Paremmat ihmisyystunteet.
Tieto "Titanicin" kauheasta perikadosta otettiin hämmästyksellä ja
kauhulla vastaan kaikissa maissa. Onnettomuudesta annettiin ensin
sellainen väärä sähkösanoma, että "Titanic oli törmännyt jäävuoreen
ja kulki hiljaista vauhtia Halifaxia kohti". Se ei herättänyt mitään
suurempaa mielenkiintoa, koska yleisesti uskottiin sitä tarinaa, että
"Titanic" muka olisi uppoamaton. Mutta kun onnettomuus saatiin tietää
koko laajuudessaan, valtasi kauhu ja hämmästys mielet. Sekä vanha että
uusi maailma joutui mitä kovimman järkytyksen valtaan. Sanomalehdistä
tapeltiin. Liput laskettiin puolitankoon. Teatterit ja huvipaikat
sulettiin. Valkean Tähden linjan konttorin piirittivät henkilöt,
joitten sukulaisia tai omaisia oli ollut "Titanicissa". Newyorkista
lähetettiin tuhansia sähkösanomia "Carpathiaan", joka oli keskeyttänyt
matkansa ja toi haaksirikosta pelastettuja Newyorkiin. Koko maailma
odotti tarkempia tietoja kuumeen tapaisella jännityksellä. Yhdysvaltain
presidentti lähetti kaksi sotalaivaa "Carpathiaa" tapaamaan. Mutta
"Carpathialla" ei ollut ilmotettavana juuri muuta kuin luettelo
pelastuneista, luettelo, jota tuhannet ihmiset eri maissa tutkivat
huolellisesti, ja jonka sisällys synnytti joko mitä suurinta surua ja
epätoivoa tai iloa ja kiitollisuutta.
Sitten tuli "Carpathia" satamaan. Suunnattomat ihmisjoukot riensivät
Cunard-linjan laitureille. Satoja sairasvaunuja oli odottamassa.
Lääkärit ja sairaanhoitajattaret tunkeilivat vastaanottosaleissa.
Pelastuneitten lähimmät sukulaiset odottelivat saadakseen sulkea niin
paljon kärsineet omaisensa syliinsä ja viedä heidät kotia.
Cunard-linjan laitureilla tapahtui valtaavia kohtauksia, kun
pelastuneita vietiin maihin. Tavalliset tarkastukset ja tulliseremoniat
jätettiin huomioon ottamatta. Ne pelastuneet, joilla ei ollut mitään
ystäviä, ottivat hoitoonsa tarkotusta varten muodostetut valiokunnat
ja yhdistykset. Jokaiselta yksinäiseltä matkustajalta kysyttiin,
tarvitsiko hän rahaa. Jos kysymykseen vastattiin myöntävästi, annettiin
useimmissa tapauksissa kaksi kertaa enemmän kuin oli pyydetty. Eräs
siirtolainen joutui ihan hämilleen, kun hän äkkiä näki toistakymmentä
herraa tunkeilevan ympärillään.
-- Mihin aiotte matkustaa, kysyi yksi herroista.
-- San Franciscoon.
Heti kirjotti herra jotakin paperille, jonka hän oli revässyt
taskukirjastaan, ojensi paperin miehelle ja sanoi:
-- Kas tässä! Menkää asemalle. Näyttäkää tämä paperi, ja te saatte
matkalipun.
Eräs toinen herra huusi:
-- Kuinka paljon rahaa te tarvitsette?
-- 50 dollaria, vastattiin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensi kolme kättä miehelle viisi 10
dollarin seteliä. Sitten antoi vielä eräs herra suuremman setelin kuin
kaikki edelliset yhteensä ja sanoi:
-- Minäkin tahdon auttaa vähän. Ottakaa tämä. Se on vaan pieni summa.
Rikkaat ja köyhät kilpailivat haaksirikkoisten auttamisessa. Hallitus
asetti tutkijakunnan ottamaan selvää haaksirikon yhteydessä olevista
asianhaaroista. "Titanicin" pelastuneet upseerit, miehistö ja yhtiön
johtaja Bruce Ismay pidätettiin kuulustelua varten. Miehistön
yhtäpitävä todistus oli se, että "Titanic" oli kulkenut täyttä vauhtia
ja ettei miehistöä oltu harjotettu pelastusveneitten vesillelaskemiseen
ja hoitoon.
Bruce Ismay antoi tietoja varovaisesti ja tarkotusta silmälläpitäen.
Lämmittäjä G.W. Beauchamp todisti, että vesi oli korkealla
höyrykattilahuoneissa, kun annettiin käsky hävittää tuli kattilain
alta. Hän kiipesi ylös höyrykattilahuoneesta ja meni venekannelle.
Hän ei tietänyt, mihin veneeseen kuului, koska ei ollut lukenut
veneluetteloja. Sitten tuli hän viimein veneeseen numero 13, jossa oli
60-70 henkeä. Veneessä ei ollut valoa, kompassia eikä elintarpeita.
Todistaja ei ollut ottanut osaa mihinkään veneharjotuksiin
"Titanicilla" eikä tietänyt sellaisia pidetynkään.
Perämies Hitchens oli sunnuntai-iltana tuntenut ilman kovin kylmäksi.
Hän koetteli veden lämpömäärää ja se oli suuresti alentunut. Juuri
ennen kello 10:tä oli hän tutkinut vauhdinmittauslaitteen. Silloin
oli vauhti ollut 22 1/2 solmuväliä eli 45 meripeninkulmaa kahdessa
tunnissa. Vauhtia ei ollut vähennetty yhteentörmäyksessä eikä sen
kestäessä. Hän todisti, että laivoissa on venerulla, jossa on
laivamiesten nimet, mutta sellaista ei hän ollut "Titanicissa" nähnyt.
Itse oli hänet määrätty kangasveneeseen numero 6. Siinä oli lyhty ja
vähän vettä, mutta ei mitään ruokatavaraa. Hän ei ollut nähnyt minkään
muun laivan rakettimerkkiä, vaan sen sijaan valon, joka liikkui ja
katosi, kun sitä kohti soudettiin. Hän oli kuullut laukauksia laivalla,
mutta ei nähnyt kenenkään ampuvan.
Laivamies Lucas oli nähnyt venerullan, jonka mukaan hän kuului
veneeseen numero 1. Hänen käsityksensä mukaan eivät välikannen
matkustajat ehtineet pelastusveneihin ennenkuin nämä laskettiin
vesille. Heillä oli kulettavana kolme korkeata porrasta kävelykannelle
ja vielä kaksi venekannelle. Sitäpaitsi eivät he osanneet mennä sinne.
Hädin tuskin hän itse osasi sinne mennä. Lucas otti osaa kahdeksan
veneen vesillelaskemiseen. Kuri oli moitteeton. Eräästä veneestä, johon
hän meni, koska naiset valittivat, ettei siinä ollut yhtään merimiestä,
näki hän punaisen valon ja mastolyhdyn 8 tai 9 meripeninkulman päässä.
Ensin oli veneessä 80 henkeä. Osa siirrettiin sittemmin toiseen
veneeseen.
Ensimäinen lämmittäjä Barnett oli yhteentörmäyksen tapahtuessa
höyrykattilahuoneessa numero 10. Komentosillalta annettiin
pysähdysmerkki. Heti sen jälkeen nousi vesi höyrykattilahuoneessa
keulanpuolelta, joka oli kokonaan revennyt. Barnett juoksi ensimäiseen
vedenpitävään kammioon. Siinä osastossa johon hän oli tullut, ei ollut
vettä. Silloin tuli toisesta huoneesta voimakas vesisuihku. Sen ovi oli
kai pettänyt.
Niitten surullisten kohtausten lisäksi, joita uppoavalla laivalla
tapahtui, mainittakoon tässä vielä pari. Eräs ruotsalainen mies oli
paljaasta kauhusta tullut harmaapäiseksi noin puolen tunnin ajassa.
Hänen vaimonsa oli joutunut mereen, vaikka hän itse oli päässyt
pelastusveneeseen. Vaimo oli apua huutaen molemmin käsin tarttunut
veneenlaitaan. Mies ei voinut tehdä mitään hänen pelastuksekseen.
Vene oli näet niin täynnä, ettei kukaan uskaltanut tehdä pienintäkään
liikettä. Kun vaimoparka oli noin puoli tuntia pitänyt kiinni
veneenlaidasta, irrotti hän kätensä ja vaipui syvyyteen. Mies, joka
ei voinut vaimoaan auttaa, oli kuin mielipuoli. Hän tuijotti siihen
kohtaan, johon vaimo oli uponnut ja hoki:
-- Se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!
Eräs nainen, joka nähtävästi oli toisen luokan matkustajia, ja joka
talutti noin 6 vuoden ikäistä poikaa, koetti päästä pelastusveneeseen.
Eräs armoton laivamies huusi hänelle, osottaen lasta:
-- Tuo on mies! Ette saa viedä häntä. Yksin voitte päästä.
Kyynelsilmin poistui nainen. Mutta nyt keksi äidinrakkaus keinon. Voiko
kukaan syyttää äitiparkaa petoksesta? Hän meni sivupuolelle, otti
saalin harteiltaan ja kääri pojan siihen. Sitten veti hän pojan hiukset
otsalle ja otti tämän syliinsä. Nyt uskalsi hän astua vartijarivin läpi
ja pääsi esteettä pelastusveneeseen.
Eräs toinen nainen polvistui vartioivan upseerin eteen ja rukoili,
että hänen miehensä pääsisi samaan pelastusveneeseen, jossa hänelle
itselleen oli luvattu sija. Tämä nainen ja hänen miehensä olivat
häämatkalla. Upseeri oli juuri antamaisillaan luvan, kun muuan
pelastusveneessä oleva nainen pani vastalauseen, koska hänkin oli
vastanainut ja hänen miehensä oli kielletty pääsemästä veneeseen. Joko
kaikki miehet saisivat seurata vaimojaan tai ei kukaan, sanoi nainen.
Nämä kohtaukset kuuli Saarela kerrottavan vasta Newyorkissa. Laivalla
ei hän enempää kuin hänen toverinsakaan olleet sattuneet niitä
huomaamaan, kun hälinä ja tungos oli suuri.
Kun pelastettuja laskettiin maihin Newyorkissa, koetti Saarela etsiä
Alicea, mutta missään ei hän tätä nähnyt. Hän päätti olla viimeiseen
asti laivalla saadakseen tietää, mihin Alice oli joutunut.
Jo oli kaikki pelastusveneet laskettu maihin, kun Saarela yhä seisoi
laivaportaitten ääressä katselemassa. Samassa alkoi eräs laivan upseeri
puhutella häntä.
-- No, ettekö te, herra, aijo maihin mennäkään, kysyi hän. -- Oletteko
"Titanicin" haaksirikosta pelastuneita.
-- Kyllä, vastasi Saarela, -- mutta minä etsin erästä naistuttavaani,
jonka kanssa pari päivää sitten keskustelin.
-- Kyllä hän tietysti on mennyt maihin samoin kuin kaikki muutkin.
Turhaa teidän on häntä enää täällä odottaa.
Raskain askelin alkoi Saarela poistua laivasta. Kadulla tuli eräs herra
häntä puhuttelemaan. Hän kysyi:
-- Oletteko "Titanicin" haaksirikkoisia?
-- Kyllä.
-- Onko teillä rahaa?
-- On 50 dollaria.
-- Kuinka kauas aiotte matkustaa?
-- Wyomingiin.
-- Mutta niin vähällä ette tule toimeen. Tästä saatte vähän apua. Herra
pisti kaksi paperirahaa Saarelan käteen ja poistui kiirein askelin.
Kun Saarela katsoi rahoja, huomasi hän kummankin paperirahan 100
dollarin seteliksi. Hän oli saanut 200 dollaria ja oli nyt rikas mies.
Hän istuutui penkille miettimään, mihin menisi Alicea etsimään. Olihan
tämä sanonut, että he Newyorkissa saisivat enemmän keskustella. Mutta
mistä hän nyt löytäisi Alicen? Hän oli kyllä saanut tietää, että Alice
asuisi Washingtonissa, mutta mitään tarkempaa osotetta ei hänellä
ollut. Ei sitäpaitsi ollut luultavaa, että Alice oli heti matkustanut
Washingtoniin.
Kun hän mietteissään istui penkillä, tunsi hän käden takaapäin
laskeutuvan olkapäälleen.
Saarela kääntyi katsomaan ja näki toverinsa Laurilan.
-- Missä sinä, hyvä veli, olit, kun en nähnyt sinua laivalta lähtevien
joukossa, kysyi Saarela.
-- Vieremällä oli kova kiire asioilleen. Me poistuimme melkein
ensimäisinä, sillä Vieremällä oli tärkeätä asiaa kaupungille. Hän
lupasi iltasella tulla hotelliin minua ja mahdollisesti sinua
tapaamaan, jos löytäisin sinut.
-- Oletko saanut rahaa, kysyi Saarela.
-- Sain 200 dollaria, vastasi Laurila.
-- Yhtä paljon minä sain. Mutta saiko Vieremäkin?
-- Kyllä hänelle tarjottiin, mutta hän kiitti eikä huolinut. Sanoi
olevansa tavallisissa varoissa. Mutta lähdetään nyt hotelliin, josta
olen vuokrannut huoneen.
Toverukset lähtivät.
-- Sinä näytät kovin levottomalta, alkoi Laurila. -- Uskallanko kysyä,
missä suhteessa nyt olet Alice Mc Deaniin? Tapasitko häntä laivalla?
-- Kyllä tapasin kerran, mutta sen jälkeen en enää nähnyt häntä.
-- Hän on kai ehtinyt nousemaan maihin ennen sinua. Lienee matkustanut
heti kotiaan Washingtoniin.
-- Sitä en usko, huokasi Saarela.
-- Ole huoletta. Kyllä sinä hänet vielä tapaat, lohdutti Laurila.
Saarela oli levoton. Hän ei voinut kauan olla paikallaan, vaan lähti
kaupungille.
-- Tule takaisin viimeistään kello 6, huusi Laurila hänen poistuessaan.
-- Kyllä koetan, vastasi Saarela.
Saarela soitteli moneen hotelliin ja virkistyskotiin, mutta missään
ei tiedetty neiti Mc Deanista. Kovin alakuloisena hän käyskenteli
katuja. Väsyneenä istuutui hän eräässä puistossa penkille. Nyt tuli
sanomalehtipoika tarjoomaan iltapäivälehtiä. Saarela osti yhden "New
York Heraldin" numeron. Hän alkoi katsella ilmotusosastoa. Pian
sattuivat hänen silmänsä erääseen ilmotukseen, joka kuului:
-- Jos herra S. huomaa nämä rivit, niin tulkoon heti tapaamaan minua.
Broadway 75, 6 kerros. Ovi 14. Alice.
Saarela pisti lehden taskuunsa ja lähti.
Kun hän astui huoneeseen, oli Alice ihan yksin.
-- Tervetuloa, rakas ystäväni, sanoi Alice, tarttuen Saarelan käteen.
-- Minä odotin saavani tavata teidät vielä laivalla, mutta en nähnyt
teitä, sanoi Saarela.
-- Minulla oli erityisiä tärkeitä asioita toimitettavana ja sentähden
täytyi minun toimia kiireesti, vastasi Alice. -- Mutta istukaa nyt
tähän leposohvaan. Minä käsken tuoda virvokkeita.
Saarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä
oli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut
niin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?
-- Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, -- niin sanoin minä,
että Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.
Saarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi
viaton nauru.
-- Rakas ystäväni, sanoi hän. -- Saanko kutsua teitä sellaiseksi?
-- Saatte, neiti.
-- Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt
onnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että
oma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.
-- Kyllä, neiti, vastasi Saarela ujosti.
-- Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta,
sanoi Alice. -- Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova
tiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana.
Vuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman
arvolauseen.
Saarela katsoi kysyvästi Aliceen.
-- Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen
lukenut vanhojen roomalaisten kieltä.
Saarela nyökäytti päätään.
-- Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, -- on noin seitsemän
kahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut
roomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa
leimaa niiltä ajoilta.
-- Juuri niin, sanoi Saarela.
-- Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. --
Lapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua
käydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen
vaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä.
Paperilla oli sellaisia sanoja kuin "victor", "victory", "cooperation",
"debt", "Language", "severe", "globe", "triangle". Mitä nämä ovat,
kysyin isältäni.
-- Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa,
vastasi isäni nauraen.
-- Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni.
Kolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori
minua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000
dollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä
latinaa.
-- Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoi
Saarela.
Alice nauroi makeasti ja sanoi:
-- Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän
puhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon
sen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä
olette valmis, ystäväni.
-- Kyllä, vastasi Saarela hieman värähtelevällä äänellä.
-- No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä
sydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta
kuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet "Titanicin" surullisessa
haaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.
-- Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin
totta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti
osaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne
lohduttamassa teitä.
-- Kiitos kaitselmukselle tästä onnesta, sanoi Alice.
-- Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi
syliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.
Kun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa
syleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.
-- Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme
toimitetaan, sanoi Alice vakavasti. -- Ovatko toverinne Vieremä ja
Laurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi
ihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan "teiksi".
Selitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you).
Siinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]
-- Kyllä.
-- Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän
mukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä
on aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.
-- Kiitos! Minä kutsun, sanoi Saarela.
Hän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei
kirjeen laatikkoon.
Sitten soitti hän toisen palvelijan, joka toi virvokkeita..
-- Me juomme nyt kahdenkesken kihlajaistemme alkuvalmistusta.
Ylihuomenna esiinnymme julkisesti.
Saarela vastasi suutelemalla morsiantaan.
-- Suoko rakkaani, että kysyn erästä asiaa, sanoi Saarela kahvikuppiin
tarttuessaan.
-- Mielelläni, rakkaani, vastasi Alice hymyillen.
-- Kuinka on sen ruhtinas Uffiezin laita? Eikö hän ollut suhteessa
minun rakkaaseen Aliceeni?
-- Alussa näytti siltä, mutta kokemukseni on kaikki muuttunut. En tahdo
nähdä häntä. Hän käyttäytyi perin sopimattomasti. Te tiedätte, kuinka
hän käyttäytyi. Tehän luovutitte hänelle paikkanne pelastusveneessä,
te, minun sankarini, sydämeni jalo aarre.
-- Mutta ettekö pelkää hänen jollakin tavalla hautovan kostoa?
-- Siinä suhteessa on hän aivan voimaton, vastasi Alice. --
Meillä ei ole mitään pelättävää häneltä. -- Ai, mutta yksi asia
oli vähällä unohtua. Teillä on veli Wyomingissa. Lähettäkää heti
hänelle sähkösanoma. Ylihuomisillaksi ehtii hän kyllä pikajunassa
Washingtoniin. Lähettäkää rahannostomääräys myös sähköteitse. Tässä on
tuhat dollaria.
-- Kyllä, rakkaani, vastasi Saarela.
-- Mutta elävätkö vanhempanne Suomessa, kysyi Alice hätäisesti.
-- Ainoastaan äitini.
-- Hänet olisi kutsuttava häihin, mutta hän ei voi ehtiä. Vietämme
häämme vähintäin viikon kuluttua. Mutta tuotetaan hänet tänne myöhemmin.
-- Niin, niin, sanoi Saarela.
* * * * *
Kun Vieremä illalla palasi hotelliin, ojensi Laurila hänelle Saarelan
kirjeen, jossa luettiin:
Rakkaat ystäväni! Pyydän teidän huomisaamuna kello 9 ja 10
välillä saapumaan luokseni Broadwayn 75:teen, 6 kerros. Ovi 14.
Asian saatte kuulla siellä. Jos aikanne suinkin myöntää, pyydän
teidän seuraamaan neiti Alice Mc Deania ja minua Washingtoniin.
Vastatkaa, tuletteko.
Ystävänne
Toivo Saarela.
-- Siinä nyt ollaan, huudahti Vieremä kirjeen luettuaan. Saarela on
löytänyt Alicensa. Nyt mennään Washingtoniin kihlajaisia pitämään.
Tietysti minä vastaan, että tulemme. Vai kuinka veli?
-- Tietysti.
-- Onnea nuorelle parille, huusivat Laurila ja Vieremä yhdestä suusta.
* * * * *
Saman päivän iltana kohtasi maanviljelijä Väinö Saarelan Wyomingissa
suuri yllätys. Hän sai sähkösanoman, jossa hänen veljensä Toivo kutsui
häntä heti Washingtoniin, missä tämän kihlajaisia vietettäisiin neiti
Alice Mc Deanin kanssa. Sitten sai hän sähköteitse 1,000 dollarin
rahaosotuksen.
Väinö Saarela oli nuorimies ja hänellä oli vaan emännöitsijä ja
muutamia palvelijoita. Häntä kummastutti suuresti, että hänen veljensä,
joka vastikään oli haaksirikosta pelastuneena päässyt Newyorkiin,
rientäisi oikopäätä viettämään kihlajaisia Washingtoniin.
Hän ei palvelijoilleen puhunut itse asiasta mitään. Mutta
Hill-nimiseltä miespalvelijaltaan, joka oli asunut monta vuotta
Washingtonissa, kysyi hän illallispöydässä:
-- Tunnetteko te jotain Mc Deania Washingtonissa?
-- Kyllä, vastasi Hill. -- Olen jonkun ajan palvellut isäukkoa. Hänellä
oli hyvin kaunis tytär nimeltä Alice. Mutta miksi Mc Deania kysytte?
-- Olen vaan saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut
"Titanicin" haaksirikossa.
-- Sen minäkin jo tiedän. Alice on kumminkin pelastunut. Tyttö on
tavattoman rikas. Hänen isänsä oli Amerikan monimiljoonamiehiä. Kyllä
sellainen tyttö sulhasia saa.
Väinö Saarela oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka olisi mahdollista,
että hänen Toivo-veljensä, joka oli rutiköyhä, menisi naimisiin
miljoonamiehen tyttären kanssa?
-- Eikö Washingtonissa ole muita Mc Dean-nimisiä, kysyi Väinö Saarela
Hiililtä.
-- Ei minun tietääkseni.
Tuhannen dollarin rahaosotus sai Väinö Saarelan puolittain myöntämään,
että kyseessä olisi todellakin miljoonamies Mc Deanin tytär. Mutta
kuinka sellainen yhtymys olisi mahdollista? Ja kuitenkin täytyi hänen
taas myöntää se mahdolliseksi, koska ei hänen Toivo-veljensä mitenkään
voisi omasta pussistaan lähettää 1,000 dollaria.
Väinö Saarela lähti pankkiin rahaa noutamaan toivossa että
Washingtonissa asiat selviytyisivät. Sittenpähän nähdään.
Kun Väinö Saarela oli jonkun ajan matkustanut, tuli eräältä asemalta
vaunuun kaksi nuorta naista, joista toisen silmät olivat punaiset
itkusta, kuten näytti. Naiset puhuivat keskenään englanninkieltä.
-- Rohkase itsesi, Mary, ja toivo parasta, lohdutti toinen toveriaan.
-- Hyvä olisi niin tehdä, kun voisi, huokasi Mary. -- Mutta minä
pelkään, että Alice on hukkunut vanhempiensa mukana. Ajattele, kuinka
suuri isku tuo kuolema olisi minulle. Olen tuntenut Alicen lapsesta
asti ja monet vuodet leikkinyt hänen kanssaan.
-- Mutta sinä vaivaat itseäsi ennen aikaasi. Ei kaikista pelastuneista
vielä ole julaistu tilastoa.
-- Etkö sinä sitten ole saanut tietää, että Mc Deanin perhe on
hukkunut, kysyi Mary.
-- En, vastasi hänen toverinsa Annie.
-- Siinä se erotus on, sanoi Mary. -- Mc Deanin perhe on hukkunut. En
ole vielä saanut tietää, että Alice olisi pelastunut.
Mary purskahti valtaavaan itkuun.
-- Anteeksi, että puutun keskusteluunne, kuului samassa miehen ääni
naisten selän takaa.
Mary kääntyi heti katsomaan ja hänen kasvoissaan oli kysyvä ilme.
-- Tiedättekö te, herra, sitten jotakin siitä asiasta, josta me
puhuimme, kysäsi hän.
-- Onneksi tiedän.
-- Kuinka? Mitä te tiedätte?
-- Tiedän, ettei neiti Alice Mc Dean ole hukkunut vanhempiensa mukana,
vaan että hän on nyt elävänä ja terveenä Washingtonissa.
Mary nousi paikaltaan, tarttui Väinö Saarelan käteen ja sanoi:
-- Jumalalle olkoon kiitos, jos niin olisi laita! Mutta mistä te
tiedätte -- -- -- Tunnetteko neiti Mc Deanin?
-- En tunne, mutta -- -- --
-- Kuinka te sitten tiedätte asian?
-- Veljeni kautta tiedän -- -- --
-- Tiedättekö sitten aivan varmaan, että neiti Mc Dean on pelastunut?
-- Yhtä varmasti kuin me istumme tällä penkillä. Mutta koska olette
neiti Mc Deanin lapsuudentuttava, niin pyydän kysyä, ettekö ole saanut
häneltä kutsua Washingtoniin, jossa hän näinä päivinä viettää elämänsä
merkkipäivää?
-- En ole mitään kutsua saanut. Olen ollut jo yli 10 vuotta poissa
Washingtonista. Alice ei tiedä, missä asun.
-- Ai, se muuttaa asian. Muuten tietysti olisitte saanut kutsun.
-- Mihin tilaisuuteen?
-- Neiti Mc Dean viettää huomisiltana kihlajaisiaan ja viikon kuluttua
häitään.
-- Tunnetteko sitten sulhasen, koska ette tunne neitiä itseään?
-- Kyllä. Minä matkustan juuri Washingtoniin ollakseni läsnä
juhlatilaisuuksissa.
-- Mikä on Alicen sulhasen nimi?
-- Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani Alicen puheille, koska kerran
matkustatte Washingtoniin. Siellä saatte tietää.
-- Te, herra, tulitte kuin Jumalan lähettämänä. Alice ottaa tietysti
minut riemulla vastaan, vaikka ei hän ole tietänyt lähettää minulle
kutsua. Alice on siis kihloissa ja aikoo viettää häitään. Niin,
tarvitseehan hän nyt elämänkumppanin suuressa surussaan. Hänen
sulhasensa on tietysti joku pankkiiri tai eurooppalainen aatelismies.
-- Ei kumpaakaan, sanoi Väinö Saarela nauraen.
-- Te, herra, saatatte minut uteliaaksi.
-- Uteliaisuutenne tulee täydellisesti tyydytetyksi, kun tulette minun
seurassani neiti Alice Mc Deanin luo.
-- Kiitoksia, herra, kiitoksia! Minä uskon teitä.