistuttavassa epätoivon
kohtauksessa.
"Teillä ei ole syytä pelkoon, mr Sholto," sanoi Holmes
ystävällisesti, laskiessaan kätensä hänen olkapäälleen. "Seuratkaa
neuvoani ja ilmoittakaa poliisille asiasta. Tarjoutukaa antamaan
kaikkea mahdollista apuanne heille. Odotamme täällä takaisin
tuloanne."
Pikku mies totteli puoleksi tukahutetulla muodolla, ja kuulimme hänen
hiipivän alas portaita.
Kuudes luku.
Sherlock Holmes mielityössään.
"Nyt, Watson," sanoi Holmes, hieroen käsiään "on meillä puoli tiimaa
itseksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme. Kuten sanoin, on asia
miltei täysin selvä minulle, mutta emme saa erehtyä olemalla liian
varmoja. Niin yksinkertaiselta kuin kaikki tuntuukin nyt voi siinä
olla jotakin syvempää pohjalla."
"Yksinkertaiseltako!"
"Niin niin," sanoi hän sairashuoneen professorin muodolla, joka
selittää sairauden kohtausta oppilailleen. "Istukaa tuohon nurkkaan,
jott'eivät askeleittenne jäljet sekaannuta asiaa. Ja nyt itse asiaan!
Ensiksikin, miten tulivat nuo ihmiset sisään ja mistä menivät ulos?
Ovea ei ole avattu sitte eilen illan. Miten on ikkunan laita?"
Hän meni lyhtyineen sinne koko asian puhuen ääneensä huomioistansa,
vaikka ne enemmin olivat tarkoitetut hänelle itselle kuin minulle.
"Ikkuna on sulettu sisäpuolelta, ha'at ovat kiinni, kehykset
lujat, eikä saranoita sivuilla. Avatkaamme se. Ei räystäskourua
läheisyydessä, katto ei saavutettavissa. Ja kuitenkin on henkilö
kiivennyt ikkunasta sisään. Eilen illalla satoi vähäsen. Tässä on
multaisen jalan jälki ikkunalla. Ja tässä on pyöreä likapilkku ja
tässä vielä yksi lattialla ja kolmas pöydän vieressä. Katsokaa tänne,
Watson! Näitä voi kutsua oivallisiksi todistuksiksi!"
Katsoin pyöreitä, selviä savipilkkuja.
"Ne eivät ole jalan jälkiä," sanoin.
"Ei, ne ovat suuremmasta arvosta. Ne ovat puujalan jälkiä. Näette
tässä saappaan merkin, raskaan saappaan, varustettuna leveällä
raudoitetulla korolla, ja sen vieressä on jälki puujalasta."
"Siis mies puujalalla."
"Aivan niin. Mutta tällä on ollut joku muu -- erittäin taitava ja
toimelias apulainen. Voisitteko te kiivetä ylös pitkin tätä muuria,
tohtori?"
Katsahdin ulos avoimesta ikkunasta. Kuu paistoi vielä kirkkaasti
siihen osaan rakennusta. Olimme runsaasti kuusikymmentä jalkaa
maasta, ja vaikka kuinka koetin katsoa, en voinut huomata mitään
jalansijaa, en edes pienintäkään rakoa muurissa.
"Se on aivan mahdotonta," vastasin.
"Niin, ilman apua. Mutta otaksukaa että teillä on hyvä ystävä täällä
ylhäällä, joka laskisi alas tuon oivallisen, vahvan köyden, jonka
näen tuolla nurkassa ja kiinnittäisi toisen pään tuohon suureen
koukkuun muurissa. Silloin luulen että te, jos olette voimakas ja
notkea mies, voisitte kiipiä ylös puujalkoineenkin. Te poistuisitte
tietysti samalla tavalla kuin olette tullutkin, ja apulaisenne
kokoaisi nuoran ylös, irroittaisi sen koukusta, sulkisi ikkunan,
kiinnittäisi ha'at sisäpuolelta ja menisi pois samoin kuin tulikin.
Vähempiarvoisena kohtana voin mainita," jatkoi hän pidellen köyttä,
"että puujalka ystävämme, vaikkakin hyvä kiipijä, ei ollut merimies
ammatiltaan. Hänen kätensä eivät likimainkaan olleet tarpeeksi
kestävät. Suurennuslasini osottaa minulle useampia verimerkkiä,
varsinkin köyden päässä, josta päätän, että hän liukui alas semmoista
vauhtia että nahka käsistä irtaantui."
"Kaikki luo on hyvä," sanoin, "mutta asia käy kuitenkin yhä
selittämättömämmäksi. Ken on tuo salaperäinen liittolainen? Miten hän
pääsi huoneesen?"
"Niin, liittolainen, niin," toisti Holmes miettivänä. "Hän vaatii
todellakin mielenkiintoa. Hän kohottaa kaiken jokapäiväisyyden
yläpuolelle. Luulen että tämä liittolainen tulee raivaamaan uuden
alan tämän maan rikosasiakirjoissa -- vaikka samallaisia tapauksia on
ollut Intiassa ja jos en erehdy, myöskin Senegambiassa."
"Miten pääsi hän sisään sitte?" toistin minä. "Ovi on sulettu, ikkuna
samoin. Ehkä savupiipusta?"
"Tulisija on aivan liian ahdas," vastasi hän. "Olen jo miettinyt sitä
mahdollisuutta."
"Mutta miten sitte?" kysyin taas.
"Ette tahdo sovelluttaa sääntöjäni," sanoi hän päätään pudistaen.
"Usein olen sanonut, että kun olette karkoittaneet mahdottoman,
täytyy sen, mikä jää jälelle _vaikkakin uskomattomana_, olla oikea?
Tiedämme, ett'ei hän tullut oven, ikkunan eikä savutorven kautta.
Tiedämme myöskin ett'ei hän voinut olla kätkeytynyt huoneesen, koska
täällä ei löydy mahdollista piilopaikkaa. Mistä hän sitte tuli? Mistä
hän sitte tuli?"
"Hän tuli aukosta katossa," huusin minä.
"Luonnollisesti. Sen hänen täytyi tehdä. Jos olette hyvä ja
valaisette lyhdyllä, niin ulotamme tutkimuksemme huoneesen
yläpuolella -- tuohon salaiseen huoneeseen, missä aarre löydettiin."
Hän kiipesi tikapuille ja tarttuen kummallakin kädellä kattohirteen,
heittäytyi hän vinttikomeroon. Sitte laskeutui hän alas suulleen, ja
otti vastaan lyhdyn, joten minä voin seurata häntä.
Huone, jossa olimme, oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä.
Lattian muodostivat katto-orret, joiden välillä oli ohut kerros
kipsiä, niin että täytyi hypätä parrelta parrelle, kun käveli. Lattia
oli luisu molemmin puolin ja oli luultavasti sisempi muodostus talon
oikeasta katosta. Siellä ei ollut merkkiäkään huonekaluista ja
lattiata peitti paksu kerros vuosikausina kokoutunutta tomua.
"Tässä se on," sanoi Holmes pidellen kädellään luisua seinää. "Tässä
on ovi, joka johtaa katolle. Minä voin avata sen ja tässä on itse
katto, joka muodostaa tylsän kulman. Se siis on se tie, josta numero
Yksi tuli sisään. Katsokaamme, jos löydämme muita jälkiä hänen
persoonallisuudestaan."
Hän valaisi lattiaa, ja sitä tehdessään näin toisen kerran samana
yönä hämmästyksen ilmeen hänen kasvoillaan. Kylmä väristys valtasi
minut, seuratessani hänen katsettaan. Lattia oli täynnä paljaan jalan
jälkiä -- selviä, tarkkaan paineluita jälkiä, mutta puolta pienempiä
kuin tavallisen miehen.
"Holmes," kuiskasin, "lapsi on tehnyt tämän hirvittävän teon."
Silmänräpäyksessä oli hän taas herra ylitsensä.
"Minä hämmennyin hetkiseksi," sanoi hän, "mutta asia on ihan
luonnollinen. Muistini petti minut, muuten olisin voinut sanoa sen jo
edeltäpäin. Täällä emme enää saa mitään tietää. Menkäämme alas."
"Mikä on teoriianne näitten jälkien suhteen?" kysyin innokkaasti
tultuamme alakertaan.
"Hyvä Watson, koettakaa itse tehdä päätöksiä," sanoi Holmes
kärsimättömänä. "Tunnette menetystapani. Seuratkaa sitä ja tulee
olemaan hyvin opettavaista verrata tuloksia."
"Minä en voi ajatella mitään, mikä voisi täydentää ja yhdistää nämät
kummalliset seikat." vastasin.
"Se on teille heti oleva ihan selvänä," vastasi Holmes. "En luule
täällä löytyvän mitään muuta tärkeätä, mutta minä katson."
Hän otti esiin suurennuslasinsa ja mittanauhan ja ryömi nopeasti
lattialla polvillaan, mitaten, verraten, tutkien, pitkä nenänsä
ainoastaan pari tuumaa lattiasta ja pyöreät, syvät silmänsä kimeltäen
kuni linnun. Niin nopeat, hiljaiset ja hiipivät olivat hänen
liikkeensä, niin harjoitetun verikoiran liikkeitten kaltaiset, joka
haistaa jäljen, ett'en voinut olla ajattelematta, mikä hirmuinen
pahantekijä hänestä olisi tullut, jos hän olisi suunnannut älynsä
ja tarkkanäköisyytensä lakia vastaan sen sijaan että hän nyt käytti
niitä sen puolustukseen. Nuuskien ympäri huonetta mutisi hän koko
ajan itsekseen, ja vihdoin huudahti hän ääneensä ihastuksesta.
"Meitä seuraa todellakin onni," sanoi hän. "Nyt ei meillä enää ole
paljon vaivaa. Numero Yhdelle on tapahtunut se onnettomuus, että hän
on astunut kreosootiin. Näette jäljen hänen pienestä jalastaan tämän
pahaltahaisevan nesteen vieressä. Astia on särkynyt, kuten näette ja
sisältö on vuotanut ulos."
"Entä sitte?" kyselin.
"Olemme hänen jälillään, siinä kaikki," vastasi hän. "Tunnen
koiran, joka seuraisi näitä jälkiä vaikka maailman loppuun asti.
Jos parikoirat voivat seurata maata pitkin laahatun sillin jälkiä
kokonaisen kreivikunnan, kuinka kauas sitte erityisesti harjoitettu
koira voi seurata niin väkevää hajua kuin tämä? Se kuuluu
kolmiluvun-laskuesimerkiltä. Vastaus tulisi olemaan... Mutta hiljaa!
Tuossa ovat lain valtuutetut edustajat."
Raskaita askeleita ja äänekästä melua kuului alhaalta ja eteisen ovi
paiskattiin kiinni kovalla jyräyksellä.
"Ennenkuin tulevat," sanoi Holmes, "niin laskekaa kätenne tämän
onnettoman käsivarrelle ja koetelkaa hänen sääriänsä. Mitä tunnette?"
"Jäntereet ovat kiven kovat." vastasin minä.
"Niin. Ne ovat erityisesti jäykkiä. Jos yhdistätte sen tuohon
kauheaan kasvojen ilmaukseen, tuohon Hippokraatilliseen hymyilyyn
tahi _'risus sardonicus'een'_, joksi vanhat kirjailijat sitä
kutsuivat, mihin päätökseen siitä tulette?"
"Että kuolema on seurannut jostakin väkevästä kasvimyrkystä,"
vastasin, "jostakin strykniininkaltaisesta aineesta, joka on
vaikuttanut jäykän vetotaudin."
"Se ajatus heti lensi päähäni, nähdessäni kasvojen vääristetyt
jänteet. Tullessamme huoneesen, katselin heti asetta, jolla myrkky
oli tungettu elimistöön. Kuten näitte, löysin piikin, joka oli
keveästi pistetty tahi ammuttu ihoon. Huomatkaa, että sen osan johon
piikki sattui, täytyi olla käännetty aukkoon päin katossa, jos mies
istui pystyssä tuolilla. Tutkikaa nyt tätä piikkiä."
Otin sen varovaisesti käteeni ja pidin sitä lyhdyn valossa. Se
oli pitkä, terävä ja musta, huippu peitetty jollakin kiiltävällä,
kovettuneella aineella. Tylppä pää oli veitsellä vuoltu ja silitetty.
"Onko se englantilainen oas?" kysyi Holmes.
"Ei, sellainen se ei ole."
"Kaikista näistä seikoista pitäisi teidän tulla oikeihin
johtopäätöksiin. Mutta tuolla tulee vakituinen voima -- siis saavat
apujoukot väistyä."
Puhuessaan olivat askeleet yhä lähestyneet, koputtivat oven
ulkopuolella ja suun, paksu, muhkea herra harmaissa vaatteissa
tuli raskailla askelilla huoneesen. Hän oli punainen, verevä ja
hyvin pienet, vilkkuvat silmät tirkistivät paksuista pöhistyneistä
pusseista, jotka niitä ympäröivät. Häntä seurasi kantapäillä
virkapukuinen pölisi konstaapeli ja yhä vielä vapiseva Thaddeus
Sholto.
"Jaa, tämäpä oli kaunis historia," huusi hän karkealla, käheällä
äänellä. "Kauniita historioita! Mutta mitä ovat kaikki nämät? Talo
näyttää olevan ihmisiä täynnä kuin kaninitarha!"
"Luulen, että kyllä muistatte minut, mr Athelney Jones," sanoi Holmes
tyyneesti.
"Kyllä, kyllä," vastasi hän läähättäen. "Sehän on mr Sherlock Holmes.
Josko muistan teitä? Minä en milloinkaan unohda, kuinka saarnasitte
meille kaikille syistä ja loppupäätöksistä tuossa jalokiviasiassa,
joka tapahtui Bishopgatessa. Tosin te johditte meidät oikeille
jälille, mutta kyllähän myönnätte, että se oli enemmän onnensattuma
kuin johtamista."
"Se oli tulos hyvin yksinkertaisesta, loogillisesta keskustelusta."
"Oh, kylläpä! Ei pidä koskaan hävetä tunnustaa totuutta. Mutta
mitä tämä kaikki on? Rumia historioita! Rumia historioita! Ihan
vakavia tosiasioita -- ei tilaa teoriioille ja muulle sellaiselle.
Onneksi satuin olemaan Norwoodissa eräässä muussa asiassa. Olin
vartijakonttoorissa kun sain sanan. Mistä syystä luulette miehen
kuolleen?"
"Tuskin on se tapaus, jossa minä voisin käyttää teoriiaani," vastasi
Holmes kuivasti.
"Ei ei! Mutta ei voi kieltää että te joskus osaatte oksaan. Laupias
Jumala! Ovihan oli sulettu, sen mukaan mitä minä voin ymmärtää.
Jalokiviä kaivataan noin puolen miljoonan arvosta. Miten oli ikkunan
laita?"
"Sulettuna, ha'at kiinni, mutta puitteessa näkyy jalanjälkiä."
"Hyvä, hyvä, jos se oli ha'oilla sulettuna, niin eivät jäljet mitään
vaikuta asiaan. Senhän sanoo selvä järkikin! Mies on voinut kuolla
halvaukseen, mutta sitte nuo kaivatut jalokivet! Haa! Minulla on eräs
teoriia. Väliin tulee ajatus mieleeni kuni salama -- Menkää ulos
hetkiseksi, konstaapeli, ja te myöskin Sholto, Ystävänne voi jäädä...
Mitä sanotte tästä, Holmes? Sholto oli oman tunnustuksensa mukaan
veljensä luona tulen illalla. Veli kuoli halvaukseen, jonka jälkeen
Sholto lähti aarteineen. Hää?"
"Jonka jälkeen kuollut huoltapitäväisenä nousi ylös ja lukitsi oven
sisäpuolelta?"
"Hm, tuossa on aukko. Katselkaamme asiaa terveen järjen valossa.
Tuo Thaddeus Sholto oli veljensä luona, heidän välillään oli riita,
-- sen tiedämme. Veli on kuollut ja jalokivet ovat poissa. Sen
myöskin tiedämme. Kukaan ei ole nähnyt veljeä sen hetken perästä
kuin Thaddeus jätti hänet. Vuode on koskettamatta. Thaddeus on
luonnollisesti erittäin liikutetussa mielentilassa. Ei hänen
ulkomuotonsa myöskään -- no niin, ole erittäin miellyttävä. Näette
että alan kutoa verkkoani Thaddeuksen ympäri. Heti on hän kiedottu
siihen."
"Teillä ei vielä ole tietoa kaikista seikoista," sanoi Holmes. "Tämä
piikki, jonka syyllä luulen myrkytetyksi, oli ruumiin korvan takana,
-- voitte vielä nähdä jäljen siitä. Tämä paperi, kirjoituksella,
jonka näette siinä, oli pöydällä ja sen vieressä tämä kummallinen
kivipääinen kalu. Miten kaikki tämä sopii teoriiaanne?"
"Vahvistaa sitä kaikin puolin," sanoi paksu oikeudenpalvelija
juhlallisesti. "Talo on täynnä intialaisia eriskummallisuuksia.
Thaddeus otti tämän mukaansa ja jos tämä piikki on myrkytetty, niin
on Thaddeus yhtä hyvin kuin joku muu, voinut käyttää sitä murhaan.
Paperi taas on jotakin koirankuria -- luultavasti tarkoitettu
sekottamaan asiaa. Ainoa kysymys on: Miten pääsi hän pois? Ah,
todellakin; tässähän on aukko katossa."
Suurella notkeudella, katsoen hänen ruumiisensa, juoksi hän ylös
portaita, tunkeutui komeroon, ja heti jälkeenpäin kuulimme hänen
voitonriemulla ilmoittavan että hän oli löytänyt luukun.
"Hän voi saada selkoa yhdestä ja toisesta," huomautti Holmes
kohottaen olkapäitään; "hänellä on satunnaiset terveen järven
puuskansa. _'Il n'y a pan de sots si incommodes que ceux qui ont de
l'esprit'_!"
"Näette itse," sanoi Athelney Jones, taas näyttäytyen tikapuilla.
"Tosiseikat ovat parempia kuin teoriiat. Minun mielipiteeni asiassa
on saanut todistuksia. Tuolla on luukku, joka johtaa katolle, ja joka
on puoliksi auki."
"Minä sen avasin."
"Oh, todellakin! Te olitte siis huomanneet sen?" Hän näytti vähän
hämmästyneeltä. "No, olkoonpa kuka hyvänsä huomannut sen, niin
osottaa se, mistä vekkulimme pääsi pakoon. Konstaapeli!"
"Herrani!" -- vastattiin käytävästä.
"Käskekää mr Sholton astua sisään! -- Mr Sholto, minun
velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että mitä sanottekin, käytetään
se teitä vastaan. Minä vangitsen teidät kuningattaren nimessä syystä
että olette osallisena veljenne kuolemassa."
"Niin, katsokaa! Sanoinhan sen!" huudahti pikku miesparka viittoen
käsillään ja tuijottaen yhdestä toiseen.
"Älkää olko levoton, mr Sholto," sanoi Holmes. "Luulen, että voin
puhdistaa teidät syytöksistä."
"Älkää luvutko liian paljon, herra, elkää luvatko liiaksi," sanoi
oikeudenpalvelija. "Se tulee ehkä vaikeammaksi kuin luulettekaan."
"Minä en ainoastaan puhdista häntä syytöksistä, mr Jones, vaan minä
sanon teille toisen henkilön nimen ja luettelen hänen ulkonaiset
tunnusmerkkinsä, toisen henkilöistä, jotka olivat täällä huoneessa
eilen illalla. Hänen nimensä on Jonathan Small, sen mukaan mitä
minulla on syytä otaksua. Hän ei ole koskaan saanut mitään oikeata
kasvatusta, on pieni ja vikkelä, puuttuu oikeaa jalkaa, jonka sijassa
hänellä on puujalka, kulunut sisäpuolelta. Hänen vasen saappaansa
on leveäkärkinen, karkea anturainen ja korko raudoitettu. Hän on
keski-ikäinen mies, hyvin auringon polttama ja on ollut maasta
poissa. Nämät muutamat tiedot ovat ehkä teille hyödyksi kuin myös se
tosiasia, että nahka hänen kättensä sisäpinnasta on rikkireväisty.
Toinen henkilö..."
"Noo, toinen?" kysyi Athelney Jones pilkallisella äänellä, mutta,
kuten näin, vähän hämmästyneenä toisen varmasta käytöksestä.
"On hyvin omituinen ihminen," vastasi Holmes pyörähtäen
ympäri korollaan. "Toivon pian saavani esittää teidät tuolle
kunnia-arvoisalle parille. -- Sanoisin teille pari sanaa, Watson."
Menimme käytävään.
"Tämä odottamaton tapaus," sanoi hän, "on saattanut meidät unohtamaan
matkamme alkuperäisen tarkoituksen."
"Olen juuri miettinyt sitä," vastasin, "että miss Morstan on tässä
kauhistavassa paikassa."
"Ei. Teidän täytyy seurata häntä kotiin. Hän asuu mrs Cecil
Forresterin luona Ala Camberwellissä, -- sinne ei ole pitkä täältä.
Odotan teitä täällä, jos ajatte tämän kautta. Tahi ehkä olette liian
väsynyt?"
"En suinkaan. En luule saavani lepoa, ennenkuin olen kuullut enemmän
tästä harvinaisesta asiasta. Olen nähnyt lukemattomia elämän
synkkiä puolia, mutta minä vakuutan teille, että tämän illan monet
merkilliset tapahtumat ovat saattaneet koko hermostoni epäkuntoon.
Mutta tahtoisin hyvin mielelläni lopettaa asian teidän seurassanne
nyt, kun kerran olen mennyt niin pitkälle."
"Läsnaolonne olisi minulle suureksi hyödyksi," vastasi hän. "Me
selitämme asian itseksemme ja annamme tuon Jones-herran vapaasti
iloita kaikista houreista, joita hänen päähänsä pöllähtää. Kun
olette saattaneet miss Morstanin kotiin, pyytäisin teidän ajamaan
Pinchin Lanelle, n:o 3, joen rannalla Lambethissa. Kolmannessa
tulossa oikealla puolella asu eräs lintujen täyttäjä, -- Sherman
nimeltä. Ikkunassa näette kärpän, joka pitää kaninin poikaa suussaan.
Herättäkää ukko Sherman, tervehtikää minulta ja sanokaa että minä
tarviten Tobyn heti. Tuotte sitte Tobyn kanssanne tänne."
"Koira, luultavasti?"
"Niin, kummallinen otus jotakin sekarotua, varustettuna
ihmeteltävällä vainulla. Ennen käytän Tobya avukseni kuin koko
Lontoon polisijoukkoa."
"Minä lähden hakemaan sitä," sanoin minä. "Kello on nyt yksi. Olen
täällä ennen kolmea, jos saan hyvän hevosen."
"Ja minä," sanoi Holmes, "koetan sill'aikaa tutkia mrs
Bernstonea ja intialaista palvelijaa, joka, kuten mr Thaddeus
sanoi nukkuu seuraavassa vinttikamarissa. Sitte tutkin suuren
Jones'in menetystapaa ja kuuntelen hänen ei aivan hienotunteisia
pilapuheitaan. _'Wir sind gewohnt, dass die Menschen verhöhnen was
sie nicht vestehen'."_ [Johann Wolfgang von Goethe: "Göthen sanat ovat
aina voimakkaita ja sattuvia."]
Seitsemäs luku.
Kreosooti-tynnyri.