Elämä pelastusveneessä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.
Kun toverukset Vieremä, Laurila ja Saarela olivat jonkun ajan
ajelehtineet lautallaan, kohtasi heitä surkea näky. Iso koira ui
meressä, ja lapsi piti sen hännästä molemmin käsin kiinni.
-- Meidän velvollisuutemme on rientää lapsen avuksi, sanoi Saarela.
Ennenkuin toiset ehtivät mitään vastaamaan, oli Saarela meressä ja ui
kiivaasti lasta ja koiraa kohti. Mutta päästyään lähelle huomasi hän
lapsiraukan jo kuolleeksi. Samalla alkoivat koiran voimatkin uupua ja
se lakkasi uimasta, ojensihe suoraksi ja heitti henkensä.
Saarela ui takaisin lautalle, kertoen havaintonsa tovereilleen.
Etäältä pimeydestä kuului kimakkaa naisten huutoa. -- Kun ilma oli
selkeä ja meri tyyni, erottivat toverukset sanatkin.
-- Tässä veneessä on liiaksi väkeä. Meidän täytyy heittää arpaa, kutka
hyppäävät mereen. Muussa tapauksessa me kaikki uppoamme, huusi eräs
nainen.
-- Arpaa on heitettävä yksinomaan miesten kesken, ehdotti toinen nainen.
-- Miksi ainoastaan miesten kesken, huusi kolmas. -- Kyllä miehen henki
on yhtä kallis kuin naisenkin. Heitetään pikemmin arpaa naimattomien
tai lapsettomien kesken. Kenelle arpa lankee, se hypätköön mereen,
olkoon hän sitten nainen tai mies. Se on minusta tasapuolisuutta.
-- Se on oikein, huusi neljäs nainen. -- Minä en ole äiti. Minulla on
kyllä vanhemmat elossa, mutta he tulevat toimeen ilman minua. Hyppään
arvelematta mereen, jos arpa lankeaa minulle.
-- Ei kelpaa, kuului joku vanha nainen huutavan. -- Naiset saavat
muutenkin kuin äitiyden tähden uhrautua enemmän. Miesten kesken on
arpaa heitettävä.
-- Ei tarvita arvanheittoa, huusi eräs nuori mies. -- Minä olen valmis
hyppäämään mereen muutenkin.
-- Minä myös, huusi kaksi muuta miestä yhteen ääneen.
Kuului kolmenkertainen moiskaus. Miehet hyppäsivät mereen.
-- Good bye! May God bless you (Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon),
kuului sitten aalloista. Mereen hypänneet miehet olivat amerikkalaisia.
Hetkisen kuluttua kuulivat toverukset hirvittäviä kirouksia ja
hukkuvien kirkunaa toiselta suunnalta. Airot kolahtivat silloin tällöin
veneen laitaan ja kumahtivat jonkun onnettoman, veneeseen pyrkivän
päähän.
-- Strike, strike (lyökää, lyökää), huusivat naiset.
Saarela pani kätensä torveen suunsa eteen ja huusi:
-- Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi
hän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.
-- Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut
mitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle
takaisin.
Nyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin
toimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä
hätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.
-- Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. --
Hiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä
kylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui
hän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot
vaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila
jännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä
asennossa uida nopeammin.
-- Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen
taivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan
kylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren
jäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt
koetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.
-- Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. -- Are you still alive (oletteko
vielä hengissä), huusi hän.
-- Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta
kuolema lähestyy), kuului naisen ääni.
Laurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä
lasta sylissään.
Nainen, joka oli saksalainen, puhui katkonaisin sanoin tilastaan.
Sitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta
tehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä.
Hän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen
ja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen
suostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin
laiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu
vastaan, palasi hän takaisin lautalleen.
Paluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän
sen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö
otettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi
sulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä
oli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän
leipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu.
Kun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä,
tunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.
-- Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja
juomaakin, huudahti Vieremä.
Toverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut
mereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä
selvä. Olihan "Titanicissa" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman
suuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi.
Pienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida
kulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.
Nyt aikoivat toverukset ruveta aterialle.
-- Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan,
sanoi Saarela. -- Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen
lapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.
-- Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. -- Suletaan purkki
uudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen
lapsiaan.
Sanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan
sitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen
puulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän
saksaksi:
-- Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat
onnettomat)?
Ei kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta
tulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko
onnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän
painoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä
puhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.
Vieremä alkoi hieroa vaimon käsiä, jotka olivat aivan kylmät. Mutta
turhaa oli hänen työnsä. Sitten alkoi hän tarkastaa lapsia. Jo ensi
silmäyksellä huomasi hän nämäkin kuolleiksi.
-- Rauha olkoon teille, sanoi hän hiljaa, laskeutui jälleen mereen ja
ui lautalleen. Sinne päästyään kertoi hän tovereilleen havaintonsa.
-- Me olisimme voineet tarjota onnettomille jotakin lievennystä, mutta
he eivät sitä enää tarvinneet, huokasi Saarela.
Samassa kuului kauheita huutoja pimeydestä. Toverukset kuuntelivat.
-- Get away, you madman (menkää pois, te mieletön), kuulivat he naisten
huutavan.
-- Savez ma vie (pelastakaa henkeni) kuului miehen ääni merestä.
-- A Frenchman (ranskalainen) huusi joku naisista.
-- C'est notre papa (se on meidän isämme), kuului samassa lapsen ääni.
-- Papa, allez en bateau (isä, tulkaa veneeseen).
-- Je meurs avec plaisir, savant que mes enfants sont saves (minä
kuolen mielelläni tietäessäni lapseni pelastuneiksi), kuului ääni
aalloista, ja mies, joka ennen niin kiihkeästi pyrki veneeseen, vaipui
rauhallisesti syvyyteen.
-- Olisin mielelläni tahtonut tarjota paikkani tällä lautalla tuolle
ranskalaiselle isäraukalle, voihkasi Saarela. -- Olenhan minä
yksinäinen mies.
-- Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin
yhdestä suusta.
Alkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien
hätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni,
ankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan.
Laurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He
päättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän
vuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen
lankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.
Vieremä ei ollut vielä ehtinyt nukkua, kun Saarelan suusta kuului
ilohuuto:
-- Savupatsas taivaanrannalla! Laiva tulee pelastamaan meitä!
-- Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. -- Kuten
jo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli
sähkösanoma.
-- Kuinka kauan kestänee ennenkuin laiva on täällä, kysyi Laurila.
Vieremä nosti päätään, katsahti sinnepäin ja sanoi:
-- Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on
nyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla
pelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.
Toverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen
niistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä,
kuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin
pelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas
laulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.
Toveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi
läheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset
erottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.
-- Sinne meni "Titanic" aarteineen, kuului nuoren miehen ääni. --
Kaikki minun matkakapistukseni ja vähäiset rahavarani tekivät seuraa.
-- Niin on minunkin laitani, kuului naisenääni. -- Ei ole meillä
mitään, kun joskus pääsemme maihin.
-- Jokainen meistä on epäilemättä menettänyt suurimman osan
omaisuuttaan, sanoi toinen, vanhempi nainen. -- Omaisuudesta viis,
kunhan vaan henki pelastuu.
Veneen kokkapuolelta kuului samassa helisevä naisen nauru.
-- Näille minun viime sanoilleniko tuo noin nauraa, kysyi vanhempi
nainen pahastuneen näköisenä.
-- Niille minä nauran, kuului vastaus. -- Minusta ei kenenkään henkeä
voi pelastaa, koska sen on mahdoton vaaraankaan joutua.
-- Siinä on hiustenhalkoja, huusi vanhempi nainen. -- Henkihän meissä
kaikissa on. Lienee jokin lahkolainen, kun luulee, ettei henki voi
vaaraan joutua. Sanotaanhan raamatussakin: "Mitä antaa ihminen henkensä
lunastukseksi?"
-- Minä sain kuulla, että "Titanicissa" oli noin 800 miljoonaa markkaa
rahaakin, sanoi se nuori mies, kääntäen puheen toisaalle.
-- Siellä ne nyt ovat merenpohjassa, vastasi se vanha nainen.
-- Luuletteko, että saisin pitää nuo rahat, jos saisin ne ylös, kysyi
nuori mies.
-- Tietysti, vastattiin.
-- En usko. Ihmisten kateus on nykyään niin suuri, ettei ylösottaja
saisi kymmenesosaakaan pelastamista aarteista. Kyllä lakimiehet
osaisivat palkasta vääntää ja kääntää asiat. On siis hyvä, ettei kukaan
voi tehdä yritystäkään noitten rahojen ylösnostamiseksi. Muuten on tämä
haaksirikko minusta hyvä muistutus monelle mammonanorjalle. Luonto
ottaa toisinaan väkevämmän oikeudella niiltä, jotka eivät ajoissa osaa
tehdä itselleen ystäviä väärästä mammonasta.
-- Se poika puhuu asiallista kieltä, sanoi eräs harmaapäinen vanhus.
-- Minä olin muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa kova onni seurasi
minua kaikkialla. Harhailin kymmenen päivää Newyorkissa. Etsin ansiota
turhaan. Hädissäni kirjotin Vanderbiltille, pyytäen matkarahaa Suomeen.
En saanut minkäänlaista vastausta. Nyt on luonto väkevämmän oikeudella
ottanut Vanderbiltin perheestä monin kerroin enemmän kuin minun
vaivaisen matkarahan Suomeen. Olen tyytyväinen luonnon tasottavaan
työhön. Ihmiset polkevat oikeutta. Toiset mässäävät ja tuhlaavat
toisten kärsiessä mitä hirveintä puutetta. Mutta kerran tulee luonto
väliin, paiskaten kumoon miljoonamiehen yhtä hyvin kuin kerjäläisenkin.
Tuo neiti tuossa -- vanhus osotti Alice Mc Deania -- tarjosi
satatuhatta dollaria vanhan isänsä pelastuksesta. Mutta minä tiedän,
ettei hänen isänsä eläessään tehnyt armeliaisuustöitä. Jos hän olisi
tehnyt, olisi luonto ollut suopeampi hänelle. Mutta katsokaa tuota
aalloilla ajelehtivaa ruumista, jatkoi vanhus. -- Sillä on rahalompakko
vielä kädessä. Noin ne mammonanorjat vaeltavat kuoleman valtakuntaankin.
-- Minun on niin nälkä, alkoi samassa eräs vähäinen tyttö valittaa.
-- Pyydä tuolta rikkaalta tädiltä leivänpalaa, nauroi vanhus.
-- En minä osaa hänelle puhua. Pyytäkää te, hyvä setä, minun puolestani.
-- Please give this little girl a little of bread, for she is very
hungry (olkaa hyvä ja antakaa tälle pienelle tytölle vähän leipää,
sillä hänen on kova nälkä), käänsi vanhus.
-- What an inquiry (mikä pyyntö), huudahti nainen. -- I want bread
myself (minä tarvitsen itse leipää).
-- Siinä kuulette, ettei mammona hädässä mitään merkitse, nauroi
vanhus. -- Minä olen tällä kerralla rikkaampi kuin tuo miljoonamiehen
tytär, sanoi vanhus kaivaen taskustaan kastuneen leivänpalan ja antaen
nälkäiselle lapselle. -- Siinä on särvintäkin; se on kastettu Atlannin
suolaveteen, lisäsi hän nauraen.
-- Pelastaja tulee, huudettiin veneen kokkapuolelta. -- Katsokaa savua
taivaanrannalla!
-- Niin näkyy, sanoi vanhus. -- Me olemme tässä veneessä nyt
samanarvoisia, mutta niin pian kun pääsemme laivaan, jakaudumme taas
eri luokkiin. Luokkajaon määrääjänä on raha, jolla on arvonsa tuossa
laivassa, koska ei se ole kärsinyt haaksirikkoa.
Pelastajalaivan nähdessään alkoivat rikkaat tulla harvapuheisiksi.
Ainoastaan keskenään he puhuivat. Tuohon vanhukseen loivat he
halveksumista osottavia katseita.
-- Certainly, this old man is a socialist (varmaankin on tämä vanhus
sosialisti) huomautti eräs ylpeännäköinen amerikkalainen rouva.
-- I am a kosmopilitan (minä olen maailmankansalainen), huusi vanhus
lujalla äänellä, joka kaikui kauas.