Matkalla Englantiin.
Eräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila
"Astraea"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa
enää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä
hyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt
juuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.
Kun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten
passintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän
oli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on
mitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut
hyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää
selvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.
Tämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa.
Hänellä oli erinomaiset "paperit". Historiassa, latinan-, kreikan- ja
saksankielessä oli hänellä "kiitettävä" arvolause. Hän olisi
voinut hakea "lehtorinpaikkaa" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän
piti ihmisarvoa alentavana "todistusten" perusteella hakea paikkaa.
Sentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen
"todistus" tule kysymykseen.
Maihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää
tupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista
Englannissa.
Laurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä
siellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten
olisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.
Seuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila
erinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella,
katsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka
alkoi puhella.
-- Nyt käy navakka tuuli, joka ennustaa myrskyistä yötä, sanoi mies.
-- Siltä juuri näyttää, vastasi Laurila.
-- Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä
ankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.
-- Saanko kysyä, mihin matkustatte, kysyi Laurila.
-- Amerikkaan olisi aikomus, vastasi toinen.
-- Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään
tuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin
Pohjanmaalta.
-- Minun nimeni on Toivo Saarela. Olen Keski-Suomesta, sanoi toinen.
-- Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyi
Saarela.
-- Valkean Tähden linjan.
-- Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin
matkalipun sille linjalle, selitti Saarela.
-- Entä laiva, kysyi Laurila.
-- "Titanic".
-- Kas vaan! Pääsemme samaan laivaan Englannissakin.
-- Se "Titanic" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoi
Saarela.
-- Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu
kaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä
ja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit,
voimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.
-- Vai niin. Lieneekö siellä suomalainen saunakin, kysyi Saarela.
-- Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. -- Meikäläisten tarpeista ei
rikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan.
Mutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet
Amerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan
suomalaisia saunoja.
-- Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan.
Hän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana
suomalainen savusauna.
Nuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä,
jotka ihmettelevät laivan nimeä.
-- Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset
nimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat
laivojen nimet suomalaisia.
-- Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. Tämä
Etelä-Suomi on niin ruotsalaista.
-- Onko "Astraea" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy
kolmas tyttö.
-- Kyllä kai, mutta en minä tiedä, mitä se merkitsee, vastaa toinen.
-- Saanko vähän auttaa neitiä, sanoo Laurila kumartaen.
Tyttö punastuu vähän ja sanoo ujosti:
-- Kyllä, jos herra tahtoo olla hyvä.
-- Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. -- Numero
1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena
laskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt.
Kumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle
nimen?
-- Minusta tähtisikermä Neitsyttä, sanoo yksi tytöistä.
-- Minusta oikeudenjumalatarta, väittää toinen.
-- No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on
naisellinen nimi, selittää kolmas.
Naiset kiittävät selityksestä ja poistuvat.
Toivo Saarela nojaa laivan kaidepuuhun, katsoo mereen ja hyräilee:
"Mors ipsa beatior inde est,
Quod per cruciamina leti
Via panditur ardua justis,
Et ad astra dororibus itur."
-- Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti
tutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.
-- Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittää
Saarela.
-- Siinä tapauksessa tiedätte, mistä kreikkalaisesta sanasta nimi
johtuu.
-- Se johtuu "asteer"-sanasta, joka merkitsee tähti.
-- Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa
suomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun
korvissani tällä matkalla?
-- Kuinka niin?
-- Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte
latinaa.
-- Olenhan tuota lukenut kieliä.
-- Saanko kysyä, kuinka pitkälle olette mennyt opin tiellä virallisesti.
-- Olen maisteri.
-- No terve! Samoin olen minä.
-- Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu
samalla naisenääni miesten selän takaa.
Kysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi
merkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään
laivankannelle.
-- Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo
latinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.
-- Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: "Itse kuolema
on sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu
hurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti."
-- Hyvänen aika, huudahtaa neiti. -- Miksi tämä herra sellaisia
kuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän
etsimme vielä onnea maailmasta.
-- Muistui vaan mieleeni, kun "Astraea"-laivasta oli puhe, vastaa
Saarela kuivasti.
-- Istukaa tähän penkille, neiti, kehottaa Laurila.
-- Kiitoksia!
-- Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti
jotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.
-- Mitä sitten, kysyi Saarela vilkkaasti.
Laurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla
silmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.
-- En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa
kääntyen.
-- Puhukaa, huutavat Saarela ja vieras neiti ikäänkuin yhdestä suusta.
-- Kun minä lähdin kotoani -- -- -- Sanat takertuvat puhujan kurkkuun
ja hän vaikenee.
-- Mitä silloin tapahtui?
-- Eräs läheinen naistuttavani -- -- --
Taas vaikenee kertoja.
-- Mitä hän sanoi, kysyi Saarela hymyillen.
-- Hän ennusti, että "Titanic", se laiva, jossa me aiomme matkustaa
Englannista Amerikkaan -- -- --
Jälleen vaikenee Laurila.
-- Kuinka sen kävisi, kysyy neiti.
-- Se tekisi haaksirikon -- -- --
-- Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela
tutkivannäköisenä.
-- Omasta puolestani en -- -- --
-- No kenen puolesta sitten?
-- Se nainen on varmaankin tämän herran morsian, sanoo neiti nauraen.
-- Se on toinen asia, huomauttaa Laurila.
-- Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan
juuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.
-- Kuinka se olisi mahdollista? "Titanic"-laivahan on uusimman
laivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain
laivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan
voivan hukkua, vakuuttaa Saarela.
-- Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. -- Mutta luonnonvoimia
ei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.
-- Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos
hänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.
-- Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin
keväällä liikkuu niitä Atlannillakin.
-- Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen,
saada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.
-- Juuri niin.
-- Mutta minulle on kerrottu, että "Titanicia" rakennettaessa on se
mahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti
sulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se
saisikin vuodon, selittää Saarela.
-- Kyllähän minäkin olen kuullut noista varokeinoista, mutta -- -- --
-- Mikä "mutta"?
-- Onnettomuus on sittenkin mahdollinen.
-- Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu
saman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.
-- Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos "Titanic" on vihitty
tuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä
linjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle
linjalle?
-- Mitä linjaa neiti matkustaa, kysyy Laurila.
-- Cunard-linjaa.
-- Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä
linjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela
päättävästi. -- Jätetään tuo juttu sikseen.
-- No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä
keskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.
* * * * *
On iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä.
Kansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.
Laurila ja Saarela ovat taas juttusilla.
-- Kyllä kai noustaan maihin Kööpenhaminassa, sanoo Laurila toverilleen.
-- Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua
sen nähtävyyksiin.
Ollaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina
rantaanlaskemistoimissa.
-- Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä
kirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.
-- Ai, se kirkko, josta puhutaan "Matkustus maan
keskipisteeseen"-nimisessä hauskassa kirjassa.
-- Juuri se.
-- En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun
pääsemme maihin.
Laivan laskettua rantaan menevät Laurila ja Saarela maihin.
-- Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela
nauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella
ihmisellä on puukengät jalassa?
-- Mitä Amerikkaan aikova puukengillä tekee? Eivät ne siellä kuosissa
ole.
-- No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät
jalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.
-- Laskette ajattelematonta leikkiä, sanoo Laurila kuivasti.
Laiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa.
Yöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset
sanovat "hyvää yötä" toisilleen ja menevät makuulle.
Nyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat
voivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä
ankarasti.
Laurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva
vanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.
-- Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei
taida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.
-- Ei meritautiin kukaan kuole, lohduttaa Laurila.
-- Tämä on kauheata! Tahtoo ihan vääntää sisälmykset ulos.
-- Tauti lakkaa heti kun myrskykin.
-- Kyllä sitä saanee odottaa.
-- Mennään kannelle. Raittiissa ilmassa on helpompi olla.
-- En minä jaksa tulla. Kunpa vaan saisi nukutuksi!
Laurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo
raskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi
kerraksi.
Aamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela -- joka myös matkusti
toisessa luokassa -- kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi
olivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista.
Herrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.
-- Pohjanmeri on tänään vihaisella päällä, sanoi toinen.
-- Tuntuu siltä kuin se tahtoisi niellä koko laivan.
-- Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. -- Nykyajan
laivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät
vaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä
aiot matkustaa Amerikkaan?
-- Valkean Tähden linjaa.
-- Miksi sitä?
-- Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa "Titanicia", joka
lähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit
mukaan.
-- Niin, mutta minä jään Englantiin asioilleni.
-- Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi
ollenkaan poiketa Englannissa.
-- Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa.
Muuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin
"Norge"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisen
sukulaisenikin, erään sisarenpoikani.
-- Mutta harvoinhan sentään "Rockall"-karille ajetaan.
-- Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila,
keskusteluun puuttuen. -- Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden
linjan "Olympic"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.
-- Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa,
mutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne
onnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. -- Mutta saanko kysyä, mitä
linjaa herra aikoo matkustaa?
-- Valkean Tähden linjaa.
-- Ehkä "Titanicissa", niinkuin minäkin.
-- Juuri siinä.
-- Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana
laivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa
laivassa.
-- Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä
ennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti
Laurila.
-- Vaarako? "Titanic" on kaiken vaaran ulkopuolella. Se ei voi hukkua.
-- Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä
olevan ruokailuajan äänettömänä.
Kun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja
toisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia
kuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.
Kun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajat
Southamptoniin, jossa "Titanic" odotti.
Hämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä.
Yhä lujemmaksi tuli se "asiantuntijain" vakaumus, ettei valtamerikään
voisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.
Laurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan
tyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä
äärimmilleen. Ei, ei! "Titanic" ei voisi hukkua.
Laurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin
toivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva
merkitsee tavallisiin verrattuna.
* * * * *
Vielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketen
Ranskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa.
Laiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.
Kun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia,
nostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren
aaltoja.
Ilma oli kaunis ja aurinko paistoi ystävällisesti.
Laivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli
puhuttavan moniaita kieliä.
-- Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi
eräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.
-- Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä
meidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän.
Kun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti
itkeä.
-- Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen
Laurilalta.
-- Ranskaa, vastaa tämä. -- Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra
lienee hänen isänsä.
-- Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.
-- Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.