Lumoava kovanonnen tuoja.
Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt
läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput
kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut
viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat
lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni,
kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä
käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.
Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä.
Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä,
miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten
veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet
jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten
sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin
miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden
kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka
ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta
ennustavana oli se noussut aamuisin.
Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu.
Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen
laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto
ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet
tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli
voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä
teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina.
Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja
kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit
miellyttivät niitä.
Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten
sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille
ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet
ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas
hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä
eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä
taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan
vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani
heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat
olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat
tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään
loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat,
antaen heille voimia.
Miehet pysähtyivät kallionlohkareitten peittämälle ylängölle. He
nuuskivat joka kolon, kunnes löysivät sen kivimöhkäleen, jota etsivät.
Nyt ryhtyivät he vierittämään sitä alas. Ruhtinas itse otti osaa työhön
ja rohkasi miehiä. Lopuksi onnistui heidän yrityksensä. Kun kivimöhkäle
oli vieritetty pois, oli sen entisellä paikalla luolansuu. Siitä
johtivat kiviportaat luolaan, jota kuu ei voinut valasta.
Miesten vähän levähtäessä astui ruhtinas yksin luolaan ja katosi
sen pimeyteen. Mutta hän viipyi vaan hetkisen siellä. Palatessaan
kantoi hän raskasta esinettä, joka kuunvalossa nähtiin kultaiseksi
jumalankuvaksi. Sen kasvot olivat kauheannäköiset. Suu oli
puoleksi auki, poskipäät ulkonevat ja nenä litteä. Kaulassa oli
loistavia helmiä. Rinta ja käsivarret olivat täynnä laattoja,
joissa kallisarvoiset jalokivet kimaltelivat. Mutta merkillisin oli
jumalankuvan toinen silmä. Sen muodosti tavattoman suuri sininen
timantti. Kuunpaisteessa välkkyi se niin, etteivät miehet voineet
siihen katsoa.
Ruhtinas kutsui miehet työhön, ja pienet paaret valmistettiin
kiireessä. Näille pantiin jumalankuva selälleen makaamaan. Nyt alkoi
kulku laaksoa kohti aarniometsän ja pensaikkojen läpi. Kuu nousi yhä
korkeammalle. Kun oli päästy pyhän Gangeksen rannalle, nostettiin
jumalankuva paareilta alas.
Silloin astui ruhtinas esiin ja alkoi puhua:
-- Onnettomuutta on silmäsi tuottanut. Me luulimme rohkeuden ja
hyvyyden piilevän sen loistossa. Me kunnioitimme sitä ja uhrasimme
sille ihanimmat tyttäremme ja urhokkaimmat nuorukaisemme. Mutta nyt me
tiedämme, että silmäsi on julma, että sen säteilevä loisto merkitsee
onnettomuutta sille, joka sitä katselee. Siitä asti kun löysimme tuon
sinisen timantin nälkään kuolleen vaeltajan vierestä ylängöllä, ja
panimme sen sinun silmääsi, on se tuottanut onnettomuutta kansallemme.
Vieraat vallottajat tulivat murhaten ja tuhoten. Mitä he säästivät, sen
tuhosi rutto. Kylvömme poltettiin, virta tulvehti ja hävitti kylämme ja
kaupunkimme. Mutta nyt on kärsivällisyytemme lopussa. Sinä saat mennä
Gangeksen laulaviin aaltoihin ja vajota sen pohjaan. Pesköön pyhä virta
sinut puhtaaksi, jommoinen olit ennenkuin annoimme tuon tuhoatuottavan
timantin silmäksesi. Älköön se enää koskaan nähkö auringonvaloa; älköön
se enää milloinkaan tuottako tuhoa ihmisille. Hävitköön se maan päältä
ja ihmisten näkyvistä.
Ruhtinas tarttui jumalankuvaan ja nosti sen päänsä päälle ennenkuin
heitti sen virtaan. Läiskäys kuului, ja kuva hävisi virran syvyyteen.
* * * * *
Marmoritemppeli, valkeampana kuin vuorenhuipuilla lepäävä lumi,
hohtavampana kuin rantaan ajautuva meren vaahto kohosi taivasta
kohti 50-vuotisen ahkeran työn tuloksena. Raskailla kultapelleillä
katettuna ja jalokivillä koristettuna kimaltelivat sen katot ja
kuvut auringonpaisteessa. Marmoriaitojen ympäröimissä lammissa,
taiteellisesti valmistetuissa puutarhoissa keinuivat lootuskukat, ja
niitten välissä uiskentelivat ruusunväriset flamingot. Ruskeakasvoisia,
parrakkaita miehiä, kirjavat turbaanit päässä, ja sirovartaloisia,
hunnutettuja naisia käveli edestakaisin portailla, jotka johtivat
temppelin pääkäytävälle. Temppelin sisällä, Buddhan alttarin edessä,
seisoi maharaadsha mietteihinsä vaipuneena. Temppeli oli valmis, ja
sen loisto oli suuri, kuvaamaton. Lähellä olevat ruhtinaat kadehtivat
maharaadshaa, ja pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet peseytymään
Gangeksessa, veivät tiedon temppelin maineesta koko maahan.
Maharaadsha oli täysin tyytyväinen. Hänen aarreaitastaan oli otettu
parhaat koristeet ja jalokivet kaunistamaan Buddhan alttaria. Hänen
puutarhojensa ihanimpien puitten lehtiä oli sirotettu temppelin
lattialle. Kaikki voitava oli tehty; ei mitään oltu lyöty laimiin.
Äänien sorina temppelin käytävällä herätti maharaadshan hänen
mietteistään. Kääntyessään katsomaan näki hän köyhän kalastajan, joka
nöyränä lähestyi häntä. Hän piti kädessään jotakin, jonka pyysi saada
lahjoittaa hallitsijalleen. Tuo lahja oli ihmeellisen ihana kivi, jonka
hän oli aamulla löytänyt Gangeksesta saamansa kalan vatsasta. Kalastaja
oli heti käsittänyt, että hän oli liian halpa mies säilyttämään
sellaista aarretta.
Maharaadsha sanoi ottavansa lahjan vastaan. Hämmästyksen hyminä kuului
väkijoukosta, kun kalastaja antoi tuon loistavan kiven kuninkaalle. Se
oli kerrassaan lumoava.
Maharaadsha kutsui brahmiinit tutkimaan tätä ihmeellistä kiveä.
Valkeapartaiset patriarkat tulivat ja alkoivat neuvotella.
-- Se on kylmä kuin jää, sanoi eräs.
-- Se paleltaa sydämen kuoliaaksi, sanoi toinen.
-- Sillä on käärmeensilmän julma loisto, arveli kolmas.
-- Se kimaltelee kuin salamurhaajan tikari, väitti neljäs.
-- Se tulee tuottamaan onnettomuutta -- -- --
-- Se on sininen kuin ruttoon kuolleen ruumis -- -- --
-- Heitä kuningas, se jälleen Gangekseen, josta se on
tullutkin -- -- --.
Mutta maharaadsha hymyili brahmiiniensa onnettomuuden ennustuksille
ja kutsutti paikalle etevimmän kultaseppänsä. Tämä kiinnitti tuon
loistavan jalokiven Buddhankuvan otsaan, josta sen voi nähdä kaikkialta
temppelissä, joka nyt vihittiin suurilla juhlallisuuksilla.
Kun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta
brahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli
juuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut
tiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa.
Tämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas
oli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan.
Juhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet
aseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat
välkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa.
Naiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen
joukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja
ryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli
raunioina ja sininen timantti hävinnyt.
* * * * *
Ajan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen
katoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko
menehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole
häviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan
tulla.
Satumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat
ihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan
ympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat
kauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina,
jos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja
edestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin
matkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier
tuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä
tavattoman hyviä kauppoja.
Tavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät
mitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät
viekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän
teki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen
kauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla.
Koko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä
kukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.
Kuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva
oli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä,
kallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana
piti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia,
jonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka
omistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden,
että jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen
myyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.
Hyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin
ankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo
ratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan
päästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja
tästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä
onnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.
Tuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat
keräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen
oli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin
ylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo
hänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen
omaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden,
seuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle
Moskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun.
Hän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut
ensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien
luku tulee olemaan suuri.
Nyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon
ylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia
koristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä
juhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan
tiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä.
Sininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se
kerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden
seuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen
poistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja
jonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee
se hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen
rintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan
ja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan
lempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de
Maintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin
hallitsijattarena.
Kuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa
loistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava
uhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä
saada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan.
Imartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä.
Sotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan,
ja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen
ystävänsä toimesta, kuten väitetään.
Tämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun
aarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas
Ludviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus
ja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä
aarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet
hurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus
lainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle.
Heti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä
edes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää
putoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa
Lamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen
johtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin
huostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä
pimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa
selittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja
vuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja
Vilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee
varovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman
ja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se
säteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta
on pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina
neljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se
vahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka
kantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja
millä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?
Vilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään.
Tässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja
ylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen
huolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä
kauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata
voimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja
karkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa
hän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä
tehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen
timantti on vaatinut kaksi uutta uhria.
Se Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa
Lontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja
rutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan,
peläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana,
suunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä
päivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven.
Hänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän
on monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja
hän kuolee.
Nyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn
myy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle
18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin
perheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan
Franckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle
suuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se
ranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi
ja ampuu itsensä.
Piakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin,
Abdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen,
haaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa
kiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat
Konstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään,
ja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid
pakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen
vihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin
pitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti.
Laukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään
elämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan
Bosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.
* * * * *
Rue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu
yhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat.
Sanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café
de Parisin päivällissoitanto kaikuu.
Alituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin.
Muoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia
joukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä
skandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa.
Nähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia.
Pariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä
yhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.
Erittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri.
Muitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla
ihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja
väriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa
jalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole
milloinkaan ennen nähty.
Pieni amerikkalaisseurue -- yksi herra ja kaksi naista -- kulkee käsi
kädessä väkijoukon läpi. Miehellä on järkevät kasvonpiirteet ja ihan
valkea tukka. Vanhempi nainen on selvästi herran vaimo, ja nuorempi,
hienopiirteinen, ruskeasilmäinen, noin 19 vuoden ikäinen, heidän
tyttärensä.
-- Minä en pidä tästä töyttimisestä myymälänikkunojen edessä, sanoo
amerikkalainen herra. Hän on tyytymätön ja tuuppii puolestaan muita.
-- Kun Alice ensi kerran lähtee tällaiselle retkelle, on hänen parasta
palkata pari rotevata miestä avaamaan tietä.
Alice nauraa ja auttaa äitiään pääsemään eteenpäin. Pian seisovat
kaikki kolme ikkunan edessä, katsellen sinistä timanttia.
-- Ihmeellinen, huudahtaa vanhempi nainen. -- Sellainen kivi,
tuollainen verraton ihanuus!
-- Isä, huudahtaa nuori nainen, ollen aivan haltioissaan. -- Mennään
sisään ja ostetaan tuo jalokivi. Ei sellaista ole koko Amerikassa.
Tyttö on itsepintainen. Hän vetää isäänsä käsivarresta myymälän ovea
kohti. Nyt astuvat he sisään. Jalokivikauppias arvaa, että tulijat ovat
upporikkaita, ja lähettää etevimmän kauppapalvelijansa puhuttelemaan
heitä. -- Älä päästä käsistäsi noita kultalintuja, kuiskaa hän vihjaten
tämän korvaan.
Herra Mc Dean -- se on isän nimi -- pyytää saada lähemmältä tarkastella
ikkunassa olevaa sinistä timanttia.
-- Tarkottaako herra Hope-timanttia?
-- Minä tarkotan tuota suurta sinistä timanttia.
-- Se on Hope-timantti.
-- Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. -- Ai, siitä olen
kuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.
Kauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat
sitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta
useampaa alustaa vasten..
-- Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen,
katsoen nuoreen naiseen.
-- Hinta, sanoo herra Mc Dean kuivasti.
-- 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut
Ranskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.
-- Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule,
lapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään
hinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin
minulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine.
Se on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.
Nuori nainen nauraa.
-- Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista
uskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota.
Sehän on kerrassaan naurettavaa -- -- --
-- Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. --
Ajatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat
he kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole
olleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös
murhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.
-- Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli
ollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä
selässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.
Alice-neiti lykkää ulos alahuulensa, kuten pilalle kasvatettujen
nuorten naisten tapana on tehdä.
-- Minä, _minä_ haluaisin omistaa tämän jalokiven, sanoi Alice, -- eikä
sen loisto ollenkaan tunnu kammottavalta minusta.
-- Hinta on liian korkea, selittää herra Mc Dean päästäkseen, jos
mahdollista, irti koko asiasta.
-- Oi herra, sanoo kauppapalvelija puoleksi ivallisesti, -- ei ole
mikään vaikeus milloin tahansa myydä sitä siihen hintaan. Herra Morgan
-- Pierpont Morgan, te tiedätte, -- oli tunti sitten täällä. Hän lupasi
palata iltapäivällä antaakseen varman tiedon. Mutta jos herra Mc Dean
haluaa nyt tehdä päätöksensä -- -- --
Herra Mc Dean alkaa arvella. Käytännöllisenä, kuten kaikki
amerikkalaiset, ja sitäpaitsi yhtä turhamaisena saa hän heti sen
tunnelman, että hän saa aikaan suuren, hänen omille eduilleen
suosiollisen kiihotuksen, jos arvelematta ostaa jalokiven, kun
tullaan tietämään että itse rahakuningas Morgankin on pidättänyt
itselleen miettimisaikaa. Hän, Justin Mc Dean on tietysti yhtä rikas
kuin joku toinen Newyorkin raharuhtinas, mutta hänen rikkautensa on
myöhempiaikainen kuin esimerkiksi Astorien ja Vanderbiltien. Sentähden
ei hänen asemansa olekaan niin luja kuin noitten neljänsadan ryhmän.
Mutta sininen timantti voi muuttaa asian. Se tulee puheenaineeksi koko
Amerikassa. Sen historia tulee olemaan jokaisen huulilla. Samalla tulee
Mc Deanin nimi saamaan yhtä suuren tunnustuksen. Alice on oikeassa.
Olisi melkein mielettömyyttä jättää timantti ostamatta. Mutta tuo loru,
mikä liittyy sen historiaan, ei tietysti ole niin vaarallista kuin
miltä se kuulostaa.
Kun Mc Deanit poistuivat myymälästä, on sininen timantti heidän
omansa. Alice säteilee onnesta ja näkee jo hengessä olevansa
Newyorkin "sesongin" kuningatar. Hänen pieni, turhuuteen mieltynyt
päänsä tekee suuria tulevaisuussuunnitelmia ja kuvittelee kaikkea
sitä kunniaa ja mainetta, minkä sininen jalokivi hänelle tuottaa.
Hän kuvittelee kaikkia niitä ihmeellisiä kertomuksia, jotka tulevat
olemaan sanomalehdissä, ja jotka ylistävät hänen rohkeuttaan, kun
hän uskalsi ruveta sinisen timantin omistajaksi huolimatta niistä
onnettomuustiedoista, joita on liikkeellä siitä. Vielä hän ajattelee
kaunista, nuorta ruhtinasta Uffiezia, jonka tapasi Rivieralla, ja
jonka hän pian näkee Newyorkissa. Ruhtinatar Uffiezi sointuisi hyvin
kauniilta. Ja kun ruhtinas saa nyt nähdä hänet sinisen timantin
omistajana! Kun hän saa tanssia hänen kanssaan Newyorkin suurissa
kemuissa! Oi sitä iloa! Mutta jos se, mitä sinisestä timantista
kerrotaan, olisi totta, jos kuolema ja onnettomuus -- -- --
No sen asian laita saisi olla miten tahansa. Alice Mc Dean ei
kumminkaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä pahasta, mitä sininen
timantti sai aikaan.