Pelastus tulee.
Cunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan.
Sen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka
aikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren
maissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat
rikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat
kovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne
aarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on
Euroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon
suuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat
tehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.
Kello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet
yölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella
muistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.
Ainoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui
marconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli
juuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi
työ kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä
juoksevien toimiensa ohella. "Carpathia" oli ollut sähkösanomavaihdossa
monen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat
melkein lukemattomat.
Nuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen
nauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä
pääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta
työstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että
hänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua
työnsä ääressä koko yö?
Mutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän
nyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt
kertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon
sekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa
hätämerkin "C.Q.D." Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri
laivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot
sekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi
tiedonannoista oli "C.Q.D." Nyt oli vaan saatava selville, mistä
hätähuuto tuli.
Nuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut
kirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava.
Mutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla.
Hän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä,
tulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen
odottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.
Äkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut
ymmärtää väärin. "S.O.S.", "S.O.S." kuului, tuo kamala _Save our
souls_ (pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa
hädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa
silmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: "'Titanic' on
törmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon."
Tuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen
virka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja
riensi paljain päin kapteenin hyttiin.
-- Kapteeni, huusi hän, -- "Titanic" on törmännyt jäävuoreen. Se
sähköttää "S.O.S." Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50
astetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?
Kapteeni Rostron hyppäsi ylös.
-- Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten
pukeutumaan.
-- Niin varma kuin olen omasta elämisestäni.
-- Vastatkaa sitten, että "Carpathia" tulee.
Muutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla.
Tyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän
käskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon.
Vapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä.
Kolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki
kuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita.
Toimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja
tupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn
valmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty
laimiin, ei mitään vaivaa säästetty.
Pian oli "Carpathia" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät
vimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko
vapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen.
Matkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He
menivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.
-- Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat
toimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia
koetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.
-- Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. -- Jos potkureita
koeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.
-- Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. -- Potkurien
koettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää.
Minä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut
mitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva
siksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan
koetella -- -- --
-- Ja tehdä se työ päivällä, kuten jo sanoin, keskeytti edellinen
puhuja.
-- Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen
herra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. -- Laivassa on liian kova
vauhti. Olen ennenkin matkustanut "Carpathiassa", mutta tällaista
hengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?
-- Kapteeni koettelee potkurien kestävyyttä, vastattiin.
-- Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa
ryövärilaiva, jota koetetaan paeta?
-- Herra otti kompassin esiin, katsoi siihen ja jatkoi:
-- Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan
pohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.
Vartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin
hytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän
komentosillalle.
-- Herra kapteeni, sanoi hän. -- Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus
ja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että
ryövärilaiva ajaa meitä takaa.
-- Rauhottukaa, sanoi kapteeni. -- Ei Atlannilla ole ryövärilaivoja.
-- Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on
muutettu, kysyi herra.
Kun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän
sanoa tälle toden.
-- Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä
olevien avuksi.
-- Onko joku laiva haaksirikossa, kysyi herra.
-- On. "Titanic" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut
useampia sähkösanomia sieltä.
-- Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra,
tarttuen kapteenin käteen. -- Asiain näin ollen toivon, että vieläkin
lisäätte vauhtia.
-- En voi enää lisätä, koska laivamme turvallisuus olisi uhattu.
-- Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä
siunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle,
sanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.
-- Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen
vaatiessa, sanoi kapteeni. -- Se tieto, että riennämme hädänalaisten
avuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen
aikaansa.
-- Se ei merkitse mitään, vastasi herra. -- Minä otan osaa
pelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä.
On päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään
tällaisessa asiassa.
Herra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää
uni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli "Titanic"-laivassa. Kuinka
hän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli
hengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?
Pian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti
haaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada
olla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti
suorastaan antamassa apua heille.
Suuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin
paatunut ja paha kuin kristillinen "jumaluusoppi" saarnaa, vaan että
se päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä
kaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat
ihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä "verivieraitten" kustannuksella.
Hätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän
keskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa
rientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.
Komentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa.
Hän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka "Carpathian"
vauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut
lisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä
onnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa
kevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni
hukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka
ihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä "Carpathiaan"!
Laiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu
ottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria.
Hätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä
on ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka
lähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren
palveluksen koko kaikkeuselämälle.
Mikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. "Carpathian" täytyi
päästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.
Pian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti
tahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima
paljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla
nopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta
ja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa
joukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi.
Näkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu
määrätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.
Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella
kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä
hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt
virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin
niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa,
kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina
ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä
mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei
salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen,
että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän
sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman",
"Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille
tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja
otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.
Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että
matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat
tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan
perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta"
viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton
kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic",
tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin
kammottaviin syvyyksiin.
"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään
onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli
pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä
kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50
astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan
meriliikkeen historia tuntee.
Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen
kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija,
sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan,
heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan
laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot,
voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään.
Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten
soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen
synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana
syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä
lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He
itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.
Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä
pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana
jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet
hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle,
ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa
on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä
kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä
osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä,
että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja,
jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.
Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun
laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla
räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat
hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät
enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat
laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain
turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät
omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten
uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta
olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena?
Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka
tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut.
Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön
tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina,
neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes
he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli
pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat
tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten
sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä
valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.
Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin
aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni
hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki
onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa
kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.
"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime
hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä
komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla
pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä.
Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?
Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja
hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu
mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto
tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen
syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn,
heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän
reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat
ilmoille.
Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja
Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan
tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain
poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän
vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön,
erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin
kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.
Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää.
Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja
kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia,
purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot.
Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas.
Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle
että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät
tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he
hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu
sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.
Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi?
Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa
heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä
unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa
vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset
tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos
päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä.
Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.
Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se,
että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin
anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut.
Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän
tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä
mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä
sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä
ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.
Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan
häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa
kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin
olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.
Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies,
joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen
mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman
epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut
lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu
seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että
palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten
täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi
toisen istua hänen paikalleen.
Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne
selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä
kiihkein itsekkäisyys rinnan.
Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen
mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille
laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja
valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän
moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä
naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen
tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä
ensimäisenä "Carpathiaan".
Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu
turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut
ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei
kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon
ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö
ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja
hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin
helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä
olijoista.
Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten
läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista
kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli
myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä
pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he
lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen
kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui
tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli.
Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi
laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus
rangaistaisiin.
Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär
Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko
yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui
hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia.
Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä
"haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset.
Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa
ja palvelevat muita.
Toinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä
kangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. "Titanicin"
upotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi
hän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli
tukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta
hetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää.
Hänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta
kuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän
joutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä.
Siinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen
kätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet
veneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.
Bride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut
irrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että
vaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan
oli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun
hänet pelastettiin "Carpathiaan", loi hän katseen kuolleeseen.
Tämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime
silmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen
lähettämänsä "S.O.S." ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.
Muitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies
sisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet
kannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet.
Mainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan
tyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä
kuullut hätähuutoja heidän suustaan.
Laurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä
kiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli
laivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan
heitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä,
keskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat
rauhallisia ja tyynennäköisiä.
Nuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa
kädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat
joutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan
kiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän
lapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa
ja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan
esineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän
tarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti,
mutta hän sai kumminkin vähän levätä.
Lankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli
täpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat
veteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat
upposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat
rukoilla näkymättömiä voimia.
Tuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että
"Titanicista" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni
tuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.
Kaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi
tyynenä siihen asti, että "Carpathia" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin
tuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni
uskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein
tulisi, niinkuin pian tulikin.
* * * * *
Toverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he
saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka
omistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua
ojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului
loiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta
naista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.
Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen
suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä
vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään
lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin
nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin
muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta
turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.
-- Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä
naista pelastamaan, sanoi Vieremä. -- Hän on erehdyttävästi Alice Mc
Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?
-- Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.
Saarela punastui.
Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen
taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:
"C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait
naufrage. Adieu, mon cher Paul!
ton Alice."
(Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnyt
haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!
Sinun Alicesi.)
-- Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä,
luoden tutkivan katseen Saarelaan.
-- Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.
-- Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan
avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat
helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen
niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc
Dean.
* * * * *
Kello 6 aikaan aamulla tuli "Carpathia" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot
kuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa,
eivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.
"Carpathian" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan
haaksirikkoisia vastaan. "Welcome, welcome" (tervetuloa,
tervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu
alas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan.
Naisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin
säkeissä kannelle.
Surullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne
olivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.
Kun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa
lähemmäksi. Päästyään "Carpathian" nuoraportaitten eteen he kysyivät,
mitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli
heidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne,
jossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti
vielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.
Toverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet
ihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan
mitään hätää.
Vieremä tunsikin useampia "Carpathian" matkustajia, jotka tulivat häntä
onnittelemaan.
-- Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi
amerikkalainen herra Charles Deep.
-- Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. -- Meri on tuonut
meille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.
Itse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä
onnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan.
Kaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat
seikkailujaan tuona onnettomana yönä.
Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu,
lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä
uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka
tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä
hyvä hauta kuin kirkkomaakin.
Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan
hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja
monen silmistä vuotivat kyyneleet.
Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui
laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka
puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.
Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään
päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli
edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies
olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli
ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.
Nyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.
Nuori mies tervehti ja kysyi:
-- Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?
Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?
-- Kuka te olette, kysyi lääkäri.
-- Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.
-- Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella
äänenpainolla.
-- Olen. Tahtoisin tietää, miten neiti Alice Mc Dean voi.
-- Siinä tapauksessa saan sanoa teille terveiset neidiltä, sanoi
lääkäri.
-- Kiitoksia, vastasi Uffiezi.
-- Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on
minulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä
teitä.
-- Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori.
Mitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka -- -- --
-- Niin hän itse vakuutti, keskeytti lääkäri.
-- Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. --
En usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.
-- Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. -- Laivalla on kurjuutta
muutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.
-- Raukanko -- Mitä sanotte? Otatteko sananne takaisin?
-- En ota. Raukka te olette!
-- Tästä sanasta joudutte tilille, huusi Uffiezi.
-- Koettakaa vetää, sanoi lääkäri nauraen. -- En pelkää uhkauksianne.
Lääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli
tapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin
kuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla
totta.
Tuo kauhea yö, jona "Titanic" hukkui, oli tehnyt ennen niin
turhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja
ylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus
näytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa
oli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän
särkemistyöhön.
Alice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen
esteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan
laivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot.
Hän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan
veneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui
siitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut
mitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään,
naisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan
madonnaa avukseen.
Alice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki
vanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana
hukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana
heittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä
pelastukseksi.
Alice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää
kuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen,
"Titanicin" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta
kun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin
itsestään.
Pelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli
vapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille,
koska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan
häntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen
onnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä.
Mikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle?
Tämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien
esineenä.
Seuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin
tointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle.
Täällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.
-- Saanko luvan kysyä, oletteko jo terve, kysyi Saarela.
-- Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla
suloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.
He alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret
naiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia
johtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.
Muutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa
veneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva
istui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.
-- Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, -- että neiti Alice Mc Dean ja
tämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan
sitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti
paikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on
kääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.
-- Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti.
-- Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia
mielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt
tarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti
saa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on
samalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen.
Hän on todellisen gentlemannin perikuva.
-- Mitä kansallisuutta hän on, kysyi toinen neiti.
-- Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. -- Se kansa on hyvässä
maineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.
-- Mutta lieneekö hänellä varallisuutta, kysyi toinen neiti.
-- En tiedä, vastasi rouva. -- Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa
tulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä
jalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin
puhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.
-- Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen
neiti. -- Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten
kihlajaisissa.
-- Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin
yhdestä suusta.
-- Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc
Dean Saarelalta.
-- Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.
-- Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan
kahdenkesken, ehdotti Alice.
Nuoret menivät penkille.
-- "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice
puhua. -- En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt
isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen
elämää toisilla silmillä kuin ennen.
-- Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten
merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.
-- Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi
Alice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.
-- Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.
-- Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole
kaukana minusta, sanoi Alice.
-- Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomautti
Saarela.
-- Toivon, että tekin elätte, sanoi Alice.
-- Niin, niin, se voi olla mahdollista, mutta --
-- Mitä aioitte sanoa, kysäsi Alice hurmaavan suloinen katse silmissä.
Saarela loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:
-- Meidän tiemme eroavat toisistaan Newyorkissa, hyvä neiti.
-- Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. -- Teistä voi
se tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä
suhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.
-- Olkaa hyvä ja puhukaa, kehotti Saarela.
-- Kiitoksia, sanoi Alice. -- No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei
minun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai
tahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?
-- En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä,
mille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus
saavani vielä tavata teidät.
-- Teidän ei tarvitse ollenkaan minusta erota, jos ette tahdo, sanoi
Alice.
-- Kuinka minun nyt on teitä ymmärrettävä, kysyi Saarela.
-- Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi
Alice vuorostaan. -- Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni
tarkka huomaamaan.
Saarela punastui korvia myöten.
-- Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. -- Ensi
hetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.
-- Te saatatte minut pulaan, rakas neiti, sopersi Saarela.
-- En usko. Mutta tiedättekö, miksi teille näin puhun?
-- En tiedä, sanoi Saarela hiljaa.
-- Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne
naiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin
Suomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.
-- Voin olla, huokasi Saarela.
-- Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.
-- Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela
itsekseen.
-- Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoi
Alice.
Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi
latinaa.
-- Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. -- Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!
Anteeksi, hyvä neiti! Minä -- -- --
-- Riittää, keskeytti Alice. -- Te olette minulle tunnustanut, että
olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni
saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan
enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!
-- Terve, sanoi Saarela.
Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se
lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.
Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän
tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.
Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet
risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä
mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa
mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli
ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti
ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice
vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas
Uffiezille.
Kun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän
sivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja
tuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel
mereen.
Heti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi
ruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.
-- Anteeksi, ruhtinas Uffiezi, alkoi hän. -- Häiritsenkö teitä?
Puhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.
-- Oletteko sairas, kysyi Saarela. -- Kauhea haaksirikko varmaankin
on koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne
heikonpuoleinen.
-- En minä ole sairas ruumiiltani vaan sielultani, vastasi ruhtinas.
-- Voisinko minä olla teille miksikään avuksi, kysyi Saarela
osaaottavasti.
-- Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi
minua auttaa, huokasi Uffiezi.
-- Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden
lieventämiseksi, jatkoi Saarela.
-- Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä,
alkoi Uffiezi.
-- Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. -- En ole ollut missään
hellissä suhteissa yhteenkään naiseen.
-- Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme
kasvoissa.
Saarela ei vastannut mitään vaan näytti miettivän.
-- Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossa
Saarela tunsi ivaa.
-- Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. -- En minä muista olleeni
missään erityisissä suhteissa naisiin.
-- Onko teillä huono muisti, jatkoi ruhtinas.
-- Ei omasta mielestäni. En muista -- -- --
-- No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. -- Minä näin
teidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle
suloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?
-- Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. -- Hänen kanssaan
minä tänään kyllä puhelin.
-- Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyi
Uffiezi vihaisella äänellä.
-- En tiedä.
-- Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiä
Saarelalle.
Saarela peräytyi pari askelta ja sanoi:
-- Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole
teitä mitenkään loukannut.
Samassa ojensi ruhtinas kätensä ja astui Saarelaa kohti.
-- Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. --
Näinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla
ei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä
herrasmiestä?
Kysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä
oli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.
-- Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin,
sanoi Uffiezi.
-- Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. -- Minä varotan teitä. Jos ei
varotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.
Tämä lääkärin väliintulo auttoi.
Uffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei
sen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa
vilahdukselta salongissa.
Vielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän
toimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä
kertoi hän tapahtuman.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni
antoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään
oikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.
Mutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut
nostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska
pelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi
väärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään "ruhtinas" arvoltaan.
Uffiezista eivät Alice ja Saarela ole sen jälkeen kuulleet mitään.