NELJÄN MERKIT
Kirj.
Arthur Conan Doyle
Suomentanut Ida Wickstedt
Porilaisen kirjapaino, Pori, 1894.
SISÄLLYS:
1. Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.
2. Miss Morstanin asia.
3. Etsimismatkalla.
4. Pienen kaljupää-miehen historia.
5. Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.
6. Sherlock Holmes mielityössään.
7. Kreosooti-tynnyri.
8. Apulaisjoukkomme.
9. Odottamaton viivytys.
10. Takaa-ajaminen.
11. Suuri Agra-aarre.
12. Jonathan Smallin elämäkerta.
Ensimmäinen luku.
Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.
Sherlock Holmes otti ensin pullon rautauuninotsikolta ja sitte pienen
ihoruiskunsa sievästä marokiinilaatikosta. Pitkillä, vaaleilla,
hermoheikoilla sormillaan asetti hän hienon neulan paikoilleen
ja taittoi syrjään vasemman paidanhihan. Hetken katseli hän
miettivänä jäntevää kyynärvarttansa ja käsirannetta, jotka olivat
ihan täynnä merkkiä ja arpia lukemattomien ruiskutusten jälkeen.
Viimein pisti hän ihoonsa terävän neulan, painoi mänttää ja vaipui
samettipäällyksiseen nojatuoliinsa tyytyväisyydestä huoahtaen.
Kolmen kuukauden aikana olin kolme keilan päivässä nähnyt saman
menettelyn, mutta tottumuskaan ei ollut voinut sovittaa minua.
Päinvastoin kiusasi tuo näkö minua päivä päivältä yhä enemmän ja minä
tunsin omantunnon tuskia öisin aatellessani ett'ei minulla ollut
rohkeutta väittää vastaan. Monta monituista kertaa olin juhlallisesti
luvannut lausua julki kaikki, mikä sydäntäni painoi tässä aineessa,
mutta toverini kylmäessä huolettomuudessa oli jotakin, joku esti
kellenkään päähän juolahtamasta kohdella häntä edes vähänkään
vapaasti. Hänen suuri lahjakkaisuutensa, etevämpi käytöstapansa,
tottumus hänen moniin ihmeellisiin ominaisuuksiinsa -- kaikki tämä
teki minut araksi ja kykenemättömäksi vastustamaan häntä.
Mutta tänään, oliko se sitte Beauneviinin vaikutuksesta, jota
aamiaiseksi olin juonut tahi erittäisestä katkeruudesta, jota hänen
suuri kylmäverisyytensä herätti minussa, tunsin yhtäkkiä, ett'en
kauempaa voinut hillitä itseäni.
"Mitä tänään käytätte," kysäsin, "morfiinia vai kokainia?"
Hän katsahti veltosti vanhasta loihtuoppikirjasta, jota selaili.
"Se on kokainia," hän vastasi, "seitsemänprosentinliuos. Haluatteko
koettaa sitä?"
"En kiitos," vastasin jyrkästi. "Terveyteni ei vielä ole voittanut
Afghanilaisen sotaretken seurauksia, eikä minulla ole varaa
ylenmäärin ponnistaa voimiani."
Hän hymyili kiivaudelleni. "Ehkä olette oikeassa, Watson," sanoi
hän. "Minä luulen, että sen vaikutus on vahingollinen ruumiillisessa
suhteessa. Mutta minusta se niin erinomaisesti vilkastuttaa ja
voimistuttaa mieltä, että sen toisarvoinen vaikutus on ainoastaan
vähäpätöinen asia."
"Mutta ajatelkaapa nyt," sanoin vakavasti, "huomatkaa kuluja!
Aivonne ehkä vilkastuvat, ja vahvistuvat, kuten sanotte, mutta
se on patolooginen ja taudillinen toimi, josta seuraa enentyvä
solukudoksen uudistus ja viimein jättää jälkeensä pysyväisen
heikkouden. Tiedättehän itse kuinka auttamattoman synkäksi
muututte kun vastavaikutus sitte tapahtuu. Ei, peli ei varmaankaan
kannata, panosta. Miksi haihtuvaisen, hetkellisen nautinnon takia
uskaltaisitte suuret lahjat, joita luonto on antanut teille?
Muistakaa, ett'en ainoastaan puhu kuin toinen toveri toiselle, vaan
niinkuin lääkäri sairaalle, jonka terveydentilasta hän jossakin
määrin on edesvastuullinen."
Hän ei näyttänyt loukkaantuneelta. Päinvastoin, hän asetti sormenpäät
toisiaan vasten ja tuki kyynärpäitään tuolin käsipuita vasten,
näyttäen halukkaalta keskusteluun.
"Mieleni nousee kaikkea paikallaan olevaa vastaan," sanoi hän.
"Antakaa minulle tehtäviä ratkaistavaksi, antakaa minulle mitä
selittämättömämpiä merkkikirjoituksia tahi mitä sekavin eritys
-- silloin olen minä mieli työssä, silloin voin olla ilman
tekokiihoituskeinoja. Mutta minä kammoon jokapäiväisen elämän
sietämätöntä ykstoikkoisuutta; minä tarvitsen henkistä kiihoitusta.
Sentähden olen valinnut itselleni oman erityisen ammattini tahi
oikeammin luonut sen, sillä minä olen ainoa ammatissani koko
maailmassa."
"Ainoa yksityinen salapolisi?" kysäsin.
"Niin, ainoa yksityinen, neuvoa antava salapolisi maailmassa,"
vastasi hän. "Minä olen viimeinen ja korkein oikeusto salapolisin
asioissa. Kun Gregson tahi Lestrade tahi Athelney Jones ovat
neuvottomia -- jota, ohimennen sanottuna tekevätkin enimmäkseen
-- jätetään asia minun ratkaistavakseni. Minä tutkin kaikki
tapaukset tuntijana ja erityistutkijana ja lausun päätökseni. Mutta
minä en etsi kunnian sellaisissa tapauksissa. Nimeäni ei mainita
sanomalehdissä. Itse työ, ilo siitä, että löydän alan omituiselle
lahjakkaisuudelleni, on suurin palkkioni. Mutta olettehan itsekin
tullut tuntemaan menettelytapani Jeffersonin asiassa."
"Kyllä," vastasin kiihkeästi. "Koskaan en ole niin hämmästynyt
eläissäni kuin silloin. Olenpa kertonutkin sen pienenä lentolehtenä
tuolla, vähän haaveellisella nimellä: 'Tutkimus tulipunaisessa'."
Hän pudisti surullisesti päätään.
"Niin silmäilinhän minäkin sitä," sanoi hän. "Mutta, suoraan
sanoen, en voi onnitella teitä siitä. Salapolisintaito on, tahi
pitäisi olla, tarkka tiede, ja pitäisi sitä kohdella samalla
kylmällä, kiihottomalla tapaa. Te taas olette koettaneet antaa sille
kokonaisuudessa romantillisen muodon, mikä tekee jotenkin saman
vaikutuksen kuin jos sovittaisitte rakkausseikan Euklideen viidenteen
esitykseen."
"Mutta romantiikkia siinä oli," vastustin minä. "En muuttanut mitään
tapauksia."
"Muutamia asioita olisi pitänyt poistaa tahi ainakin olisi niitä
pitänyt käsitellä tarkemmalla tunnolla oikeista suhteista. Ainoa
kohta jutussa, joka kannattaisi mainitsemista, oli tuo omituinen
erittelevä johtopäätös vaikutuksista syihin, jonka kautta onnistuin
saamaan valoa asiaan."
Minua suututti kuulla arvosteltavan tuolla tapaa työtä, joka oli
erittäin tarkoitettu hänelle mielihyväksi. Sitäpaitsi tunnustan,
että minua kiusasi itsekkäisyys, joka näkyi vaativan, että joka rivi
kirjassani olisi omistettu hänen yksityisille töilleen ja toimilleen.
Enemmän kuin kerran niiden vuosien kuluessa, joina olimme asuneet
yhdessä Baker Streetillä, olin huomannut, että vähän turhamaisuutta
piili toverini tyyneessä, opettavassa käytöksessä. En kuitenkaan
sanonut mitään, vaan istuin hieroen haavoittunutta jalkaani.
Jesaililuoti oli sen lävistänyt joku aika; sitte ja vaikk'ei se
estänyt minua käymästä, pakotti sitä kuitenkin ilman vaihdoksissa.
"Harjoitukseni on nykyään ulottunut mannermaalle," jatkoi Holmes
hetken kuluttua täyttäessään piippuansa. "Toissa viikolla kysyi
minulta neuvoa Francois le Villard joka, kuten ehkä tiedätte, viime
aikoina on saavuttanut jotenkin etevän aseman Ranskan salapolisien
joukossa. Hänellä on koko tuo gallialainen nopean käsittämisen
kyky, mutta häneltä puuttuu tarkkojen tietojen laajoja varoja,
jotka ovat välttämättömät saavuttamaan korkeinta määrää taitonsa
täydellisyydessä. Kysymyksessä oleva asia koski erästä testamenttiä
ja tarjosi muutamia varsin huvittavia piirteitä. Minä olin
tilaisuudessa kertomaan hänelle kaksi samanlaatuista tapausta, toisen
Rigasta v. 1857 ja toisen St. Louis'ista 1871, jotka johtivat hänet
oikeaan selvitykseen. Tämän kirjeen sain tänä aamuna kiitokseksi
avustani."
Puhuessaan viskasi hän minulle rutistetun kirjearkin, ulkomaisesta
tehtaasta. Silmäilin sen lävitse ja keksein joukon ihailevia
huudahduksia niiden joukossa sellaisia kuin "magnifique"
"coup-de-maitres" ja "tours-de-force," kaikki todistaen ranskalaisen
suurta ihailua.
"Hän puhuu kuin oppilas mestarilleen," sanoin.
"Ah, hän arvostelee apuani liian suureksi," vastasi Sherlock Holmes.
"Hän on itse hyvin lahjakas. Hänellä on kaksi niistä kolmesta
ominaisuudesta, jotka ovat välttämättömät oikealle salapoliisille.
Hänellä on huomaamiskykyä ja kykyä tehdä loppupäätöksiä, tietoja
häneltä ainoastaan puuttuu ja niitä voi aika tuoda mukanaan. Nykyään
hän kääntää pieniä teoksiani ranskankielelle."
"Teidän teoksianneko?"
"Ah, ettekö niistä tietäneet?" sanoi hän nauraen. "Niin, minä
olen kirjoittanut useampia lentokirjoja. Kaikki ne käsittelevät
teknillisiä kysymyksiä. Tämä esimerkiksi erotuksesta eri
tupakkalajien tuhan välillä, jossa luettelen sataneljäkymmentä
eri lajia sikarreja, paperossia ja tupakkaa sekä värillisiä
teräspiirroksia, jotka osuttavat erotuksen tuhassa. Se on kohta, joka
alituiseen tulee esiin rikosasiatutkimuksessa, ja joka joskus voi
olla suuresta arvosta johtonuorana. Jos esim. varmaan voi sanoa että
murhan on tehnyt henkilö, joka polttaa huonoimpaa Virginiatupakkaa,
niin rajoittaahan se jo joukon tutkimusalaa. Harjaantunut silmä
näkee yhtä suuren erotuksen Trichonopolisikarrin mustan tuhan ja
Havanasikarin hienon tomun välillä, kuin on juurikkaan ja perunan
välillä."
"Te olette erittäin tarkkanäköinen pienimpien yksityiskohtien
suhteen," huomautin.
"Pidän suuressa arvossa niiden tärkeyttä ja suurta merkitystä. Tässä
on esitelmäni jälkien urkkimisesta, sekä muutamia muistutuksia kipsin
käyttämisestä kuvaamien säilyttäjänä. Ja tässä pieni eriskummallinen
kirjoitus ammatin vaikutuksesta käden muotoon, kivipainokuvilla
kivenhakkaajain merimiesten, korkinleikkaajain, latojain, kutojain
ja timantinhiojain käsistä. Tämä asia on suuresta käytännöllisestä
merkityksestä tieteelliselle salapoliisille, -- varsinkin sellaisissa
tapauksissa, missä on kysymys ruumiista, joita ei kukaan tule
vaatimaan takaisin, tahi kun on kysymyksessä saada selvää rikollisten
edellisestä elämästä. Mutta minä väsytän teitä, ratsastamalla
tavallisella keppihevosellani."
"Ette vähääkään." vastasin vakavana. "Minusta se on erinomaisen
hauskaa, varsinkin kun olen tullut huomaamaan käytännöllisen
sopivaisuutenne siihen. Mutta puhuitte äsken huomaamiskyvystä ja
päättämistaidosta. Eiköhän toinen jossakin määrin sisälly toiseen?"
"Tuskinpa," vastasi hän mukavasti nojautuen tuolinsa selkää vasten
ja puhallellen ilmaan paksuja, sinisiä savupilviä piipustaan.
"Huomaamiskyky esimerkiksi osoittaa minulle, että tänä aamuna olitte
Wigmore Streetin postikonttoorissa, mutta päättämistaito minulle
ilmoittaa että olitte siellä lähettämässä sähkösanoman."
"Aivan oikein!" huudahdin minä. "Oikein molemmissa tapauksissa! Mutta
minun täytyy tunnustaa ett'en ymmärrä mistä sen tiedätte. Se oli
äkkinäinen päähänpisto, enkä ole siitä kellekään virkannut sanaakaan."
"He on hyvin yksinkertaista," vastasi hän hymyillen hämmästykselleni,
-- "niin mahdottoman yksinkertaista, että selitys on turha; mutta voi
se paremmin määrätä huomaamiskyvyn ja päättämistaidon rajat. Minä
huomaan, että jalkaanne on tarttunut vähän punertavaa multaa. Ihan
postikonttoorin edustalla Wigmore Streetillä on purettu kivikatua
ja viskattu multaa syrjään, joten on mahdoton päästä konttooriin
astumatta siihen. Mullalla on tuo omituinen, punertava väri,
jommoista, minun tietääkseni, ei ole missään muualla läheisyydessä.
Se on huomaamista. Kaikki muu on päättämistaitoa."
"Mikä johti teitä ajattelemaan sähkösanomaa?"
"Luonnollisesti tiesin, ett'ette ollut kirjoittanut kirjettä, koska
olin istunut teitä vastassa koko aamun. Näen myöskin avoimessa
laatikossanne tuossa, että teillä on arkki postimerkkiä ja kimppu
postikorttia. Tietysti siis menitte postikonttooriin lähettämään
sähkösanomaa. Karkoittakaa kaikki muut tapahtumat ja ainoan, joka jää
jälelle, täytyy olla oikea."
"Siinä tapauksessa on se niin," vastasin hetken mietittyäni. "Mutta
asia on kuten sanotte, hyvin yksinkertainen. Pitäisittekö sitä
hävyttömänä, jos panisin teoriianne kovalle koetukselle?"
"Päin vastoin," vastasi hän, "se ehkä estäisi minua ottamasta uutta
annosta kokainia. Suurimmalla ilolla tarkastan jokaista tehtävää,
joita mielitte asettaa minulle."
"Olen kuullut teidän sanovan, että henkilön on vaikea käyttää
esinettä jokapäiväiseen tarpeesen, jättämättä siihen sellaista
vaikutusta persoonallisuudestaan että tottunut tarkastaja voi
huomata sen. No niin, minulla on tässä kello, jonka hiljakkoin olen
saanut haltuuni. Olkaa hyvä sanokaa minulle ajatuksenne edellisen
omistajan luonteesta ja tavoista." Ojensin hänelle kellon, itse
vähän huvitettuna, sillä koe oli, minusta katsoen, mahdoton ja
tarkoitukseni oli antaa pieni läksytys hänellä siitä opettavaisesta
tavasta jota hän väliin käytti. Hän punnitsi kelloa kädessään, katsoi
tarkasti kellotaulua, aukaisi kuoren, ja tarkasti koneistoa, ensin
paljain silmin ja sitte vahvalla suurennuslasilla. Tuskin voin olla
hymyilemättä hänen alakuloiselle muodolleen, kun hän vihdoin sulki
kuoren ja ojensi kellon minulle takaisin.
"Siitä on tuskin mitään sanottavaa," huomautti hän. "Kello on
hiljakkoin puhdistettu, joka riistää minulta sisältörikkaimmat
tapahtumat."
"Se on tosi," vastasin. "Se puhdistettiin ennenkuin se lähetettiin
minulle."
Mielessäni syytin toveriani siitä, että hän koetti peittää tappiotaan
mitä kurjimmalla ja arvottomalla puolustuksella. Mitähän tapahtumia
hän odottikaan löytävänsä, jos kelloa ei olisi puhdistettu?
"Mutta vaikk'ei tyydyttävä, niin ei tutkimiseni kuitenkaan ole ollut
aivan turha," jatkoi hän tuijottaen kattoon veltolla, haaveksivalla
katseella. "Edellyttämällä oikaisuanne, luulisin että kello on
kuulunut vanhemmalle veljellenne, joka on perinyt sen isältänsä."
"Sen päätätte epäilemättä siitä H. W. stä, joka on piirretty kuoreen?"
"Juuri niin. W. viittaa omaan nimeenne. Kellossa on päivämäärä
viisikymmentä vuotta sitte, ja nimikirjaimet ovat yhtä vanhat kuin
kello -- luultavasti on se tehty edellistä sukupolvea varten. Kulta
ja kalliit kivet joutuvat tavallisesti vanhimmalle pojalle, ja
hänellä on useimmissa tapauksissa sama nimi kuin isällä. Muistaakseni
on isänne ollut kuolleena jo useampia vuosia ja on kello siis ollut
vanhemman veljenne hallussa."
"Ihan oikein, tähän asti," sanoin minä. "Mutta mitä vielä?"
"Hän oli huolimaton mies -- hyvin huikenteleva ja huolimaton. Hän
astui ulos maailmaan hyvillä toiveilla, mutta turmeli onnensa, eli
jonkun aikaa köyhyydessä, jota väliin keskeytti lyhyet satunnaiset
hyvinvoinnin ajat, rupesi viimein juomaan ja kuoli. Siinä kaikki,
mitä olen voinut huomata."
Hypähdin ylös tuolilta ja kuljin kärsimättömänä edestakaisin
huoneessa katkeralla sydämmellä.
"Se on halpaa teiltä, Holmes," sanoin minä. "Enpä olisi luullut, että
alentaisitte itsenne siihen määrään. Olette tiedustellut onnettoman
veljeni elämänvaiheita ja nyt väitätte, että olette tulleet tähän
tietoon jollakin haaveellisella tavalla. Ettehän voi pyytää minua
uskomaan, että olette lukenut kaiken tuon hänen vanhassa kellossaan!
Se ei ole ystävällistä ja, suoraan sanoen, siinä on jotakin
puoskaroimista."
"Rakas tohtorini," sanoi hän sydämmellisesti, "pyydän, suokaa minulle
anteeksi. Pitäessäni asiaa kokonaan abstraktisena tehtävänä, unohdin,
miten persoonallista ja kiusallista, se on teille. Mutta minä
vakuutan etten edes tiennyt teillä olevan veljeä, ennenkuin annoitte
minulle kellon."
"Miten ihmeessä sitte saitte selville nämä asiat? Ne ovat
täydellisesti oikeita kaikissa suhteissa."
"Ah, sepä oli onni! Minä sanoin vaan, mikä oli enin luultavaa. En
luullut olleeni niin tarkka."
"Mutta eikö ne vaan olleet arveluita?"
"Ei, ei, minä en koskaan arvaa. Se on paha tapa, joka turmelee
loogillisen kyvyn. Mikä näyttää teistä omituiselta, tuntuu siltä
ainoastaan sentähden, ett'ette seuraa minun ajatusjuoksuani,
ettekä huomaa niitä mitättömiä seikkoja, joista voi tehdä laajoja
johtopäätöksiä. Esimerkiksi, minä alotin sanomalla että veljenne
oli huolimaton. Jos tarkastatte kellon kuoren alaosaa niin huomaatte
ettei se ainoastaan ole kahdesta kohtaa lomessa, vaan myös kulunut
ja täynnä riipaleita siitä että on samassa taskussa on pidetty muita
kovia esineitä, niinkuin rahoja ja avaimia. Eihän ole mikään urotyö
otaksua, että henkilö, joka pitelee viidenkymmenen guineen kelloa
niin huolimattomasti on huikenteleva. Ei sekään loppupäätös ole niin
outo, että se, joka perii niin kallisarvoisen kapineen, myöskin
muissa suhteissa on hyvin varustettu."
Taivutin päätäni osoittajikseni että seurasin hänen puheluansa.
"Englantilaiset panttaajat oivallisesti piirtävät panttisetelin
numeron neulan kärjellä kuoren sisäpuolelle kun ottavat kellon
vastaan. Neljä sellaista merkkiä huomasin suurennuslasin avulla
kellon kuoressa. Loppupäätös -- veljenne oli usein rahapulassa.
Toinen loppupäätös -- että hän oli väliin paremmissakin varoissa,
muuten hän ei olisi voinut lunastaa, kelloansa takaisin. Vihdoin
-- olkaa hyvä katsokaa sisäkuoreen, missä avainreikä sijaitsee.
Tarkastakaa noita tuhansia pieniä riipaleita reiän ympärillä, --
merkkiä siitä että avain on luistanut paikaltaan. Olisiko selkeä
ihminen riipustanut tuollaisia uurtoja? Mutta juomarin kelloa ette
koskaan tapaa ilman niitä. Hän vetää sen iltasin ja jättää jälkeensä
merkkiä epävakavasta kädestään. Mitähän salaperäistä on kaikessa
tässä?"
"Ei, selväähän se on kuin päivä," vastasin minä. "Kadun vääryyttä,
jonka äsken tein teille. Minulla olisi pitänyt olla enemmän
luottamusta ihmeteltävään kykyynne. Uskallanko kysyä, onko teillä
nykyään mitään ammattitutkimusta käsillä?"
"Ei. Ja se on syynä kokainin käyttämiseen. Minä en voi elää ilman
hengen työtä. Mitäpä muuta varten ihminen elää? Asettukaa tuohon
ikkunan luo. Onkohan milloinkaan löytynyt sietämättömämpää, kurjempaa
ja huonompaa maailmaa? Katsokaa, miten tuo keltainen sumu vierii
kaduilla ja käärii itseensä likaisenharmaat talosarjat! Voiko
löytyä mitään toivottomamman jokapäiväistä ja typerää? Mitä hyötyä
on lahjoista, tohtori, kun ei ole alaa, millä niitä harjoittelisi?
Rikos on jokapäiväistä, olemassaolo on jokapäiväistä, eikä muita
ominaisuuksia kuin sellaisia, voi käyttää maan päällä!"
Olin juuri auaissut suuni vastatakseni, kun lyhyen naputuksen perästä
emäntämme tuli sisään, tuoden käyntikorttia tarjottimella.
"Täällä on eräs nuori nainen, joka etsii herraa," sanoi hän kääntyen
toverini puoleen.
"Miss Mary Morstan," luki hän kortissa. "Hm, en voi muistaa kuulleeni
sitä nimeä. Mrs Hudson, pyytäkää naista käymään sisään. Ei, elkää
menkö, tohtori! Minä katson paremmaksi että jäätte."
Toinen luku.
Miss Morstanin asia.
Miss Morstan astui huoneesen varmoilla askelilla ja ulkonaisesti
tyyneenä ja rauhallisena. Hän oli nuori, vaaleaihoinen, pieni ja
sievä nainen, puettuna täydellisimmän kauneuden aistin mukaan
sekä hansikkaat käsissä. Koko hänen pukunsa todisti suurinta
yksinkertaisuutta, oli osotteena niukoista elämänehdoista. Se oli
tummanharmaata kangasta, ilman mitään reunustoita ja poimukkeita
ja päässään oli hänellä pieni hattu samaa synkkää väriä, jota
koristi pieni valkea höyhen toisella sivulla. Hänen kasvonsa eivät
voineet kerskata säännöllisistä piirteistä tahi kauniista ihosta,
mutta kasvojen ilmaus, oli lempeä ja miellyttävä, ja hänen suuret
siniset silmänsä osottivat älyä ja myötätuntoisuutta. En ollut
vielä koskaan tavannut kasvoja jotka olisivat olleet kauniimpana
takeena hienotunteisemmasta, hellemmästä luonteesta. Ja minä olin
nähnyt naisia monesta kansallisuudesta ja kolmelta eri mantereelta.
Istuessaan tuolille, jonka Sherlock Holmes tarjosi hänelle, huomasin
miten hänen huulensa vapisivat, kätensä tärisivät ja hänessä näkyi
merkkiä suuresta mielenliikutuksesta.
"Olen tullut luoksenne, mr Holmes," sanoi hän, "syystä että kerran
saatoitte emäntäni, mrs Cecil Forresterin tilaisuuteen selittämään
pienen kotoisen selkkauksen. Häneen vaikutti syvästi teidän
ystävällisyytenne ja taitavuutenne."
"Mrs Cecil Forrester," toisti Holmes miettivällä. "Niin, luulenpa
että, olin hänelle pieneksi avuksi. Mutta muistaakseni oli se hyvin
yksinkertainen tapaus."
"Ei ainakaan hänen mielestään. Mutta kaikissa tapauksissa ette voi
sanoa samaa minun asiastani. Minä en tuskin voi ajatella mitään
eriskummallisempaa, mitään selittämättömäni pää kuin asema, jossa
nykyään olen."
Holmes hieroi käsiään, ja hänen silmänsä loistivat, nojautuessaan
eteenpäin tuolissa yhteenkootun tarkkaavaisuuden ilme tuimissa
haukankasvoissaan.
"Kertokaa asianne," sanoi hän lyhyesti ja asiallisella äänenpainolla.
Minusta tuntui läsnäoloni tukalalta.
"Suotte varmaan anteeksi," sanoin noustessani ylös.
Mutta hämmästyksekseni viittasi nuori nainen kädellään minua jäämään.
"Jos ystävänne," sanoi hän, "olisi hyvä ja jäisi tänne, olisi hänestä
minulle arvaamatonta hyötyä."
Istuin taas tuolille.
"Asia on lyhykäisyydessä seuraava," jatkoi hän. "Isäni oli upseeri
intialaisessa rykmentissä, ja minä lähetettiin kotiin vielä pienenä
ollessani, äitini oli kuollut ja Englannissa, minulla ei ollut
sukulaisia, mutta minut toimitettiin hyvään kasvatuslaitokseen
Edinburgissa, jossa olin seitsemäntoista vuoden ikään. Vuonna 1878
sai isäni, joka oli rykmentin vanhin kapteini, vuoden virkalomaa
ja matkusti kotimaahan. Hän sähköitti minulle Lontoosta, että hän
onnellisesti oli saapunut perille, ja käski minun heti matkustaa
Lontoosen ilmoittaen asunnokseen Langhamravintolan. Sähkösanoma oli
muistaakseni hyvin ystävällinen ja lempeä. Saapuessani Lontoosen
menin heti ravintolaan ja sain tietää, että kapteini Morstan oli
asettunut sinne, mutta että hän oli mennyt ulos edellisenä iltana,
eikä vielä ollut palannut. Odotin koko päivän saamatta mitään
tietoja hänestä. Illalla käännyin ravintolanisännän neuvosta polisin
puoleen, ja seuraavana aamuna ilmoitimme joka lehdessä. Tiedustelemme
eivät johtaneet mihinkään tulokseen, ja siitä päivästä en ole
kuullut sanaakaan isä-parastani. Hän tuli kotiin toivo sydämmessään
löytääkseen rauhaa ja hupaisuutta, mutta sen sijaan..."
Hän peitti kasvonsa kädellään, ja nyyhkytys tukahutti hänen sanansa.
"Päivämäärä?" kysyi Holmes auaisten muistikirjansa.
"Hän katosi 3 päivänä Joulukuuta 1878 -- siis noin kymmenen vuotta
sitte."
"Hänen tavaransa?"
"Olivat ravintolassa. Niissä ei ollut mitään, joka olisi johtanut
mihinkään päätökseen; vähän vaatteita, muutamia kirjoja ja suuri
joukko eriskummallisuuksia Andamansaarilta. Hän oli ollut yksi
upseereista, jotka komensivat pahantekijä-vartioväkeä siellä."
"Oliko hänellä ystäviä kaupungissa?"
"Ainoastaan yksi, jonka me tunsimme -- majoori Sholto, samasta
rykmentistä kuin hän, 34:stä Bombayn-jalkaväkirykmentistä. Majoori
oli ottanut eron vähää ennen ja asettunut asumaan Yliseen Norwoodiin.
Me ilmoitimme tietysti asian hänelle, mutta hän ei edes liennyt, että
hänen toverinsa oli Englannissa."
"Ihmeellinen tapaus," huomautti Holmes.
"En ole vielä kertonut kaikkein kummallisinta. Noin kuusi vuotta
sitte -- ollakseni ihan tarkka, neljäntenä päivänä toukokuuta 1882
-- oli _Times'issä_ ilmoitus, missä pyydettiin saada tietää miss
Mary Morstanin osoite ja selitettiin että olisi hänen edukseen, jos
hän ilmoittaisi sen. Ei nimeä eikä osoitella ollut ilmoitettu. Olin
juuri siihen aikaan tullut kotiopettajattareksi mrs Cecil Forresterin
luo. Hänen neuvostaan ilmoitin osoitteeni ilmoitusosastossa.. Samana
päivänä tuli postissa vähäinen paperilaatikko minulle osotettuna ja
sisältäen suuren, kauniin helmen. Sanaakaan ei ollut selitykseksi.
Siitä alkaen on joka vuosi samana päivänä tullut samallainen helmi
samallaisessa laatikossa, mutta ilman pienintäkään viittausta
lähettäjästä. Eräs tuntija on sanonut niiden olevan harvinaisen
kauniita ja kallisarvoisia. Voitte itse nähdä, että ne ovat, hyvin
kauniita."
Hän aukaisi pienen, litteän kotelon ja näytti minulle kuusi ihanimpaa
helmeä, mitä koskaan olin nähnyt.
"Kertomuksenne on hyvin huvittuva," sanoi Sherlock Holmes. "Onko
teille mitään muuta tapahtunut?"
"Kyllä, viimeksi tänään. Sentähden olen tullut luoksenne. Aamulla
sain tämän kirjeen, jonka ehkä tahdotte itse lukea."
"Kiitos," sanoi Holmes. "Olkaa hyvä antakaa kuori myös. Leimattu
Lontoossa. S. W. 7 p:nä Syyskuuta. Hm! Sormen-jälkiä yhdessä kulmassa
-- luultavasti kirjeenkantajan. Paperi on parasta lajia. Kotelot
maksavat kuusi penceä kimppu. Omituisuutta kirjoitustarpeitten
valitsemisessa. Ei mitään osotetta. 'Olkaa kolmannen pylvään luona
vasemmalta Lyseiteatterin edustalla tänä iltana kello seitsemän. Jos
pelkäätte niin ottakaa mukaanne kaksi ystävää. Te olette nainen,
jolle on tehty vääryyttä, ja teidän pitää saada oikeutta. Mutta
älkää polisia ottako mukaanne. Jos sen teette, on kaikki hukassa.
Tuntematon ystävänne'. No tämäpä on todella pieni salaseikkailu! Mitä
aiotte tehdä, miss Morstan?"
"Sitäpä juuri tulin kysymään teiltä."
"Menemme sinne luonnollisesti, te ja minä -- ja, niin, tohtori Watson
on juuri paras mies siihen. Kirjoittaja mainitsee kaksi ystävää. Hän
ja minä olemme ennenkin työskennelleet yhdessä."
"Mutta tahtooko hän seurata meitä?" kysyi nainen rukoilevalla äänellä
ja katseilla.
"Olen oleva ylpeä ja onnellinen," vastasin kiitollisena, "jos voin
olla teille jonkinlaisena apuna."
"Olette molemmat hyvin ystävällisiä," vastasi hän. "Olen elänyt
hiljaista elämää, eikä ole minulla ystäviä, joiden puoleen
kääntyisin. Tulen tänne kello kuusi, luulen että sitte ehdimme?"
"Niin, mutta älkää tulko myöhemmin," sanoi Holmes. "Mutta sitte erää
toinen asia. Onko tämä kirjoitus samaa, jota oli laatikoissa, missä
helmet olivat?"
"Ne ovat minulla täällä." vastasi hän ottaen esiin puolen tusinaa
paperilappuja.
"Te olette todellakin oikean hoidokkaan mallikuva, -- teillä on tieto
siitä, mitä on tehtävä. Katsokaamme!" Hän levitti paperit pöydälle
ja loi lyhyeitä, ankaria katseita yhdestä toiseen. "Kirjoitus on
muutettua, paitsi kirjeessä," sanoi hän sitte, "mutta epäilystä ei
voi olla siitä, ken kirjoittaja on. Katsokaa, miten kreikkalainen
"e" vastustamattomasti pistäytyy esiin, ja huomatkaa sakaraa tuossa
loppu "s"-ssä. Ne ovat kieltämättä saman käden kirjoittamia. En tahdo
saattaa mieleenne mitään pettäviä toiveita, miss Morstan, mutta onko
mitään yhtäläisyyttä isänne ja tämän käsialan välillä?"
"Millään ei voi olla suurempaa erotusta."
"Sitä vastausta odotinkin. Olemme siis valmiina kello kuusi. Olkaa
hyvä ja jättäkää paperit minulle. Tulen ehkä punnitsemaan asiaa ennen
sitä. Se on nyt ainoastaan puoli neljä. Näkemään siis!"
"Näkemään!" lausui vieraamme ja iloisesti, ystävällisesti
silmäiltyään molempia, kätki hän jälleen helmikotelon poveensa ja
kiiruhti pois.
Seisoessani ikkunassa näin hänen nopeasti menevän katua alas, kunnes
harmaa hattu ja valkea siipi ainoastaan vaalevana pilkkuna haamoitti
ja viimein katosi tummaan ihmisjoukkoon.
"Erittäin miellyttävä olento!" huudahdin minä kääntyen Sherlock
Holmesin puoleen.
Hän oli uudelleen sytyttänyt piippunsa ja istui taapäin nojautuneena
ja silmät kiinni. "Onko hän?" vastasi Holmes välinpitämättömästi.
"Sitä en huomannut."
"Tepä olette oikea auttomaatti -- laskukone," huudahdin. "Teissä on
väliin jotakin aivan hirmuista."
Holmes hymyili.
"Se on erittäin tärkeätä, ettei anna persoonallisten ominaisuuksien
muodostaa arvostelua jostakin henkilöstä. Hoidokas on minulle
ainoastaan ykkönen, tekijä tehtävässä. Tunteet vaikuttavat
haitallisesti terveen järjen tuomioon. Vakuutan teille, että
miellyttävin nainen, mitä olen tuntenut, hirtettiin sentakia,
että hän oli myrkyttänyt kolme pientä lasta saadakseen heidän
henkivakuutusrahansa, ja inhoittavin tuttavieni joukossa on eräs
ihmislempijä, joka on uhrannut milt'ei neljäsosnmiljoonan Lontoon
köyhille."
"Mutta siinä tapauksessa..."
"Minä en koskaan tee poikkeuksia. Poikkeus kumoo säännön. Oletteko
milloinkaan olleet tilaisuudessa tutkia ihmisen luonnetta hänen
käsialassaan? Mitä päätätte tästä paperilipusta?"
"Kirjoitus on luettavaa ja säännöllistä," vastasin. "Henkilö, joka on
tottunut toimimaan ja jolla on luonteenlujuutta."
Holmes pudisti päätään.
"Katsokaa hänen pitkiä kirjaimiansa," sanoi hän. "Ne tuskin kohoavat
yli muiden. Tuo 'd' voisi olla a ja tuo 'd' e. Henkilöt lujalla
luonteella erottavat aina pitkät kirjaimet lyhyistä, kirjoittakoot
sitte miten epäselvää tahansa. Hänen 'k':ssaan on huikentelevaisuutta
ja itserakkautta isoissa kirjaimissaan. Mutta nyt täytyy minun käydä
ulkona vähäsen. Minun pitää ottaa selkoa muutamista ilmoituksista.
Suosittelen teille tuon kirjan -- yksi merkillisimpiä kirjoja, mitä
on kirjoitettu. Se on Wimvood Reade'n 'Ihmisen piinahistoria'. Palaan
tunnin kuluttua."
Istuin ikkunan ääreen kirja kädessäni, mutta ajatukseni liitelivät,
kaukana kirjailijan rohkeista keinotteluista. Ne viipyivät nuoren
naisen luona, joka juuri oli käynyt luonamme, -- ajattelin
hänen lempeätä hymyänsä, äänensä syvää, täysinäistä sointua,
salaperäistä arvoitusta, joka loi varjonsa hänen elämäänsä. Jos
hän oli seitsemäntoista vuotias, kun isänsä katosi, oli hän nyt
seitsemänkolmatta, -- ihana ikä, jolloin nuoruus on kadottanut
itseluottamuksensa, ja kokemus on sitä vähän hillinnyt. Siten istuin
mietiskellen, kunnes tuli niin vaarallisia ajatuksia päähäni, että
syöksin kirjoituspöytäni luo, ja hurjana uppounnuin viimeiseen
esitelmään patologiiasta. Mikähän minäkin olin miehiäni! -- Köyhä
rykmentin lääkäri, jolla oli huono jalka ja vielä huonompi kreditiivi
pankissa, että olisin voinut ajatella sellaisia asioita? Hänhän
oli ykkönen, tekijä -- ei mitään muuta. Jos tulevaisuuteni näytti
pimeältä niin olihan parempi katsoa sitä silmiin kuin mies, kuin
koettaa valaista sitä mielikuvituksen pettävillä virvatulilla.
Kolmas luku.
Etsimismatkalla.
Kello oli puoli kuusi, ennenkuin Holmes tuli kotiin. Hän oli iloinen,
innokas ja loistavalla tuulella, -- mielellä, joka hänessä vaihteli
synkimmän alakuloisuuden puuskien kanssa.
"Tämä asia ei ole erittäin salaperäinen," sanoi hän ottaessaan
teekupin, jonka tarjosin hänelle. "Asianhaarat näyttävät myöntävän
ainoastaan yhden selityksen."
"Kuinka? Oletteko jo selittäneet arvoituksen?"
"En; sitä en toki vielä voi tehdä. Olen keksinyt sisältörikkaan
seikan, siinä kaikki. Mutta se onki _hyvin_ runsassisältöinen.
Erikoiskohdat ovat vielä selittämättä. Olen silmäilemällä _Times'in_
viimeisiä palstoja saanut selvää, että majoori Sholto, Yli
Norwoodissa, ent. virkaatekevä 34:ssä Bombuy-jalkaväkirykmentissä,
kuoli 28 p. huhtikuuta 1882."
"Olen ehkä hyvin hidas ajatuksinen Holmes, mutta en huomaa, mitä
merkillistä siinä asiassa on."
"Ettekö? Te hämmästytätte minua! No, kuulkaa siis! Kapteini Morstan
katoaa. Ainoa henkilö Lontoossa, jonka luona hän mahdollisesti
on käynyt, on majoori Sholto. Majoori Sholto kieltää tietävänsä,
että toinen on kaupungissa. Neljä vuotta myöhemmin kuolee majoori
Sholto. _Viikon kuluttua hänen kuolemastaan_ saa kapteini Morstanin
tytär arvokkaan lahjan, joka uudistetaan vuosi vuodelta, ja suosio
on korkeimmillaan eräässä kirjeessä, joka selittää, että hän on
vääryyttä kärsinyt nainen. Mihinkä muuhun vääryyteen tämä viittaisi
kuin hänen isänsä kadottamiseen? Ja miksi lahjat alkoivat tulla juuri
Sholton kuoleman jälkeen, jos ei sentakia, että Sholton perillinen
tuntee salaisuuden ja tahtoo korvata vahingon? Onko teillä muuta
teoriiaa, joka voisi selittää nämät seikat?"
"Mutta noin kummallinen korvaus? Ja noin ihmeellisesti toimeenpantu!
Miksi hän kirjoitti kirjeen juuri nyt, paremmin kuin kuusi vuotta
sitte? Ja vielä puhuu kirje siitä että hänelle tehtäisiin oikeutta.
Mitä oikeutta hän voisi saada? Olisi liiaksi otaksua, että hänen
isänsä vielä elää. Ja mitään muuta vääryyttä, jota te tunnette, ei
ole hänelle tehty."
"Niin, siinä on vaikeuksia, siinä löytyy vastustamattomasti
vaikeuksia," sanoi Sherlock Holmes miettivänä, "mutta retkemme tänä
iltana on selittävä kaikki. Kas, tuossa tulee issikka, ja miss
Morstan istuu vaunuissa. Oletteko valmiina? On parasta, että menemme
alas, sillä aika on jo kulunut yli määränsä."
Otin hattuni ja tukevimman keppini, mutta huomasin että Holmes otti
esiin revolverinsa laatikosta ja pisti sen taskuunsa. Selvää oli,
että hän katsoi ilta seikkailumme voivan tulla vaaralliseksi.
Miss Morsten oli puettuna tummaan takkiin, ja hänen luonteenomaiset
kasvonsa olivat tyyneet, vaikka kalpeat. Hän ei olisikaan ollut
nainen, jos ei hän olisi tuntenut levottomuutta kummallisen
seikkailun suhteen, jolle lähdimme, mutta hän hillitsi itsensä
täydellisesti, ja hän vastasi nöyrästi kysymyksiin, joita Sherlock
Holmes vielä katsoi tarpeellisiksi tehdä.
"Majoori Sholto oli isän hyvä ystävä," sanoi hän. "Hänen kirjeensä
olivat täynnä viittauksia majooriin. Hän ja isä johtivat sotajoukkoja
Andamansaarilla, joten he paljon joutuivat olemaan yhdessä. Kesken
kaiken -- löysimme erään eriskummallisen paperin isän tavarain
seassa, jota kukaan ei voinut selittää. En luule sen olevan mistään
arvosta, mutta ajattelin että ehkä tahtoisitte katsoa sitä, ja
sentähden otin sen mukaani. Tässä se on."
Holmes avasi paperin laskoksista ja silitti sitä polvillaan. Sitte
tarkasteli hän sitä säännöllisesti alusta loppuun kaksinkertaisella
suurennuslasillaan.
"Tämä paperi on kotimaista intialaista teosta," huomautti hän, "ja on
jonkun aikaa ollut kiinnitetty lautaan. Piirretty kuvio näkyy olevan
asemapiirros osaan eräästä suuresta rakennuksesta, joka sisältää
suuren joukon saleja ja käytäviä. Yhteen paikkaan on piirretty
punaisella musteella pieni risti ja sen yläpuolella on '3,37
vasemmalta', kirjoitettu puoleksi kuluneella lyyjykynällä. Vasemmassa
kulmassa on kummallinen kuvakirjoitus, neljä ristiä rivissä,
koskettaen toisiaan poikkiviivoillaan. Viereen on kirjoitettu
suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: 'Neljän merkit -- Jonathan Small,
Mahomet Singh, Abdullah Khan, Dost Akbar.' -- Ei, myönnän, ett'en voi
käsittää, mitä yhteyttä tällä olisi asiaan. Kuitenkin on se selvästi
tärkeä paperi. Sitä on huolellisesti säilytetty lompakossa, sillä
molemmat puolet ovat yhtä puhtaat."
"Niin, isäni lompakosta sen löysimme."
"Säilyttäkää se hyvästi, miss Morstan, sillä siitä voi olla meille
hyötyä. Minä alan epäilemään että tämä asia onkin syvällisempi ja
sekavampi kuin alussa luulin. Minun täytyy vielä kerran aprikoida
asiaa." Hän nojautui taapäin ja hänen ryppyisestä otsastaan ja
tuijottavasta, katseestaan näin, että hän mietti syvällisesti. Miss
Morstan ja minä puhelimme keskenämme puoliääneen käsillä olevasta
toimituksestamme ja sen mahdollisesta loppupäätöksestä, mutta
seuraajamme pysyi äänettömänä määrän päähän saakka.
Oli syyskuu eikä keila ollut vielä seitsemää, mutta päivä oli
ollut pilvinen, ja paksuna sumuna satoivat pilvet suuren kaupungin
likaisille kaduille. Lyhdyt "the Strand'lla" näyttivät ainoastaan
himmeiltä valopilkuilta, joista levisi heikosti loistava valo
kosteille kivikäytäville. Keltainen valo myymälän ikkunasta tunki
raskaaseen, kosteaan ilmaan ja heitti himmeitä säteitään suorasti
poikki kadun, joka oli täynnä ihmisiä. Minusta oli tuossa jotakin
kauheata ja aavemaista, tuossa loppumattomassa kulussa ihmisnaamoja,
jotka liukuivat ohitse -- surullisia ja iloisia, synkkiä ja vilkkaita
naamoja. Ihmiskunnan tavoin kokonaisuudessaan kulkivat ne pimeydestä
valoon ja taas valosta pimeyteen takaisin. Minuun ei helposti mikään
vaikuta, mutta synkkä, pilvinen ilta yhdessä harvinaisen asian
kanssa, jolla olimme, teki minut hermoheikoksi ja alakuloiseksi. Minä
voin miss Morstanin käytöksestä nähdä, että hänkin kärsi samasta
tunteesta. Ainoaltaan Holmesiin ei vaikuttanut näin pikkumaiset
seikat. Hänellä oli avoin muistikirjansa polvellaan ja siihen hän
merkitsi vähän väliä numeroita ja muistiinpanoja pienen taskulyhtynsä
valossa.
Lyseiteatterin ulkopuolella vallitsi jo tungos syrjäisillä
sisäänkäytävillä, ja loppumaton jono katettuja vaunuja ja roskia
vieri pääkäytävän luo, jättäen valkorintaiset herrat ja saaleihin
puetut, jalokivillä koristetut naiset sinne. Olimme tuskin ehtineet
kolmannen pilarin luo, joka oli yhtyi iltapaikaksi määrätty, kun
vähäinen vikkelä mies palvelijan puvussa puhetteli meitä.
"Oletteko te miss Morstan?" kysyi hän.
"Minä olen miss Morstan ja nämä herrat ovat ystäviäni," vastasi hän.
Hän katsoi erinomaisen läpitunkevasti ja tutkivasti meihin.
"Suokaa anteeksi, neiti," sanoi hän äreällä äänellä, "mutta pyytäisin
teitä kunniasanallanne vakuuttamaan ettei kumpikaan seuraajistanne
kuulu polisiin."
"Kunniasanani siitä," vastasi hän.
Hän vihelsi kimakkaasti, jonka jälkeen eräs katupoika toi esiin
vaunut ja avasi vaunujen oven. Mies, joka oli puhutellut meitä,
nousi ajajan istuimelle meidän astuessa vaunuihin. Tuskin olimme sen
tehneet niin ajuri läimäytti hevosta, piiskallaan, ja vaunut vierivät
hurjassa vauhdissa sumuisia katuja pitkin.
Tilamme oli kyllin tukala. Siinä olimme nyt matkalla tuntemattomaan
paikkaan tuntemattomassa asiassa. Mutta joko oli koko kutsumus
täydellinen pilanteko -- jota ei kuitenkaan tahtonut otaksua
-- tahi myöskin oli meillä syitä luulla että matkallamme olisi
tärkeitä seurauksia. Miss Morstanin käytös osotti yhä samaa
päättäväisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Koetin huvittaa häntä
kertomalla seikkailuistani Afghanistanissa, mutta totta puhuen, olin
itsekin niin kiihoittunut ja utelias, mitä koski määräpaikkaamme,
että kertomukseni tulivat vähän sekaviksi; vielä tänäpäivänä hän
väittää, että kerroin hänelle liikuttavan kertomuksen eräästä
pyssystä, joka ilmestyi telttaani keskellä yön pimeyttä, ja miten
ammuin kaksipiippuisen tiikeripojan sitä vastaan. Alussa voin
seurata suuntaa, mihin kuljimme, mutta nopea vauhti, sumu ja
tietämättömyyteni Lontoon kaupungissa eksyttivät minut heti, enkä
tiennyt muuta kuin että kuljimme kovin kauas. Sherlock Holmes
sitävastoin tunsi tiet ja mutisi nimet itsekseen vaunujen vierressä
nopeasti toreilla ja koukertelevilla poikkikaduilla.
"Rochester Row," sanoi hän. "Vinsent Square. Nyt tullaan Vauxhall
Bridge Roadille. Olemme nähtävästi matkalla Surreypuolelle. Niin,
senhän tiesin. Nyt ollaan sillalla. Näette virran haamoittavan
tuolla."
Näimme todellakin äkkinäisen vilauksen Themsistä, jonka tummaan,
tyyneeseen veteen lyhdyt kuvastuivat, mutta taas vierivät vaunut
eteenpäin ja olivat ennen pitkää uudessa katusokkelossa.
"Wordswarth Road," sanoi seuraajamme. "Priory Road. Lark Hall Lane.
Stockwell Place. Robert Street, Cold Harbour Lane. Toimituksemme ei
näytä vievän meitä juuri kehuttaviin seutuihin."
Olimme todellakin tulleet arveluttavaan ja ikävään kaupunginosaan.
Pitkiä rivejä tummia tiilikivirakennuksia elähytti ainoastaan
kirkkaasti valaistut ja koreilla rääsyillä koristetut kapakat katujen
kulmissa. Sitte seurasi jono kaksikerroksisia puurakennuksia, joita
kutakin koristi pieni puutarha, ja sitte taas loppumattomia jonoja
vasta rakennettuja tiilikivikasarmeja -- nuo äärettömät asumusrivit,
joita jättiläiskaupunki levittää ympäröivään maaseutuun. Vihdoin
pysähtyivät vaunut kolmannen talon eteen äsken rakennetussa jonossa.
Muut rakennukset olivat asumattomat ja se, jonka eteen pysähdimme,
oli yhtä pimeä kuin naapurinsa, lukuunottamatta himmeätä valoa
kyökinikkunasta. Mutta kolkutettuamme avasi portin eräs intialainen
palvelija puettuna keltaiseen turpaaniin, valkeisiin poimutettuihin
vaatteihin ja keltaiseen vyöhön. Tässä oli kaksi harvinaista,
vastakohtaa, tämä itämaalainen olento tässä kolmannen luokan
etukaupunkilaistalon kurjassa porttikäytävässä!
"Sahib odottaa teitä!" sanoi hän, ja vielä puhuessaan, kuului korkea,
kimakka ääni jostakin sisemmästä huoneesta:
"Tuo heidät sisään Khitmutgar," kuului äänen sanovan. "Tuo heidät
heti luokseni!"
Neljäs luku.
Pienen kaljupää-miehen historia.
Seurasimme hindulaista epäsiistiä käytävää, joka oli huonosti
valaistu ja vielä huonommin sisustettu, kunnes saavuimme eräälle
ovelle oikealla puolella, jonka hän aukaisi. Keltainen valo virtasi
vastaamme ja keskellä valovirtaa seisoi pieni mies, jolla oli
erittäin suuri pää koristettuna punaisella karhealla hiuskiekkuralla,
josta välkkyvän paljas päälaki kohosi kuni vuorenkukkula
mäntymetsästä. Hän hieroi levottomana käsiään ja väänteli alituisesti
kasvojaan milloin hymyillen, milloin kulmiansa kohottaen, mutta
silmänräpäystäkään eivät pysyneet liikkumatta. Luonto oli varustanut
hänet riippuvalla huulella ja hyvin näkyvillä, keltaisilla,
epätasaisilla hampailla, joita hän turhaan koetti peittää
alituisesti sivelemällä kasvojenpa aliosaa käsillään. Huolimatta
silmiinpistävästä kaljupäisyydestään, näytti hän jotenkin nuorelta.
Itse asiassa oli hän hiljakkoin täyttänyt kolmekymmentä vuotta.
"Hyvää päivää, miss Morsian," lausui hän kimeällä äänellään.
"Hyvää päivää, herrani. Olkaa hyvät ja astukaa sisään pieneen pyhään
huoneeseni. Se ei ole suuri, miss, mutta sisustettu oman mieleni
mukaisesti. Taiteen oasi keskellä eteläisen Lontoon ulvovaa erämaata."
Kaikki hämmästyimme nähdessämme huoneen, johon hän pyysi meitä
astumaan. Tässä synkässä talossa näytti tuo sopivan yhtä huonosti
kuin puhtain vesikirkas timantti vaskessa. Seiniä koristivat
mitä kallisarvoisimmat ja loistavimmat esiriput ja poimutelmat,
kiinnitetyt siellä täällä syrjään jättääkseen tilaa komeapuitteiselle
taululle tai itämaalaiselle vaasille. Matot olivat mustat ja
ambraväriset sekä niin pehmoiset ja paksut, että jalka miellyttävästi
vaipui niihin kuni sammalkerrokseen. Kaksi suurta tiikerinnahkaa
olivat sijoitetut lattialle ja enensivät vielä itämaalaista loistoa
siimoin myös erää ääretön hookah [Itämaalainen piippu], joka oli
sijoitettu pienelle matolle nurkkaan. Lamppu hopeakyyhkysen muodossa
riippui milt'ei näkymättömän kultalangan päässä keskellä huonetta ja
levitti palaessaan hienoa, hyvältä tuoksuvaa hajua ympärilleen.
"Mr Thaddeus Sholto," sanoi pieni mies yhä hymyillen ja kasvojansa
väännellen. "Se on nimeni. Te olette luonnollisesti miss Morstan. Ja
nämät herrat...?"
"Tässä mr Sherlock Holmes, ja tässä tohtori Watson."
"Ah, lääkärikö?" huudahti hän. "Onko teillä steteskooppinne
mukananne? Uskallanko vaivata... olisitteko hyvä... Minä suuresti
epäilen, miten on lämssieni laita? Aortan suhteen olen rauhassa,
mutta olisin iloinen jos saisin kuulla ajatuksenne lämssistä."
Kuuntelin hänen sydämmentykytystään, mutta en huomannut mitään
epäkunnossa, paitsi että hän oli kovin pelästynyt, sillä koko
ruumiinsa vapisi.
"Se on säännöllinen," sanoin. "Teillä ei ole syytä olla levoton."
"Suotte varmaan anteeksi pelkoni, miss Morstan," huomautti hän. "Olen
kovin kivulloinen ja olen kauan epäillyt tuota, mutta olen iloinen
kuullessani, että epäilykseni ovat olleet turhat. Jos isänne, miss
Morstan, ei olisi liiaksi rasittanut sydäntään, olisi hän ehkä elossa
vielä tänään."
Olisin voinut lyödä miestä vasten naamaa, niin suutuin tästä
tunnottomasta ja peittelemättömästä viittauksesta niin arkaan
aineesen. Miss Morstan istui äkkiä ja kalpeni.
"Sydämmeni sanoi minulle, että hän oli kuollut," huokasi hän.
"Minä voin antaa teille kaikellaisia tietoja," sanoi hän, "ja
enemmänkin, minä voin hankkia teille oikeutta, ja sen teenkin,
sanokoon Bartholomeus-veli mitä tahansa. Olen niin iloinen
nähdessäni ystävänne täällä, ei ainoastaan teidän suojelijoinanne
vaan myöskin todistajina siihen, mitä minulla on sanottavaa ja
tehtävää. Me kolme yhdessä voimme kyllä vastustaa Bartholomeusta.
Mutta älkäämme ilmoittako mitään asiantuntemattomille -- polisilla,
julkisilla oikeuksilla ei saa olla mitään tekemistä asiassa. Voimme
päättää kaikki tyydyttävällä tavalla keskenämme, ilman että vieraat
sekaantuvat asiaan. Mikään ei niin suututtaisi veli Bartholomeusta
kuin kaikki julkisuus."
Hän heittäytyi istumaan matalalle leposohvalle ja vilkautti kysyvästi
meille vaaleansinisillä silmillään.
"Omasta puolestani," sanoi Holmes, "lupaan, että mitä puhuttekin, ei
se minun kauttani leviä."
Nyökytin päätäni osoittaakseni että olin samaa mieltä.
"Hyvä on, hyvä on," sanoi Sholto. "Saanko luvan tarjota teille lasin
Chiantia, miss Morstan? Tahi Tokayeria? Muita viinejä en käytä.
Saanko avata pullon? En? No, sitte toivon, ett'ei teillä ole mitään
tupakansavua vastaan, tuota itämaalaisen tupakan palsaminlaista
tuoksua vastaan. Minä olen vähän hermoheikko, ja minun hookah'ini on
arvaamaton rauhoittamaan."
Hän asetti vahakynttilän suureen maljaan, ja savu pulmuili iloisesti.
Istuimme kaikki kolme puoliympyrässä pää käsiin tuettuna, kun
kummallinen, virnistelevä, pieni kaljupäinen olento keskellä piirin
levottomasti ähki ja imeskeli piippuaan.
"Kun ensin päätin ilmoittaa teille tästä," rupesi hän kertomaan,
"olisin ilmoittanut osoitteeni, mutta pelkäsin, ett'ette olisi
suostunut pyyntööni, vaan ottanut mukanne asiaankuulumattomia.
Sentähden hankin suostumuksenne siten että palvelijani Williams
kohtaisi teidät ensin. Minä luotan rajattomasti hänen viisauteensa,
ja hänen vallassaan oli jättää asia sikseen, jos hän ei olisi ollut
tyytyväinen. Suotte varmaankin anteeksi nämät varovaisuustuumat,
mutta minä olen henkilö, jolla on vaatimattomat, voinpa sanoa,
hienontuneet tavat, enkä tiedä mitään niin epäkaunista kuin
polisikonstaapeli. Minä tunnen luonnollista vastenmielisyyttä,
raa'alle aineellisuudelle ja harvoin minä tulen yhteyteen tuon
alhaisen aineen kanssa. Elän täällä, kuten näette, vähäisen loiston
ympäröimänä. Kutsun itseäni taiteitten suosijaksi, -- siinä heikko
puoleni. Maisema tuolla on oikea Corot'i, ja joskin tuntija
vähiin epäilisi tuota Salvator Rosaa, niin ei epäilys voi tulla
kysymykseenkään Bougereau'ni suhteen. Puollan erityisesti uudempaa
ranskalaista suuntaa."
"Suokaa anteeksi, mr Sholto," sanoi miss Morsian, "mutta minä olen
täällä teidän kutsumuksestanne kuulemassa, mitä teillä on minulle
sanottavaa. On myöhä, sentähden toivoisin että keskustelu tulisi niin
lyhyeksi kuin mahdollista."
"Tulee se kuitenkin viemään vähän aikaa," vastasi Sholto, "sillä
meidän pitää ehdottomasti mennä Norwoodiin puhelemaan veljeni
Bartholomeuksen kanssa. Menemme kaikin sinne ja koetamme saada häntä
myöntymään. Hän on kovin suutuksissaan minulle, sen takia että olen
menetellyt tavalla, jonka katson parhaimmaksi. Oikein me riitelimme
eilen illalla. Ette voi kuvailla mielessänne kuinka hirmuinen hän on,
kun on suuttunut."
"Jos meidän pitää Norwoodiin mennä, niin on kait parasta, että
lähdetään heti," uskalsin sanoa.
Hän nauroi kunnes tuli ihan tulipunaiseksi naamaltaan.
"Se tuskin voisi tapahtua," huusi hän. "En tiedä mitä hän
sanoisikaan, jos näin yht'äkkiä menisin kanssanne sinne. Ei, minun
pitää valmistaa teitä kertomalla suhteistamme toisiimme. Enniksikin
täytyy minun sanoa teille, että asiassa löytyy lukemattomia kohtia,
joista itsekään en tiedä. Voin kertoa teille ainoastaan ne tosiasiat,
miten itse tunnen ne.