Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.
Kun maailma oli tullut tuntemaan "Titanicin" kauhean perikadon koko sen
laajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö
viimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten
sankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen
konsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville,
noitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille.
Kuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan
syvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien
kansojen kielille.
Sankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet.
He näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla
olijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen,
mutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä
koneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus
riippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva
uponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty
laskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat
konemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut
peräpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina
tähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä
sittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä,
että kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan.
Kunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki "Titanicin"
perikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.
"Titanicin" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät
ja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290
henkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia
lämmittäjiä pelastui.
Kaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana
yhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut
pelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki
näet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa
mentävä paikoilleen. Näitten "Titanicin" konemiesten paikka oli 122
jalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla
alhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos
laivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton
pakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.
Kaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat
ennen "Titanicin" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi
laivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja
kuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!
Rakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä
suuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti
täyttämään tehtävänsä.
Onnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan
Bruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän
pisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.
Yhtenä syyllisenä on Lontoon "Board of Trade". Se ei ole pitänyt
vaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on
tapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894
annetussa asetuksessa, minkä alle "Titanic"-laivakin kuului, säätää,
ettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle,
vaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta
yhteenlaskettuina.
Konetieteelliseltä kannalta on "Titanicin" onnettomuuden suurin
epäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli
40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään
laivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi
ollut tarpeeksi pelastusveneitä.
"Titanicin" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella
kaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin
kuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille,
joka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!
* * * * *
Alicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä
Washingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen
surun aika "Titanicin" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt
kihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä
morsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.
Juhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän
jäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla
häissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät
vietettiin yhtä "hiljaiset" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.
Häitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä
lähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla
ei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei
vielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva
Saarelan puolelta.
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän
veljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen
eroojaispuheen.
-- Rakkaat ystävät, alkoi hän. -- Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on
temmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta
sama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa
surmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli
Laurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä
olette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme
saavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.
Nyt alkoi Alice puhua Laurilalle erikseen.
-- Veli Laurila, sanoi hän. -- Olen rakkaalta puolisoltani kuullut,
että teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö
haluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?
-- Kyllä, aivan mielelläni, vastasi Laurila -- mutta --
-- Minä ymmärrän, sanoi Alice. -- Kehotan teitä siis palaamaan
morsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla
meitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian
saa teidät luokseen.
Eronhetken tultua ojensi Alice Väinö Saarelalle, Laurilalle ja
Vieremälle kullekin suletun kirjeen, sanoen:
-- Ottakaa vastaan tämän kirjeen sisällys meidän elämämme onnellisimman
päivän muistona. Jos te täältä lähdettyänne näette aineellista hätää ja
kurjuutta ympärillänne, niin olkaa hyvät ja ilmottakaa minulle enimmin
kärsivien nimet ja osotteet. Etupäässä tahtoisin saada "Titanicin"
onnettomuudessa puolisonsa menettäneitten, puutteessa olevien
leskiparkojen nimet ja osotteet tietooni. Minä pyydän, että te, veljet,
kukin paikkakunnallanne keräätte näistä tilastoa ja lähetätte minulle.
Lupaatteko niin tehdä, rakkaat veljet?
-- Sydämen halulla, vastasivat kaikki kolme.
-- Kiitos tästä lupauksestanne! Jumala teitä siunatkoon!
Väinö Saarela ja Vieremä lähtivät ennenkuin Laurila, sillä heillä
oli kiire toimiinsa. Vasta hotellissa, jossa he levähtivät muutaman
tunnin ennen junan lähtöä, avasivat he kirjeen. Väinö Saarela löysi
kirjeenkuoresta 10 tuhannen dollarin seteliä. Vieremän osalle tuli sama
summa.
Laurila, jolla ei ollut niin kiirettä, avasi kirjeen jo hääpaikalla
eräässä sivuhuoneessa. Siinä oli 100-tuhannen dollarin pankkiosotus
sekä kirjelippu, jossa luettiin: "Tehkää morsiamenne Tyyne Perälä
onnelliseksi. Etsikää kurjia ja onnettomia ja auttakaa heitä. Toivomme
pian saavamme teidät vaimonne kanssa vieraiksemme."
Laurilan päätös oli valmis. Hän päätti palata takaisin Suomeen
täyttämään sitä tehtävää, minkä rouva Saarela oli hänelle uskonut.
Rakkaat jäähyväiset sanottuaan meni hän ensin pankkiin nostamaan rahat.
Mihin hän käyttäisi tällaisen suuren omaisuuden, yli puoli miljoonaa
markkaa? Hyväntekeväisyystarkotuksiin. Niinhän oli lahjottaja toivonut.
Laurila päätti uskollisesti toteuttaa tämän toivomuksen ja pitää sen
pyhänä.
Washingtonista lähetti Laurila Tyynelle sähkösanoman. Kun posti toi sen
Laurilaan, ja kun Ilmi vei sen Perälän Tyynen käteen, pelästyi tämä
ensin, luullen saavansa tietää, että Onni oli hukkunut "Titanicin"
haaksirikossa. Mutta Ilmi lohdutti häntä, sanoen:
-- Eihän Onni ole hukkunut. Katsos, hänen nimensä on sähkösanoman alla.
Mutta luehan nyt, mitä Onni tietää kertoa.
Tyyne luki:
Rakas morsiameni! Minä lähden jo ylihuomenna Suomeen, tekemään
sinut niin onnelliseksi kuin voin. Olen ollut haaksirikossa,
mutta pelastunut. Kaitselmus on antanut minulle suuren määrän
aineellisia varoja. Odota minua Perälään noin kolmen viikon
kuluttua.
Onni.
-- Kaikkivaltiaalle kiitos, että Onni on pelastunut, huudahti Tyyne.
-- Mutta mistä Onni on voinut saada "suuren määrän aineellisia varoja",
kuten hän sähkösanomassa mainitsee, huomautti Ilmi.
-- Sittenpä saadaan kuulla, kun Onni tulee kotia, vastasi Tyyne.
-- Nyt saa Onni-parka maksaa velkansakin, iloitsi Ilmi.
-- Sinut ja Arvo on jo kuulutettu avioliittoon. Lykätkää häittenvietto
niin kauaksi, että minä ja Onni saamme samalla kerralla viettää häämme,
pyysi Tyyne.
-- Minä puhun asiasta Arvolle, sanoi Ilmi. -- Tietysti hän suostuu
lykkäykseen, kun saa tietää, että Onni on kotimatkalla.
* * * * *
Viikko on kulunut Alice Mc Deanin ja Toivo Saarelan hääpäivästä.
Halifaxin laivalaiturilla seisoo satoja surupukuisia ihmisiä
odottamassa "Mackay Bennett"-laivaa, joka tuo "Titanicin"
haaksirikkopaikalta kokoamiaan ruumiita haudattavaksi kaupungin
hautausmaahan. Kun laiva laski laituriin, astui odottajajoukko
kannelle. Siellä makaa 190 ruumista riveissä. Vastaanottajat
tarkastavat vainajien kasvoja. Moni etsii omaisiaan, mutta turhaan.
Kaikki kuolleet ovat tuntemattomia.
"Mackay Bennettin" kannelle oli nostettu kaikkiaan 306 ruumista, mutta
koska 116 ruumista oli pahassa mätänemistilassa, oli ne haudattu
mereen, tavallisilla juhlamenoilla.
Muitten ruumiitten tarkastajien joukossa nähdään nuori, surupukuun
puettu pari hiljaa liikkuvan laivankannella. Etsijät ovat Alice ja
Saarela. Alice etsii ruumisten joukosta isäänsä ja äitiään, mutta heitä
ei ole. He ovat jääneet valtameren hautaan.
-- Tunnetko, rakkaani, noita kasvoja, kuiskaa Saarela vaimonsa korvaan.
-- En, rakkaani, vastaa Alice.
-- Minä tunnen, vastaa Saarela.
-- Kenelle ovat nämä viisaannäköiset kasvonpiirteet kuuluneet? Niistä
säteilee vieläkin jumalallinen rauha ja tyyneys. Ne ikäänkuin siunaavat
näitä toisia vainajia.
-- Tämä mies piti valtaavan lohdutuspuheen hukkuville. Sinä, rakkaani,
olit pelastusveneessä jo poistunut laivan läheisyydestä etkä sitä
kuullut, sanoi Saarela.
-- Mikä hänen nimensä oli, kysyy Alice.
-- En tiedä hänen sukunimestään. Kalle arvattavasti oli hänen
etunimensä, koskapa häntä kutsuttiin "Jumalankieltäjä-Kalleksi",
selittää Saarela.
-- Sellainenko mies olisi ollut jumalankieltäjä, huokasee Alice. --
Kuinka hänelle on voitu antaa tuollainen lisänimi?
-- Taitamattomat ihmiset, jotka eivät ole hänen elämänviisauttaan
käsittäneet, ovat sen hänelle antaneet. Ja sen nimen hän itsekin omisti.
-- Uskaltaisinko ottaa tuon paperilipun, jonka reuna pistää esiin
vainajan taskusta, kysyy Alice.
-- Minä luulen, että sen saa ottaa, erittäinkin koska vainaja on minun
maamieheni, sanoo Saarela.
Alice ottaa varovasti lipun, avaa sen ja lukee:
May God bless you for your comforting and fascinating sermon
on board the "Titanic". We shall meet in the spiritual world.
Yours,
Justin Mc Dean.
(Jumala siunatkoon teitä lohduttavasta ja mielenkiintoisesta
puheestanne "Titanicin" kannella. Me tapaamme toisemme
henkimaailmassa.
Teidän
Justin Mc Dean.)
Pitkään aikaan ei Alice saanut sanaa suustaan. -- Viimeinen muisto
rakkaalta isältäni, puhkesi hän viimein sanoiksi. -- Tämä siunattu
mies on siis lohduttanut häntäkin kuolonhädässä. Minä menen pyytämään
kapteenilta lupaa saada pitää tämän lipun ikuisena muistonani, sanoi
Alice.
Nuori pari meni kapteenin puheille. Alice selitti hänelle asiansa ja
näytti paperilipun.
Mielihyvällä antoi kapteeni pyydetyn luvan.
Surusaatto kulki Halifaxin katuja hautuumaalle. Kun ruumiit oli
laskettu hautaan ja liikuttavat hautauspuheet pidetty, polvistuivat
Alice ja Saarela sen hautakummun viereen, jonka alla muitten mukana
lepäsivät "Jumalankieltäjä-Kallen" maalliset jätteet.
Alice ja Saarela pitivät lyhyen rukouksen. Sen jälkeen istutti Alice
suuren, elävän kukan kummulle ja lausui:
-- Lepää rauhassa, sinä siunattu hyväntekijä, isävainajani ja muitten
haaksirikossa hukkuneitten lohduttaja!
Alice ja Saarela eivät tahtoneet lähteä rikkaitten tavalliselle
häämatkalle. Halifaxin hautausmaa oli heistä se paikka, johon he
tahtoivat tehdä häämatkansa.
* * * * *
Kuusi viikkoa on kulunut "Titanicin" haaksirikon päivästä. Eräänä
iltana, toukokuun loppupäivinä ajaa Onni Laurila kotitalonsa pihalle.
Perälän Tyyne ja hänen veljensä Arvo seisovat pihalla. Onnin vanha isä
rientää ulos poikaansa vastaan ottamaan, sulkien hänet syliinsä.
-- Tervetuloa, rakas lapseni, takaisin isäsi majoihin ja
synnyinmaahasi, niin monien koettelemusten jälkeen, sanoo isä
liikutettuna.
Tyyne syleilee Onnia. -- Terve, terve, rakkaani, huudahtaa hän. -- Nyt
koittavat minulle onnen päivät, kun sain sinut takaisin.
-- Ja minulle, kun pääsin sinun luoksesi.
Ilmi syleilee veljeään ja huomauttaa, että hänet ja Perälän Arvo on jo
kuulutettu avioliittoon.
-- Huomenna menen minä Tyynen kanssa samalle asialle pappilaan, vastaa
Onni hymyillen. -- Vietetään kahdet iloiset häät samalla kerralla.
Kun jälleennäkemisen ensi huumaus oli mennyt ohi, meni Onni Arvon
kanssa kahden kesken kävelylle sille samalle harjulle, jolla hän istui
tehdessään Amerikkaan matkustus-päätöksensä.
Ystävykset istuivat kivelle. Onni otti lompakon povitaskustaan ja antoi
sieltä tulevalle lankomiehelleen 10 ihka uutta 500 markan seteliä,
sanoen:
-- Ole hyvä ja ota nämä häävalmistuksiisi ja muihin tarpeihisi.
-- Hyvä Jumala, sanoi Arvo kyynelsilmin. -- Mistä sinä olet saanut näin
paljon rahaa? Ethän ehtinyt Amerikassa mitään ansaitsemaan.
Onni kertoi hänelle Saarelasta ja Alicesta sekä selitti, keneltä oli
rahat saanut.
-- Meidän kesken sanottu, minulla on puoli miljoonaa markkaa, sanoi
Onni. -- Minä tiedän, että sinä olet uskollinen ja vilpitön ystäväni,
jolle voin uskoa kaikki asiani yhtä hyvin kuin morsiamelleni,
Tyyne-sisarellesi.
Arvo tarttui Onnin käteen ja sanoi:
-- Niin, rakas veli, se minä olen. -- Mutta sano minulle, miten aiot
tuon suuren rahamäärän käyttää?
-- Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä
annan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään
kansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti.
Minä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla
yhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole
mitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan
sen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten
laitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela
meille vierailemaan.
-- Se olisi jotakin suuremmoista, huudahti Arvo.
-- Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille,
jotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä
on kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon
lainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä
kansantaloudellista ja viisaustieteellistä.
Seuraavan päivän iltana tulivat Laurilan lähimmät naapurit, saatuaan
kuulla Onni-maisterin palanneen Amerikasta, kyselemään häneltä
asioita. He tahtoivat Laurilan omasta suusta kuulla "Titanicin"
kauhean haaksirikon yksityiskohdat. Laurila katsoi parhaaksi pitää
tiedonhaluisille oikein muodollisen esitelmän kokemuksistaan. Kun
hän kertoi, miten hänen kahden toverinsa kanssa oli onnistunut tehdä
kahdesta lankusta lautan ja miten kaksi heistä oli hieronut ja piessyt
kolmatta, jotta olisivat pysyneet hengissä likomärät, jäisessä vedessä
kastuneet vaatteet yllä, ravistelivat miehet päätään. Kun hän kertoi
jo mainitun, jäälautalla olevan saksalaisen naisen ja tämän kahden
vähäisen lapsen kohtalosta, pyrskähtivät naiset valtaavaan itkuun.
Esitelmän päätyttyä antautui Laurila yksityiseen keskusteluun
kuulijainsa kanssa, jotka hän tunsi kaikki. Monen mökkiläisen ja
mäkitupalaisen käteen pisti hän setelirahan. Nämä olivat sanattomina
hämmästyksestä. Pian alkoikin paikkakunnalla liikkua sellaisia
puheita, että Laurilan maisteri oli tavalla tai toisella saanut suuren
omaisuuden Amerikassa. "Juoru-Liisa" levitti sellaistakin huhua, että
Laurila olisi laivan haaksirikossa "pitänyt puoliaan". Tuota puhetta
ei kukaan sentään uskonut, sillä paikkakuntalaiset tiesivät Laurilan
maisterin perin rehelliseksi ihmiseksi. Hänen omaisuutensa täytyi
johtua muista lähteistä. Niinpä arvelivat jotkut, että Laurila oli
haaksirikkoisten pelastuksessa osottamasta urhollisuudestaan saanut
rikkailta "hyvät juomarahat".
Seuraavana sunnuntaina kuulutusten aikana kuului seurakunnan kirkossa,
erittäinkin naisten penkeissä kuisketta ja supatusta. Korvat hörössä
kuunteli seurakunta, kun pappi luki: "Kristilliseen avioliittoon
kuulutetaan ensimäinen kerta sulhanen, nuorimies, filosofian maisteri
Onni Laurila ja morsian, torpparintytär neitsyt Tyyne Perälä."
Kirkkomäellä ja kotimatkalla pitivät naiset äänekästä puhetta asiasta.
Vaikka Tyyne olikin siivo ja järkevä tyttö, pitivät muutamat häntä
Laurilan vaimoksi "sopimattomana". Erittäinkin Ahonperän emäntä oli
ihan haltioissaan ja kiukusta pakahtumaisillaan.
-- Meidän Anni on kauniimpi ja hänellä on omaisuutta, sanoi emäntä
"Juoru-Liisalle", jonka matkalla oli ottanut rattailleen. -- Anni olisi
kaikin puolin sopiva Laurilan Onnille. -- Tuo Perälän tyttöretale
ei ole käynyt muuta kouluakaan kuin kansakoulun, kun meidän Anni
sitävastoin on käynyt kolme luokkaa kaupungin tyttökouluakin.
-- Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". -- Ei se Tyyne Onnin vaimoksi
kelpaa. Kyllä Onni nyt lyö sormensa saveen, kun sellaisen naisen ottaa.
-- Hyi sellaista naimiskauppaa, huudahti Ahonperän emäntä ja sylkäsi.
-- Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". -- Ja se Onni kuuluu saaneen
Amerikasta niin paljon rahaakin. Voi, voi, tätä maailmaa. Mitä maksatte
minulle, hyvä emäntä, jos laitan Tyynen ja Onnin välit pahoiksi?
Juoru-Liisa katsoi tutkivasti Ahonperän emännän silmiin.
-- Saat Kaunikin, meidän parhaan lehmän ja vielä viisi kiloa villoja.
-- Hyvä! Kyllä minä toimin niin, ettei Tyynestä ja Onnista koskaan
paria tule. Mutta pidetään asia tarkasti salassa, koska minä asun
Laurilan maalla. Voisivat vielä ajaa minut pois mökistä.
-- Salassa tietysti, vakuutti Ahonperän emäntä. -- Mutta jos et sinä
voi pahentaa Tyynen ja Onnin välejä määrätyn ajan kuluessa, niin minä
annan sinut ilmi. Pane siis parastasi.
-- Hyvä emäntä, änkyttti "Juoru-Liisa". -- Kuinka -- millä -- tavalla
-- te minut -- ilmi -- annatte?
-- Sanon Laurilan Onnille, että sinä olet koettanut pahentaa nuorten
välit. Saat nähdä, mitä siitä seuraa. Isäntä ajaa sinut pois mökistä.
-- Kyllä minä luulen onnistuvani, sanoi "Juoru-Liisa".
Kahden päivän kuluttua ilmestyi "Juoru-Liisa" Laurilaan ja pyysi
kahdenkesken puhutella maisteria.
-- Tulkaa tänne isän kamariin, sanoi Onni. -- Isä on mennyt niitylle.
Olkaa hyvä ja istukaa.
-- Kiitoksia, sanoi "Juoru-Liisa". -- Minulla olisi sellaista asiaa,
että -- tuota -- Perälän Tyyne -- on maisterin Amerikassa ollessa ollut
väleissä -- Suokorven Antin kanssa. Anteeksi! Se taitaa -- niin se kai
voi olla vähän paha asia, mutta --
-- Puhukaa loppuun asti, kehotti Onni.
-- Niin, eihän minulla muuta sanottavaa olekaan.
-- No minkälaisissa väleissä olisi Tyyne ollut Antin kanssa, kysyi Onni
nauraen.
-- He -- tuota -- ovat -- vähän seurustelleet -- tuota -- keskenään.
-- Mitä sitten? Ovathan he minun kotona ollessanikin seurustelleet
keskenään, kuten lapsuustuttavat ainakin.
-- Niin, mutta --
-- Mitä?
-- Tuota -- että he olisivat olleet oikein -- tuttavallisia --
toisilleen.
-- Joutavia, hyvä Liisa! Mikä teillä on oikein tarkotuksena?
-- Minä vaan --
-- Menkää rauhaan! Te olette jo vanha ihminen ja ikänne elänyt
köyhyydessä ja puutteessa. Mitä te luulette hyötyvänne sellaisesta
turhasta juoruilemisesta? Lakatkaa kokonaan siitä, rakas Liisa.
"Juoru-Liisa" pillahti itkemään.
-- Niin -- köyhyys -- minut -- pakotti -- voi, voi -- tälle matkalle.
-- Onko joku sitten luvannut teille palkan tällaisesta juoruilemisesta?
-- Voi hyvä maisteri --
-- Mitä?
-- Ahonperän emäntä --
-- Mitä hänestä?
-- Hän lupasi minulle Kaunikki-lehmänsä ja viisi kiloa villoja.
-- Mistä hyvästä?
-- Voi hyvä maisteri!
-- Puhukaa!
-- Siitä työstä, että pahentaisin Tyynen ja teidän välit.
-- Mitä hyötyä hänellä siitä olisi?
-- Hän tahtoisi antaa Annin vaimoksenne.
Laurilalta pääsi makea nauru. Hän otti lompakkonsa ja antoi sieltä
kaksi sadan markan seteliä Liisalle, sanoen:
-- Menkää nyt rauhassa kotiinne. Kun tapaatte Ahonperän emännän, niin
sanokaa, ettei teidän onnistunut pahentaa meidän välejämme.
-- Te olette liian hyvä, rakas maisteri, änkytti Liisa. -- Kiitoksia!
Tuhannet kiitokset! Herra teidät palkitkoon! Minä aioin tehdä teille
pahaa, ja te palkitsitte minut hyvyydellä. Anteeksi!
-- Ei mitään. Se ei ollut mikään paha työ. Te arvasitte itsekin, etten
minä sellaisista puheista mitään välitä. Menkää rauhaan! Kun hätä alkaa
teitä taas ahdistaa, niin tulkaa tänne.
-- Jumala teitä ja Tyyneä siunatkoon, huokasi Liisa ja poistui kyynelet
silmissä.
Kun Onni ja Tyyne oli kolmannen kerran kuulutettu ja häitä alettiin jo
valmistaa, tuli Ahonperän emäntä Laurilaan. Isäukko oli nytkin poissa,
ja Onni kutsui emännän kamariin.
Emäntä vakuutti kuulleensa, että "Juoru-Liisa" oli luvannut pahentaa
Tyynen ja Onnin välit.
-- Vai niin, sanoi Onni nauraen.
-- Mutta Liisa asuu teidän maallanne --
-- Niin asuu.
-- Mutta sellainen juorupytty on sopimaton asumaan teidän maallanne.
-- Ei ensinkään. Hänellä tietysti on syynsä tehdä niinkuin tekee. Ei
meidän maallamme asujan sitä paitsi tarvitse olla meille mieliksi.
-- Mutta minä ajaisin hänet pois, jos asuisi meidän maallamme.
-- Se olisi teidän asianne.
-- Mutta Liisa on luvannut pahentaa teidän ja Tyynen välit.
-- Ei hän ainakaan ole siinä suhteessa onnistunut. Hän sanoi teidän
luvanneen hänelle lehmän ja 5 kiloa villoja, jos onnistuu. Nyt tulee
hänelle suuri vahinko.
-- Voi, rakas maisteri! Vai on Liisa teille sanonut -- -- --
-- On.
-- Voitteko antaa minulle anteeksi? Minä raukka -- -- -- Niin -- tuota
-- se velkakin -- ja lapsia on paljo.
-- Kuinka paljo teillä on velkaa, kysyi Onni.
-- 5,000 markkaa. Ja se Annin koulunkäyntikin jäi kesken. Niin,
ihmisparka on heikko. Hän -- -- --
Onni otti lompakostaan 5,000 markkaa, antoi rahat Ahonperän emännän
käteen ja sanoi:
-- Tästä saatte pienen lahjan. Mitä Anniin tulee, saa hän jatkaa
koulunkäyntiään. Minä kustannan hänen koulunsa.
-- Voi, rakas maisten! Tämä kaikki käy minun ymmärrykseni yli. Minä
raukka -- ajattelin -- pahaa -- ja te -- palkitsette minut näin
suurella rahalahjalla. Kuinka minun on teitä ymmärrettävä?
-- Kun te tarvitsette, ja kun minulla on, niin siinä koko selitys.
Ahonperän emäntä itki ääneensä. Tällaista kohtausta ei hän ollut
koskaan kokenut. Hän kiitteli ja siunasi Onnia ja sanoi sydämelliset
jäähyväiset.
-- Tulkaa ensi sunnuntaina koko talon väki meidän häihimme, sanoi Onni
emännälle.
-- Kiitos, kiitos!
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina alkoi häävieraita tulla Laurilaan läheltä ja
kaukaa. Suuri oli naapurien hämmästys, kun Laurilan hevosilla tuotiin
kunnan vaivaistalon asukkaita Laurilaan. Onni ja Tyyni, Arvo ja Ilmi
tervehtivät jokaista tulokasta sydämellisesti.
Talonemännät loivat kysyviä katseita toisiinsa. Eräs emäntä kysyi
"Juoru-Liisalta" -- joka myös oli kutsuttu häihin -- tietäisikö tämä,
miksi Laurilan maisteri oli kutsunut vaivaistalon väkeä häihin.
-- Kun sinä pidot teet, niin kutsu ontuvat ja raajarikot, joilla ei ole
varaa maksaa, sanoi Liisa.
-- Mutta sitä raamatunsanaa ei heikko syntinen ihminen voi seurata,
sanoi emäntä. -- Onkohan se Onni-maisteri kääntynyt, kun voi noin
raamattua seurata?
-- Kyllä se siltä näyttää, sanoi Liisa. -- Rahaakin se jakelee köyhille.
Kello 4 iltapäivällä alkoi juhlallinen toimitus. Kaksi morsiusparia
astui Laurilan suureen saliin, jossa vieraat odottivat.
Ensin vihittiin Onni ja Tyyne ja sitten Arvo ja Ilmi.
Vihkimystoimituksen aikana värähtelivät Ahonperän Annin suupielet
omituisesti. "Juoru-Liisa" kuiskaili hänen korvaansa tuon tuostakin.
Lähimmät naapurit kuulivat hänen usein kuiskaavan Annille:
-- Sinun tuossa Tyynen paikalla pitäisi olla.
Kun morsiuspari oli vihitty, alkoivat vieraat toivottaa onnea.
Ahonperän emäntä oli ensimäinen, joka tuli Onnia ja Tyyneä kättelemään.
-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän. -- Minä ennustan, että te
tulette olemaan onnellisin aviopari maailmassa.
Seuraava onnentoivottaja oli "Juoru-Liisa". Kyynelet tipahtelivat hänen
silmistään, kun hän kätteli Onnia ja Tyyneä.
Kun onnentoivotukset olivat päättyneet, siirtyi hääväki Laurilan
pihalle, jolla seisoi pitkiä, ruoilla ja juomilla katettuja pöytiä.
Väkijuomia ei ollut tippaakaan.
Ennenkuin vieraat ehtivät istua pöytien ääreen, toi kyläposti Onni
Laurilan käteen sähkösanoman.
-- Sähkösanoma Amerikasta, sanoi hän. -- Jos vieraat haluavat kuulla,
luen sen ensin sillä kielellä, millä se on kirjotettu, ja suomennan
sitten.
Hyväksymisen hyminä kuului väkijoukosta. Laurila luki:
May God bless you on your wedding day and forever.
Alice and Toivo Saarela.
-- Tämä sähkösanoma, sanoi Onni -- kuuluu suomeksi:
Jumala siunatkoon teitä hääpäivänämme ja ikuisesti!
AHce ja Toivo Saarela.
Vieraat sijoittuivat paikoilleen ja alkoivat aterioida.
Paikkakunnan työväenyhdistyksen torvisoittokunta kaiutteli iloisia
säveliä aterian aikana.
Kun aterialta oli päästy, piti Onni Laurila liikuttavan puheen Amerikan
matkalla tekemistään kokemuksista. Onni oli oikea kaunopuhuja. Hän
osasi temmata kuulijat mukaansa. Toisinaan remahtivat nämä nauramaan,
toisinaan kostuivat taas useimpien silmät kyynelillä.
Arvo Perälä lausui itse sepittämänsä runon häävieraille.
Nyt seurasi hääjuhlan jännittävin ohjelman osa. Vanha Laurilan isäntä
nousi ylös ja viittasi vastavihityt luokseen.
Käsi kädessä astuivat Onni ja Tyyne, Arvo ja Ilmi vanhan Laurilan
eteen. Hääväki tuli uteliaaksi, koska ei kukaan arvannut Laurilan
vanhan isännän menettelyn tarkotusta.
Vanhus kohotti ensin kätensä ja sanoi:
-- Taivaan siunaus teille, rakkaat lapseni. Sitten jatkoi hän:
-- Tänään on minun elämäni onnellisin päivä. Neljä onnellista
nuorta on löytänyt elämänkumppaninsa. Minun sydämeni ilo on suuri
saatuani rakkaan poikani elävänä takaisin "Titanic"-laivan kauheasta
haaksirikosta. Antakoon taivas näille vastavihityille voimia kaikissa
elämän vaiheissa seisoa lujina oman yksilöllisen vakaumuksen ja
ihmiskunnan yleisen veljeysaatteen lujalla perustalla. Ottakaa, rakkaat
lapset, minun isällinen siunaukseni!
Vanha Laurila laski oikean kätensä kummankin sulhasen ja morsiamen
päähän, kohotti vasemman kätensä ja lausui:
-- Korkeimman siunaus sinulle, rakas poikani! Korkeimman siunaus
sinulle, rakas tyttäreni! Surut ja murheet ovat muuttuneet iloksi.
-- Amen, huusi hääjoukko kuorossa.
"Titanicin" haaksirikossa olleet suomalaiset.
Hukkuneet. Ikävuosi.
Katrina Jussila...................... 20
Mari Jussila......................... 21
Sofia Laitinen....................... -
Vendla Heininen...................... 23
Carl Backström....................... 32
Anders Gustafsson.................... 37
Johan Gustafsson..................... 28
Isak Äijö-Nirva, Kauhajoki........... 41
Matti Rintamäki, Kahajoki............ 35
Nikolai Kallio....................... 17
Matti Mäenpää........................ 22
Pekka Hakkarainen.................... 28
Antti Sihvola........................ 21
Ilmari Alhomäki, Salo................ 22
Nikolai Peltomäki.................... 25
Maria Panula......................... 40
Sanni Panula eli Riihivuori, Ylihärmä 21
Juho Panula.......................... 18
Ernesti Panula....................... 17
Eino Panula.......................... 16
Urho Panula.......................... 8
Villiam Panula....................... Lapsi
Verner Salonen....................... 39
Manta Nieminen, Kyrön as............. -
Antti Leinonen, Oulunkylä............ 33
Juho Tikkanen, Pielavesi............. -
Edvard Pekoniemi, Heinola............ -
Ida Ilmakangas, Paavola.............. 27
Pieta Ilmakangas, Paavola............ 25
Erik Collander, Helsinki............. 27
Villiam Lahtinen..................... 36
Anna Lahtinen........................ 33
Martta Hiltunen, Kontiolahti......... 28
Helena Rosblom, Rauma................ -
Viktor Rosblom,...................... 18
Salli Rosblom........................ 2
Aikaa vievistä yrityksistä huolimatta ei ole onnistuttu
saamaan useamman hukkuneen suomalaisen valokuvaa.
Pelastuneet. Ikävuosi.
Anna Turja................. 18
Maria Backström............ 33
Hedvig Turkula............. -
Elin Hakkarainen........... 24
Erna Andersson............. 17
Laina Heikkinen............ 26
Eliina Honkonen............ 27
August Abrahamson.......... 20
Eino Lindqvist............. 20
Erik Jussila............... 32
Juho Stranden............. 31
Johan Sundman.............. 44
Helga Hirvonen............. 22
Hildur Hirvonen............ 2
John Niskanen.............. 39
Kalle Mäkinen.............. 29
Lyyli Siiven............... 18
Anna Hämäläinen............ 24
Viljo Hämäläinen........... Lapsi
Anna Siukkonen............. 30