upseeri intialaisessa armeijassa. Hän otti eron noin yksitoista
vuotta sitte ja asettui Pondicherry Lodgeen Yliseen Norwoodiin. Häntä
oli onni seurannut Intiassa ja hän toi mukanaan suurenlaisen pääoman,
suuren kokoelman kallisarvoisia eriskummallisuuksia ja joukon
maassasyntyneitä palvelijoita. Näillä osti hän nyt itselleen talon ja
eli siellä suuressa komeudessa. Kaksoisveljeni Bartholomeus ja minä
olimme ainoat lapset.
"Muistan aivan hyvin hälinän, minkä kapteini Morstanin kuolema
matkaansaattoi. Luimme sanomalehdissä seikkaperäisen kertomuksen, ja
kun tiesimme että hän oli ollut isämme ystävä, puhelimme vapaasti
asiasta hänen läsnäollessaan. Hän otti osaa keskusteluihimme ja
arveluihimme tapahtumasta. Emme koskaan hetkeksikään epäilleet että
hän kätki salaisuuden omassa sydämmessään, että hän yksin koko
maailmassa tunsi Arthur Morstanin kohtalon.
"Me tiesimme kuitenkin että salaperäinen vaara uhkasi isäämme. Hän
pelkäsi mennä ulos yksin ja aina oli hänellä mukanaan kaksi palkinnon
saanutta ammattinyrkkitaistelijaa, jotka palvelivat portinvartijoina
Pondicherry Lodgessa. Williams, joka kyyditsi teidät tänne on toinen
heistä. Häntä pidettiin yhteen aikaan Englannin voimakkaimpana
taistelijana. Isämme ei koskaan sanonut, mitä hän pelkäsi, mutta hän
tunsi selvästi suurta vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan,
joilla oli puujalka. Kerran hän ampui revolverillaan erästä
miestä, jolla oli puujalka, joka sitte huomattiin kunnolliseksi
käsityöläiseksi hakemassa työtä. Meidän täytyi maksaa suuren summan
rahaa saadaksemme miehen vaikenemaan. Veljeni ja minä luulimme että
se oli vaan isämme oikku, mutta asianhaarat ovat sittemmin saattaneet
meitä muuttamaan mielipidettämme.
"Alussa vuotta 1882 sai isäni Intiasta kirjeen, joka vaikutti hänessä
äkkinäistä pelästystä. Hän milt'ei pyörtyi aamiaispöydässä avatessaan
sitä, ja sen päivän jälkeen ei hän enää koskaan parantunut. Mitä
kirjeessä oli, emme milloinkaan saaneet tietää, mutta hän piti sitä
vähän vinossa, joten minä näin että se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu
hyvin söhrityllä käsialalla. Vuosikausia oli hän sairastanut, mutta
nyt hänen tilansa äkkiä huononi, ja huhtikuun lopulla saimme kuulla,
ett'ei mitään toivoa enää ollut, ja että hän tahtoi puhutella meitä
viimeisen kerran.
"Tullessamme hänen huoneesensa, istui hän pystyssä vuoteellaan,
tyynyjen ympäröimänä ja raskaasti hengittäen. Hän käski meidän lukita
oven ja asettua yksi kummallekin puolelle sänkyä. Sitte tarttui hän
käsiimme ja teki meille erittäin merkillisen tunnustuksen, äänellä,
joka vapisi yhtä paljon liikutuksesta kuin tuskista. Koetan kertoa
hänen ilmoituksensa omilla sanoillaan.
"'Ainoastaan yksi asia', sanoi hän, 'painaa mieltäni tänä viimeisenä
hetkenä. Se on käytökseni Morstan-paran tytärtä kohtaan. Tuo kirottu
ahneus, joka minussa on vallinnut koko elämäni ajan, on ryöstänyt
häneltä aarteen, josta ainakin puolet olisi kuulunut hänelle. Ja
kuitenkaan en itse ole mitenkään käyttänyt sitä hyväkseni, niin
sokea on ahneus. Pelkkä omistamisen tunne on ollut minulle sellainen
nautinto, ett'en ole voinut ilmoittaa sitä kelleen. Katsokaa tuota
helmien koristamaa ruusukiehkuraa tuossa! En edes siitä voinut erota,
vaikka olen sen hankkinut yksinomaan lähettääkseni hänelle. Te,
poikani, annatte hänelle runsaan osan Agra-aarteesta. Mutta elkää
lähettäkö hänelle mitään, -- ei edes ruusukiehkuraa -- ennenkuin olen
poissa. Ja ehkä vielä paranenkin, sillä onhan moni parantunut oltuaan
yhtä sairaana kuin minä.'
"'Tahdon kertoa teille, miten mr Morstan kuoli', jatkoi hän. 'Hän
oli vuosikausia kärsinyt sydänviasta, mutta salasi sen kaikilta.
Ainoastaan minä tiesin sen. Olomme-aikana Intiassa tulimme, minä ja
hän harvinaisten asianhaarain kautta omistamaan suuren aarteen. Minä
kuljetin sen mukanani Englantiin ja samana iltana kuin Morstan saapui
tuli hän suoraan tänne vaatimaan osuuttaan. Hän tuli käyden asemalta
ja vanha uskollinen palvelijani Lal Chowdar, joka nyt on kuollut,
päästi hänet sisään. Morstan ja minä olimme eri mieltä, mitä koski
aarteen jakamista ja meidän välillämme syntyi kiivas sananvaihto.
Morstan oli syössyt tuolilta raivoissaan, ja yht'äkkiä painoi hän
kädellään toista kylkeään, kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi, ja hän
kaatui taapäin satuttaen päänsä arkun syrjään, joka sisälsi aarteen.
Kumartuessani hänen ylitsensä näin kauhukseni, että hän oli kuollut.'
"Pitkän aikaa istuin siinä mieletönnä ihmetellen, mitä olisi tehtävä.
Ensin aioin kutsua apua, mutta huomasin heti, että minua helposti
voitaisi syyttää hänen murhastaan. Hänen äkkinäinen kuolemansa
kesken riitaa ja haava päässä syyttäisivät minua. Edelleen laillinen
tutkinto tuottaisi päivän valoon erityisiä seikkoja aarteesta, jonka
erittäin tahdoin pitää salassa. Hän oli sanonut minulle, ett'ei
kukaan elävä sielu tiennyt, mihin hän oli mennyt, eikä näyttänyt
siltä että asia milloinkaan tulisi tunnetuksi.
"Mietein yhä asiaa, kun katsottuani ylös, huomasin palvelijani Lal
Chowdarin, ovessa. Hän hiipi sisään ja lukitsi oven perässään.
'Elkää pelätkö, sahib', sanoi hän, 'kenkään ei saa tietää että
olette murhannut hänet. Kätkekäämme hänet, eikä kukaan tule
tietämään hiiskaustakaan koko asiasta.' -- 'Minä en ole murhannut
häntä,' vastasin. Lal Chowdar pudisti päätään ja hymyili. 'Kuulin
kaikki, Sahib,' sanoi hän; 'kuulin teidän riitelevän ja kuulin
lyöntinne. Mutta minä en hiisku asiasta mitään. Kaikki nukkuvat
talossa. Koettakaamme saada hänet piiloon.' Tämä oli tarpeeksi
saattamaan minut tekemään päätöksen. Jos oma palvelijani ei uskonut
viattomuuttani, miten onnistuisin vakuuttamaan kahtatoista tuhmaa
käsityöläistä valakunnassa siitä? Lal Chowdar ja minä hautasimme
ruumiin samana yönä ja muutamia päiviä myöhemmin olivat Lontoon
sanomalehdet täynnä kirjoituksia kapteini Morstanin salaperäisestä
katoamisesta. Mutta siitä mitä olen sanonut, huomaatte että syytös
tuskin voi kohdata minua siinä asiassa. Minun vikani on, että en
ainoastaan salannut ruumista vaan myöskin aarteen ja että omistin
itselleni sekä Morstanin että oman osani. Sentähden tahdon, että
te toimitatte sen takaisin. Lähentäkää korvanne suulleni. Aarre on
kätkettynä..."
"Samassa muuttuivat hänen kaivonsa kauheasti; silmät tuijottivat
kurjina, alaleuka vaipui hervotonna alas ja hän huusi äänellä, jota
en milloinkaan voi unohtaa: 'Älkää päästäkö häntä sisään! Jumalan
tähden, elkää laskeko häntä sisään!' Käännyimme molemmat ikkunaan
päin takanamme, johon hänen katseensa oli suunnattu. Naama tuijotti
pimeästä vastaamme. Näimme valkean pilkun nenästä, joka oli painettu
ikkunaa vastaan. Kasvot olivat partaiset, silmät hurjat, hirmuiset ja
ilmaisivat tukahutettua kiukkua; veljeni ja minä syöksimme ikkunan
luo, mutta silloin oli hän jo poissa. Tullessamme takaisin isämme
luo, oli pää vaipunut rintaa vasten ja sydän lakannut tykyttämästä.
"Etsiskelimme puutarhan vielä samana yönä, mutta emme löytäneet
mitään jälkiä valloittajasta, paitsi että aivan akkunan alla
kukkaispenkereellä näkyi jalan jälki. Jos ei tätä yhtä jälkeä olisi
ollut, olisimme luulleet, että mielikuvituksemme loihti tuon hurjan,
hirveän näköisen naaman eteemme. Mutta me saimme pian toisen ja
pätevämmän todistuksen siitä, että salaiset voimat olivat toimessa
ympärillämme. Aamulla huomattiin ikkuna isäni huoneessa olevan auki,
laatikot ja kaapit olivat perinpohjin haetut ja tyhjennetyt, ja
hänen rinnalleen oli kiinnitetty paperilippu, ja siihen töhritty
sanat: 'Neljän merkit'. Mikä tämän lauseen tarkoitus oli tahi kuka
salaperäinen vieraamme, sitä emme milloinkaan saaneet tietää. Meidän
luulomme mukaan ei mitään isäni omaisuudesta ollut varastettu,
vaikka kaikki oli tyhjennetty ja sinne tänne heitelty. Veljeni ja
minä asetimme luonnollisesti tämän harvinaisen tapauksen ja isämme
eläessään tuntemansa pelon yhteyteen keskenään, mutta edelleenkin
pysyy se arvoituksena meille."
Pieni mies vaikeni hetkeksi sytyttääkseen piippunsa ja veti miettien
muutamia sauhuja. Istuimme kaikki tarkkaavaisina kuunnellen hänen
kummallista kertomustaan. Kertoessaan kapteini Morstanin kuolemasta,
oli miss Morstan vaalennut, ja silmänräpäykseksi valtasi minut pelko
että hän pyörtyisi. Mutta hän tointui juotuaan lasin vettä, jonka
hiljan tarjosin hänelle venetsialaisesta vesikaraffista. Sherlock
Holmes istui taapäin nojautuneena tuolissa poissaolijan muodolla
ja silmäluomet painuneina pilkoittaville silmille. Katsellessani
häntä en voinut olla ajattelematta, miten hän vielä samana päivänä
oli valittanut elämän jokapäiväisyyttä. Mutta tässäpä oli tehtävä,
joka vaati koko hänen tarkkanäköisyytensä. Mr Thaddeus Sholto katsoi
yhdestä toiseen jonkinmoisella ylpeydellä, vaikutuksesta, jonka hänen
kertomuksensa oli tehnyt, ja jatkoi sitte:
"Veljeni ja minä," sanoi hän, "olimme hyvin uteliaita saamaan selkoa
aarteesta, josta isämme oli puhunut. Viikkoja, kuukausia kaivoimme
perinpohjin koko puutarhan, löytämättä merkkiäkään siitä. Se kiusasi
meitä, että hänen piti kuolla juuri sillä hetkellä kuin hän aikoi
sanoa paikan, mihin aarre oli kätketty. Ja miten komea tuo kaivattu
aarre olisi, sen voimme päättää siitä ruususeppeleestä, jonka
hän oli ottanut joukosta. Tästä ruususeppeleestä oli veljelläni
Bartholomeuksella ja minulla pieni riita. Helmet olivat nähtävästi
suuresta arvosta, ja hän ei mitenkään tahtonut erota niistä, sillä,
meidän kesken sanottuna, on veljeeni vähän tarttunut isäni intohimo
-- ahneus. Hän luuli myöskin, että jos lahjoittaisimme ruususeppeleen
pois, voisi se antaa aihetta puheluun ja vihdoin saattaa meidät
ahdinkoon. Kaikki mitä voin tehdä, oli saada hänet suostumaan, että
sain ottaa selkoa miss Morstanin osoitteesta ja lähettää hänelle
yhden helmen eräällään määrätyillä väliajoilla, jott'ei hän ainakaan
milloinkaan kärsisi puutetta."
"Sepä oli ystävällisesti ajateltu," sanoi miss Morstan vakavana, "se
oli hyvin ystävällisesti tehty."
Tuo pieni mies viittasi lakkaamatta kädellään.
"Olimme teidän holhoojanne," sanoi hän; "se oli minun ajatukseni
asiasta, vaikk'ei veli Bartholomeus oikein katsonut asiaa siltä
kannalta. Meillä oli itsellä enemmän kuin kylliksi rahaa, -- enempää
en halunnut. Sitäpaitsi olisi ollut sopimatonta kohdella nuorta
naista niin alhaisella tavalla. _'Le mauvais goût mène au crime'_
-- kuten ranskalaiset hienosti sanovat. Riitamme tästä asiasta meni
niin pitkälle, että katsoin parhaaksi muuttaa yksikseni asumaan.
Muutin siis Pondicherry Lodgesta ja otin vanhan Khitmutgarin ja
Williamsin mukaani. Mutta sitte eilen sain tietää että tärkeä tapaus
oli tapahtunut. Aarre oli löydetty. Minä heti asetuin yhteyteen miss
Morstanin kanssa, ja nyt on meidän mentävä Norwoodiin vaatimaan
osuuttamme. Selitin aikomukseni eilen illalla Bartholomeukselle,
joten me olemme odotetut, joskin emme niin tervetulleet vieraat."
Mr Thaddeus Sholto vaikeni ja muutteli levottomana pehmeällä
sohvalla. Istuimme kaikki ääneti mietiskellen uutta käännettä, jonka
salaperäinen kertomus oli saavuttanut. Holmes oli ensimmäinen, joka
keskeytti hiljaisuuden.
"Olette menetellyt oikein, sir, alusta loppuun," sanoi hän. "Ehkä
voimme tehdä teille pienen vastapalveluksen selittämällä vähäsen
sitä, mikä vielä tuntuu teistä epäselvältä. Mutta, kuten miss Morstan
äsken huomautti, on nyt myöhä, ja paras olisi heti saada asiasta
selvä."
Uusi tuttavuutemme kiersi hyvin miettivän näköisenä piipunvarren
kääröön, ja otti erään esiripun takaa pitkän päällystakin, jossa
hihat ja kaulus olivat tehdyt astrakaanilaisesta kankaasta. Tämän
napitti hän huolellisesti kiinni aina kaulaan asti, vaikka olikin
helteinen ilma, ja päätti varustuksensa panemalla päähänsä jäniksen
nahasta tehdyn lakin korvalapuilla varustettuna, jotka kokonaan
peittivät korvat, joten hänestä näkyi ainoastaan nuo liikkuvat,
terävät kasvot.
"Terveyteni on vähäsen arka," sanoi hän, mennessään edellämme
käytävään. "Olen tuomittu sairaaksi."
Vaunumme vartosivat meitä ulkopuolella ja matkamme oli nähtävästi
päätetty jo edeltäpäin koska ajaja heti lähti ajamaan nopeaa vauhtia.
Thaddeus Sholto puheli lakkaamatta kimeällä äänellään, joka voitti
vaununpyörien rätinänkin.
"Bartholomeus on älykäs mies," kertoi hän. "Miten luulette hänen
etsineen paikan missä aarre löytyi? Hän oli tullut siihen päätökseen
että sen pitäisi löytymän sisällä huoneissa, ja sentakia laski hän
koko talon pinta-alan ja mittasi kaikki paikat, jott'ei löytynyt
tuumaakaan, josta hän ei olisi voinut tehdä tiliä. Muun muassa hän
huomasi, että rakennuksen korkeus oli seitsemänkymmentäneljä jalkaa,
mutta jos hän laski yhteen kunkin eri kerroksen korkeuden ja vähensi
pois välikerrokset, joiden paksuuden hän sai tietää kaivertamalla
reikiä, niin oli kokonaissumma vaan seitsemänkymmentä jalkaa. Siinä
oli siis neljä jalkaa, joista hän ei ollut selvällä, ja tämä ala oli
rakennuksen yläosassa. Hän lävitsi sentähden ylimmän huoneen katon,
ja siellä yläpuolella hän löysi todellakin pienen soppelon, jonka
aukko oli kiinni muurattu, eikä sitä kukaan tuntenut. Keskellä koppia
oli aarrearkku kahden katto-orren päällä. Hän laski sen alas aukosta
ja siellä se nyt on. Hän sanoo aarteen olevan puolen miljoonan punnan
arvosta."
Mainitessaan tuon jättiläissumman, tuijotimme kaikki toisiamme
silmät selällään. Jos onnistuisimme asettamaan miss Morstanin hänen
oikeuksiinsa, tulisi hän köyhästä kotiopettajattaresta Englannin
rikkaimmaksi perinnönomistajaksi. Tosin olisi todellisen ystävän
tullut iloita sellaisesta uutisesta, mutta minua hävettää sanoa, että
itsekkäisyys pääsi kokonaan voitolle, ja että sydäntäni painoi kauhea
taakka. Sain sanotuksi muutaman sekavan sanan onnentoivotukseksi,
ja istuin sitte alakuloisena, kuurona Sholton lörpötyksille. Hän
oli nähtävästi raskasmielinen, ja muistan hämärästi että hän kertoi
meille erillaisista taudinoireistaan ja pyysi minua lausumaan
ajatukseni puoskaroimispillerien vaikutuksesta, joita hänellä
oli muutamia nahkakotelossa taskussaan. Toivon ett'ei hän muista
niitä vastauksia, joita annoin hänelle sinä iltana. Holmes sanoo
kuulleensa, että selitin hänelle että oli suuri vaara nauttia enemmän
kuin kaksi tippaa majavaöljyä, kuin taas strykniniä suosittelin
suurissa annoksissa rauhoittavana keinona. Miten sen asian laita
onkaan, niin tunsin kaikissa tapauksissa helpoituksen tunteen, kun
äkkiä vaunut pysäsivät ja ajaja hyppäsi avaamaan ovia.
"Tässä on Pondicherry Lodge, miss Morstan," sanoi Thaddeus Sholto,
auttaen miss Morstania vaunuista.
Viides luku.
Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.
Kello oli jo kohta yksitoista, saavuttuamme tämän yöllisen matkamme
päämäärään. Suuren kaupungin kostea sumu oli jäänyt meistä ja ilta
oli selkeä ja kaunis. Leuto länsituuli puhalteli ja taivaalla
purjehti hitaasti raskaita pilviä, joiden lomitse puolikuu silloin
tällöin pilkisti esiin. Oli siksi valoisaa että voi erottaa lähimmät
esineet, mutta Thaddeus Sholto otti kuitenkin toisen vaunulyhdyistä
paremmin valaistakseen tietä.
Pondicherry Lodge sijaitsi eräässä puutarhassa ja sitä ympäröi korkea
kivimuuri, jota yläpinnalta peitti lasisoraa. Kapea, rautaovi oli
ainoa sisäänkäytävä. Omituisen lyhyellä ja ankaralla kolkutuksella
ilmoitti oppaamme tulomme.
"Ken siellä?" kuului tuima ääni sisältä.
"Minä se olen, Mc Murdo. Pitäisipä teidän tuntea kolkutukseni tähän
aikaan päivästä."
Kuului murisevaa ääntä ja avainten kilinää. Portti liikkui raskaasti
saranoillaan ja aukossa seisoi vähäläntäinen, leveä hartiainen mies,
jonka ulkonevia kasvoja ja vilkkuvia, epäileviä silmiä keltainen
lyhdynvalo valaisi.
"Tekö se olette, mr Thaddeus? Mutta keitä nuo toiset? En ole saanut
herraltani mitään määräystä heidän suhteensa."
"Ettekö. Mc Murdo? Te hämmästytätte minua! Sanoin veljelleni eilen
illalla että toisin muutamia ystäviä kanssani."
"Hän ei ole ollut ulkona huoneestaan tänään, mr Thaddeus, enkä
ole saanut mitään käskyjä. Tiedättehän, että minun täytyy seurata
sääntöjä. Teidät voin päästää sisään, mutta ystävänne saavat kyllä
pysyä siellä, missä ovat."
Tämä oli odottamaton este. Thaddeus Sholto katseli ympärilleen
avuttomana.
"Te olette oikein paha, Mc Murdo!" sanoi hän. "Jos menen takaamaan
heidät, niin onhan siinä kyllä. Ja tässähän meillä on eräs nuori
nainenkin. Hän ei voi seistä maantiellä odottamassa tähän aikaan
päivästä."
"Hyvin ikävää," mr Thaddeus, vastasi portinvartija järkähtämättä.
"Mutta ihmiset voivat olla teidän ystäviänne eikä kuitenkaan hänen.
Hän maksaa minulle runsaasti että tekisin velvollisuuteni, ja
velvollisuuteni minä täytänkin. En tunne ketään ystävistänne tuossa."
"Kyllä, Mc Murdo," huusi Sherlock Holmes, iloisesti. "Enpä luule,
että olette unohtaneet minut. Ettekö muista tuota harrastajaa, joka
taisteli kanssanne kolme kertaa Alisonin huoneustossa neljä vuotta
sitte, silloin kuin saitte palkinnon?"
"Eihän se ole mr Sherlock Holmes?" huudahti nyrkkitaistelija.
"Hyvänen aika, miten voinkaan erehtyä teidän suhteenne? Jos sen
sijaan, että seisotte siinä niin hiljaa ja sävyisästi, olisitte
tullut esiin ja antanut minulle tuommoisen ristilyönnin leuan alle,
jossa olitte niin taitava, olisin heti tuntenut teidät. Voi mikä
vahinko, että olette tuhlannut lahjanne, mr Holmes! Teistä olisi
tullut suurta ajan pitkään, jos täydellä todella olisitte antauneet
taiteellenne."
"Kuulette, Watson, että jos kaikki muu maailmassa pettää minut, niin
on minulle kuitenkin aina yksi tiede avoinna," sanoi Holmes nauraen.
"Ja nyt ei ystävämme varmaankaan enää anna meidän seistä täällä
kylmässä, vai kuinka?"
"Astukaa sisään, sir, astukaa sisään -- sekä te että ystävänne,"
vastasi Mc Murdo. "En voi sille mitään, mr Thaddeus, mutta minulla on
määräykseni. Minun täytyi ensin ottaa selkoa ystävistänne, ennenkuin
päästin heidät sisään."
Portilta johti hiekoitettu polku aution puutarhan poikki suurelle,
nelikulmaiselle rakennukselle, joka oli kokonaan varjossa,
paitsi että kuu valaisi yhtä nurkkaa, joten vinninikkuna
välkkyi. Rakennuksen ääretön suuruus yhdessä sen pimeyden ja
kuolemanhiljaisuuden kanssa teki kauhean vaikutuksen. Thaddeus
Shoitokin näytti olevan huonolla tuulella ja lyhty tärisi ja helisi
hänen kädessään.
"En ymmärrä," sanoi hän. "Tässä on joku erehdys tapahtunut. Sanoin
juuri selvästi Bartholomeukselle, että tulisimme tänne ja kuitenkin
on hänen ikkunansa pimeä. En käsitä, mitä tämä mahtaa merkitä."
"Vartioidaanko taloa aina näin?" kysyi Holmes.
"Kyllä; hän on seurannut isämme tapoja. Hän oli isämme lempilapsi, ja
olen väliin ajatellut että isäni on kertonut hänelle enemmän kuin hän
on minulle kertonutkaan."
"Tuo on Bartholomeuksen ikkuna tuolla ylhäällä, jota kuunvalo
valaisee; se on kyllä valoisa, mutta en usko että huoneessa palaa
tulta."
"Ei, siellä ei ole tulta," sanoi Holmes. "Mutta näen valon
pilkoittavan tuossa pienessä ikkunassa oven vieressä."
"Ah, se on emännöitsijän huone. Siellä vanha mrs Bernstone asuu. Hän
voi selittää meille, mitä kaikki tämä merkitsee. Mutta suvainnette
odottaa täällä hetkisen, sillä jos me kaikki menemme sisään yhtä
aikaa, eikä hän tiedä tulostamme, voisi hän pelästyä. Mutta, hiljaa,
mitä tuo on?"
Hän kohotti lyhtyä ja käsi vapisi niin että valo pyöri liehuvissa
piireissä ympärillämme. Miss Morstan tarttui minua käsivarresta, ja
seisoimme kaikki sykkivin sydämmin ja tarkasti kuunnellen. Suuresta,
synkästä rakennuksesta kuului yön hiljaisuudessa surullisinta
ääntä, mitä voi ajatella, -- pelästyneen naisen sydäntäsärkevää,
keskeytettyä valitusta.
"Se on mrs Bernstone," sanoi Sholto. "Hän on ainoa nainen koko
talossa. Odottakaa tässä. Tulen heti takaisin."
Hän meni ovelle ja kolkutti omituisella tavallaan. Näimme, että suuri
kasvuinen vaimoihminen avasi oven ja horjui ilosta nähdessään hänet.
"Ah, mr Thaddeus, olen niin iloinen, että tulitte, sir! Olen niin
kovin iloinen että tulitte, mr Thaddeus!"
Kuulimme hänen yhä vakuuttavan iloansa, kunnes ovi sulettiin ja hänen
äänensä muuttui ykstoikkoiseksi muminaksi.
Seuraajamme oli jättänyt lyhdyn meille. Holmes valaisi sillä
ympärilleen, katsellen tarkasti rakennusta ja suuria multakasoja,
jotka peittivät maata. Miss Morstan ja minä seisoimme vieretysten,
ja hänen kätensä lepäsi omassani. Rakkaus on eriskummallinen kapine,
sillä emmehän ennen tätä päivää olleet koskaan nähneet toisiamme,
milloinkaan ei ollut sanaa, ei ystävällistä katsetta vaihdettu
keskenämme, ja kuitenkin etsivät kätemme vaistomaisesti toisiansa
tänä levottomuuden hetkenä. Olen sittemmin ihmetellyt sitä, mutta
siinä silmänräpäyksessä tuntui se minusta ihan luonnolliselta, että
kääntyisin hänen puoleensa, ja hän on usein sanonut että se oli
erityinen vaisto, joka pakotti hänen etsimään turvaa ja lohdutusta
minun luonani. Siten seisoimme siinä, käsitysten kuni kaksi lasta,
ja rauha oli sydämmissämme, vaikka ympärillämme vallitsikin pimeys,
synkkyys -- --.
"Mikä ihmeellinen paikka!" huudahti hän katsellen ympärilleen.
"Näyttää siltä kuin kaikki Englannin myyrät olisivat asustaneet
täällä. Olen nähnyt vähän yhdellaista erään kukkulan rinteellä
Ballaratin seuduilla, missä on etsitty uusia kultasuonia."
"Syy on täälläkin sama," sanoi Holmes. "Tässä on aarteenkaivajain
jälkiä. Teidän tulee muistaa että ovat etsineet sitä kuusi vuotta.
Eipä ihmettä että puutarha näyttää sorahaudalta."
Samassa avattiin ovi ja Thaddeus Sholto tuli syösten huoneesta
eteenpäin ojennetuin käsin ja kauhun ilmaus silmissä.
"Nyt ovat asiat hullusti! Voi Bartholomeusta!" huusi hän. "Olen niin
peloissani! Hermoni eivät tätä kestä!"
Hän olikin itkemäisillään pelästyksestä ja liikkuvissa, terävissä
kasvoissa, jotka pistäytyivät esiin astrakaanikauluksesta, näkyi
pelästyneen lapsen avuton, rukoileva ilmaus.
"Menkäämme sisään," sanoi Holmes lyhyesti, varmuudella.
"Ah niin, tehkää se!" sanoi Sholto. "Minä en todellakaan kykene nyt
antamaan mitään käskyjä."
Seurasimme häntä kaikin emännöitsijän huoneesen, joka oli käytävästä
vasemmalle. Vanha nainen käveli surullisena edestakaisin huoneessa
levottomasti käsiänsä väännellen, mutta nähtyään miss Morstanin,
näkyi hän rauhoittuvan.
"Jumala siunatkoon lempeitä, suloisia kasvojanne!" huudahti hän
nyyhkyttäen. "Tekee hyvää nähdä teitä. Voi, minä olen tänään saanut
paljon kärsiä!"
Miss Morsian taputti hänen laihoja, karkeita käsiään, ja mutisi
muutaman ystävällisen, naisellisesti lohduttavan sanan, jotka
saattoivat toisen kalmankalpeat posket punehtumaan.
"Herra on sulkeutunut huoneesensa eikä vastaa," selitti hän. "Koko
päivän olen varronnut kuulevani jotakin sieltä, sillä usein hän
on mielellään yksin, mutta noin tuntia sitte rupesin aavistamaan,
ett'eivät asiat ole niinkuin pitäisi ja sentähden menin ylös ja
kurkistin avainreiästä. Teidän täytyy mennä sinne, mr Thaddeus,
teidän täytyy itse mennä katsomaan. Olen nähnyt mr Bartholomeus
Sholton surussa ja ilossa kymmenen pitkän vuoden kuluessa, mutta
milloinkaan en ole nähnyt hänen kasvoissaan sellaista ilmausta kuin
nyt."