Matkustuskuume.
Kevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä
korkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän
peittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti
sijaitsi.
Harjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen
sisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa
läheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi.
Pellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki
läheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä
täällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon
ystävällisiä säteitä.
Sydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää
ennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut.
Jäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.
Tuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko
Suomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä
näkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta
ja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät,
oli taas tullut...
On ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä
valoi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön
latvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita
väriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli
siinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä
taivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva
tulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat
värit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen
ihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen
ja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta...
Eräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle
huipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti
vaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui
hänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe
suoraksi ja sanoi:
-- Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni.
Minä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana
olevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo
kauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin,
eikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani
toiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat
minua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he
tulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät
tyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani
koulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon
askareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä
lähden, ensin Amerikkaan ja sitten --. Samantekevä, mihin siellä menen,
jos en löydä onnea.
Onni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla.
Nekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta
vuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa
ja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.
Oli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän
kamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.
-- Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän
Arvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä
te oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei
ole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te
oikeastaan sovitte yhteen?
-- En ole tänään käynyt Perälässä, sanoi Onni. -- Tuolla harjulla olen
yksin istunut ja laatinut tulevaisuussuunnitelmiani.
-- Niinkö, sanoi isävanhus, nousten sängynlaidalle istumaan. -- Joko
äitivainajasi vakavat neuvot alkavat tuntua seurattavilta? Äitisi
tahtoi sinusta pappia. Samaa minäkin toivoin. Ei tämä pieni talo voi
kasvattaa tyhjäntoimittajia. Sinä olet nyt maisteri, mutta viraton
herra. Miksi et hae paikkaa? Mitä sinä odotat? Onhan sinulla hyvät
todistukset.
-- Minä olen tänä iltana tehnyt päätökseni, vastasi Onni.
-- Että rupeat papiksi, sanoi isä, nousten seisomaan. Siinä tapauksessa
olet kunnon lapsi, ja minä siunaan sinua.
-- En sellaista päätöstä ole tehnyt, vaan --
-- No minkä sitten?
-- Minä lähden Amerikkaan. Siellä on vapaus antautua mille alalle
haluaa ja koetella vähän kaikkea. Siellä saa pitää aatteelliset
vakaumuksensa eheinä, tarvitsematta olla vainonalaisena, kuten tässä
synnyinmaassani.
-- Amerikkaan! Tuo vanha virsi. Mutta ei siinä maassa
maisterintiedoilla pitkälle pääse. Etkös muista, miten Salon Tuomaan
kävi? Kouluja hänkin oli koetellut, vaikka ei kyllä maisteriksi asti
päässyt, mutta hiilikaivokseen täytyi hänen mennä. Ja minkä lopun hän
siellä sai? Kuoli kaivosräjähdyksessä. Sinnekö sinäkin haluat kuolemaan?
-- Amerikassa on monta muuta työalaa, isäkulta. Eivätkä
hiilikaivoksissakaan sentään kaikki kuole. Muuten ei kohtaloaan pakoon
pääse missään.
-- Sinulla on veljiesi suhteen ollut etu saada enemmän oppia kuin mitä
tavallisesti tulee meikäläisten osaksi. Miksi et käytä näitä kalliisti
saatuja tietojasi lähimmäistesi, kotiseutusi ja koko kansasi hyväksi?
-- Minulla on useissa asioissa omat periaatteeni, ja ne eivät sovi
yhteen yleisen mielipiteen kanssa...
-- Periaatteesi, keskeytti isä, joka nyt sai vauhtia puheeseensa,
kun taas sai kuulla toistuvan tuon usein aina ennenkin uudistuvan
"periaatteen". -- Mikä periaate se on, kun oppia ja tietoa saatua
tulee eteen toiminnan aika, niin silloin nuo "periaatteet" tekevät
mahdottomaksi käytännöllisen toiminnan? -- Maanviljelys kaipaa
tarmokkaita ja järkeviä viljelijöitä, jotka sitä järkiperäisesti
harjoittaisivat, ettemme tarvitsisi hyvinäkin vuosina ulkomailta
tuottaa suuria määriä kaikkein tarpeellisimpia ja jokapäiväisimpiä
elintarpeitamme. Ja metsänhoito! -- sekin kaipaa miehiään, jatkoi isä.
-- Ei kelpaa asiain meno silläkään alalla. Kalliit metsät tuhlataan
ajattelematta, arvelematta.
-- Olette oikeassa, myönsi Onni.
-- Kansamme on aivan rikkiraadeltuna. Laittomuus on saanut ylivallan.
Ja sitten tuo sisäinen hajaannuksemme... Olemme tosiaankin kuin lampaat
ilman paimenta.
-- Niin on ikävä kylläkin, vastasi Onni. -- Mutta onpa syytä
sepissäkin...
-- Siinäpä sitä ollaan. On syytä sysissä, jos sepissäkin, virkkoi
isä. Kansa on kaikellaisten "aatteitten" ja "periaatteitten" kautta
joutunut pois oikealta suunnaltaan. On opettajia jos jonkinlaisia. Eikä
ihme, jos turmelus leviää. Paha on helppo oppia... Mihinkä tämä kaikki
lopulta johtaa? Täytyy tosiaankin kansamme uudestaan syntyä... Ja tuon
uudestaan syntymisen tulee alkaa meidän sisimmästämme, sieltä, jota ei
kukaan näe, mutta jonka hedelmät kuitenkin ovat kaikkien nähtävinä.
Me kaipaamme ennen kaikkea ihmisten parempia tunteita ymmärtäviä ja
niitä vireille herättäviä opettajia, jotka elävällä vakaumuksellaan
todistavat opetuksensa. Siinä mielessä sinuakin on koulutettu...
-- Ikäväkseni kylläkin en vastaa toiveitanne siinä suhteessa, vastasi
Onni.
-- Vastaat tai ei, mutta en ymmärrä, minkävuoksi sinun täytyy mennä
ojan yli vettä hakemaan. Onhan Ameriikka, jos mikään, kaikenlaisen
keinottelun maa, jossa kaikkivoipa raha vallitsee räikeimmin kuin
missään muualla. Olen kyllä itse säilynyt Amerikan kuumeelta, mutta
sen sijaan olen nähnyt joukottain toisia sinne siirtyvän. Jotkut
heistä ovat onnistuneet kovilla ponnistuksilla saamaan joltisiakin
säästöjä. Toiset ovat epäonnistuneet, toiset saaneet surmansa tai
silpoutuneet kaikellaisissa onnettomuuksissa ja palanneet raajarikkoina
kotiseuduilleen. Maa täällä kotona kärsii työvoiman puutteessa. Sen
sijaan tulvii tänne ulkomaalaisia, jotka poikkeuksetta saavuttavat
taloudellista hyvinvointia, kuitenkaan sen paremmin tähän maahan ja
kansaan kiintymättä. He ovat ja pysyvät sille vieraina.
-- Siihen olemme itse suureksi osaksi syypäät, vastasi Onni. -- Olemme
vielä liian leväperäisiä niissä suhteissa.
-- Niin olemme, ikävä kylläkin, ja se seikka voi vielä koitua
turmioksemmekin, ellei siinä parannusta tapahdu. Olemme liian
taipuvaisia kaikelle ulkomaalaiselle ja he taas ovat älykkäitä
käyttämään heikkouttamme hyväksensä. "Arvaa oma tilasi, anna arvo
toisellekin" on menettänyt merkityksensä.
-- Ja mitä sinuunkin tulee -- jatkoi vanhus edelleen -- niin on oppisi
ainoastaan tietopuolista, ja siksi ajatteletkin kaikkia asioita niin
ihanteellisiksi. Mutta odotappa, kun tulet todellisuuteen. Todellisuus,
se se kuitenkin on, joka näyttää mistä mies käy.
-- Älä ole huolissasi isä, sanoi Onni. -- Ymmärrän kyllä tuon kaiken.
Mutta tuolla ulkona jonne nyt aion matkustaa, mitataan ihmisten arvoa
aivan toisella mittapuulla kuin täällä. Siellä ei panna sulkuja
kenenkään tarmolle ja toimintahalulle. Siellä saa kukin yrittää kykynsä
mukaan, sivullisten joka asiaan puuttumatta. Siellä ei kyky ja kunto
kohoa virkavuosien mukaan ainoastaan sen perusteella, että on tuon
viran kerran onnistunut saamaan jonkunlaisten suositusten ja paperien
avulla, kuten täällä, vaan sen mukaan mitä kukin todellisesti on ja
tekee...
Vanhus katsoi miettivästi ikkunaan, jonka läpi tähdet kuvastuivat
tummalla taivaalla.
-- Niin sanotaan täällä kotona, ja uskotaan myöskin liian herkästi,
sanoi hän vakavasti. -- Mutta en kummastelisi jos monikin, joka
niin ylenkatseellisesti halveksii kaikkea kotoista, tulee toisiin
ajatuksiin, kun nuo kauniit kuvittelut häipyvät olemattomiin Atlannin
tuolla puolen -- -- -- No niin. Tee tahtosi. Sinä olet jo täysi mies.
En minä sinua voi estää menemästä. Olen vaan tahtonut antaa sinulle
isällisiä neuvoja.
-- Niitä minä kyllä otan vastaan, sanoi Onni. -- Koetan seuratakin
niitä niin pitkälle kuin vakaumukseni sallii.
-- No rupea sitten papiksi Amerikassa. Siellä kuuluu olevan puute
suomalaisista papeista.
-- En minä papiksi rupea missään. Vakaumukseni ei salli minun puhuvan
sellaista, jota en sisäisesti hyväksy.
-- En minä sinulle osaa muita neuvoja antaa, huokasi isä.
-- Siinä tapauksessa minä seuraan omia neuvojani, sanoi Onni
päättävästi. -- Tiedän, että sinä, rakas isä, oman vakaumuksesi
kannalta kyllä tarkotat minun parastani, mutta enhän minä mitenkään voi
papiksi ruveta.
-- Olkoon kuinka hyvänsä. Mutta missä lienetkin, ja mitä tahansa
tehnetkin, toimi kuitenkin aina niin, ettei Jumalan kuvan ihmisessä
tarvitse hävetä alkuperäänsä. -- Rehellisyys maan perii...
Nuoren miehen sydän sykähti.
-- Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. -- Kiitos neuvostasi. En tahdo
sitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin
aina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.
Vanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon
suomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin
silmäyksin toinen toistaan.
Vanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa.
-- Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin
välilleen...
Seuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki
matkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä
Perälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.
Arvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari
vuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin
yhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin
sentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa.
Olihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun
Onni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi
herra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut
Laurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse
asiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla
paikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut
antanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:
-- Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on
Tyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle
mitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani
siinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi
mies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen
tähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja
oli meillä piikana.
Perälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle
ja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen
saattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus
antaa tunteittensa tulvehtia.
-- Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän
torpasta, -- vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti
tulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt
ainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet,
kiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa...
Onni vei kätensä Tyynen vyötäisille ja veti hänet hellästi sivulleen.
-- Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. -- Se on elämän
kulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos
vapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän
takaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.
-- Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa.
Hän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä
näyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen
hänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?
Kun ei Onni vastannut mitään, rohkaisi Tyyne itseään, jatkaen:
-- Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset
tuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon
sellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he
ainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän
onnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et
enää palaa...
Kuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä
käyden kummulle tarkastamaan.
Näkyi matkatavaroilla kuormitetut rattaat, jotka ajoivat asemalle päin.
-- Keitähän nuo lienevät, kysyi Onni.
-- Siirtolaisia, vastasi Tyyne. -- Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi
hän.
-- Juuret irtaantuvat, sanoi Onni puoliääneen.
-- Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella
puolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He
matkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä
koti-ikävästä. -- Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko
se taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on
kaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista
valtiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän
epävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi,
sen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi
johtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen,
eikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja
rikkirepimiseen...
-- Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat
todellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me
nurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia -- aivan niinkuin isä
sanoi, päätti hän.
Tyyne kuunteli tarkkaavana Onnin pitkää puhetta.
-- Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. -- Mutta minä en ymmärrä
heitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä,
missä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot
muodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä
pelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme
kyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka
siellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei
kukaan...
-- Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain
luotansa torjuen -- tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on?
Pelkään puhua niistä sinulle...
-- Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. --
Meidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.
-- Minä pelkään -- -- -- Tyyne pyrähti valtaavaan itkuun.
-- Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen
olkapäälle.
-- Että -- sinä -- et -- enää -- palaa -- siltä -- matkalta.
-- Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. -- Miksi kohtalo
olisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.
-- Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi
mies täälläkin.
-- En voi, kun kerran olen päättänyt lähteä.
-- Voi, voi, rakkaani. -- Minun sieluni silmien edessä on niin synkkä
näytelmä! Soisin, että se olisi paljasta harhaa, mutta sittenkin uskon
sen todeksi, kun se tulee yhä selvemmäksi.
-- Mikä se näytelmä on, rakkaani?
-- En tahdo uskaltaa sitä sanoa.
-- Sano vaan.
-- Näen suuren laivan --
-- Näetkö sen jo?
-- Näen.
-- No sitten kai näet sen nimenkin.
-- En näe. Laiva on jäitten ympäröimänä. Sillä vallitsee kauhea
sekasorto. Sinä seisot kannella käsiäsi väännellen. Oi, rakas Onni, älä
mene. -- Siirrä matkasi edes tuonnemmaksi.
-- Mistä syystä?
-- Minä pelkään -- voi, voi -- minä näen, että se laiva hukkuu -- -- --
-- Joutavia, armaani! Tiedätkö, missä laivassa aion matkustaa?
-- En, mutta minä tiedän -- -- voi, voi -- -- minä tiedän, että se
hukkuu! Älä matkusta siinä laivassa!
-- Sinä näyt olevan hermosairas, rakkaani. Vanhan äitisi tautivuoteen
ääressä niin monta yötä valvottuasi olet kovasti hermostunut.
-- Ehkä olen, mutta minä aavistan kauheata onnettomuutta.
-- Aavistuksesi ei voi käydä toteen, kun saat tietää, että laiva, jossa
aion matkustaa, on laivarakennustaidon mestariteos. Se on valmistettu
niin, ettei se voi hukkua.
-- Ei voi! Mitä puhut? Ei ihminen vielä mestaroi luonnonvoimia.
-- Ei se laiva voi hukkua. Siinä on 16 sellaista laitetta,
vedenpitävästi sulettavaa kammiota, joitten avulla se pysyy
vedenpinnalla vaikka laiva esimerkiksi yhteentörmäyksessä saisi
vuodonkin.
-- Niinkö? Sinä koetat lohduttaa minua, mutta sittenkin aavistan
pahinta.
-- Ei aavistuksesi johdu muusta kuin tilapäisestä hermojärkytyksestä.
Laivan nimi on "Titanic". Se lähtee vasta ensimäiselle matkalleen. Se
ei voi hukkua. Asiantuntijat vakuuttavat niin.
-- Vai "Titanic"! Se on omituinen nimi.
-- Nimi ei mitään merkitse. Päinvastoin tietää tuo nimi hyvää. Titanit
olivat vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa mahtavia jumalia,
Uranuksen ja Geen, se on taivaan ja maan lapsia, jotka uskalsivat
taistella itse Jupiteriakin vastaan.
-- Sinä, rakas Onni, olet niin viisas. Kaikki sinä tiedät ja osaat
selittää. Mutta sano minulle vielä, kuinka siinä taistelussa kävi.
Voittivatko ne Titanit Jupiterin vai voittiko Jupiter heidät?
Onni Laurila puri huuleensa eikä saanut sanaa suustaan. Mitä hän nyt
vastaisi? Ei hän olisi odottanut tuota kysymystä Tyyneltä.
-- Sano, jos tiedät, kuinka tuossa taistelussa kävi?
-- Tiedät, toisti Onni. -- Miksi en sitä tietäisi, armaani. Mutta
jos sanon, mitä siinä suhteessa tiedän, niin sinä saat vaan tukea
heikkohermoisuuden aiheuttamalle pelollesi.
-- Ja mitä sinä tiedät tuosta taistelusta, josta äsken mainitsit? Sano,
rakas Onnini!
-- No olkoon menneeksi! Jupiter voitti titanit ja heitti heidät
Tartarokseen.
-- Mikä se Tartaros sitten oli, kysyi Tyyne hätäisesti. Arvattavasti
jokin kauhunpaikka.
-- Se oli manala.
-- Tässä tapauksessa se on merenpohja, voihkasi Tyyne.
-- Älä, rakkaani, salli kiihottuneen mielikuvituksesi vaivata itseäsi,
sanoi Onni, painaen Tyyneä rintaansa vasten ja suudellen häntä.
-- Mutta tuon laivan nimikin todistaa onnettomuutta. Sanoit vastikään,
että Jupiter voitti titanit ja heitti heidät Tartarokseen, joka on sama
kuin manala.
-- Mutta eihän nimi mitään merkitse, rakkaani.
-- Kyllä se joskus merkitsee. Nythän aikoo tuo uusi laiva lähteä
ensimäiselle matkalleen.
-- Niin. Mitä sitten?
-- On uhmailua, että sitä vakuutetaan uppoamattomaksi. Se on
samallaista uhmailua kuin tuo titanien taistelu ylijumalaa Jupiteria
vastaan.
-- Mutta rakas Tyyne! Onhan meillä ennestäänkin laiva, joka kantaa
melkein samaa nimeä, eikä sille ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.
-- Mikä laiva?
-- "Titania". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.
Eihän nimi mitään merkitse.
Tyyne näytti miettivän.
-- Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. -- Tällä tiedonannollasi sinä
poistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä
ennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi
perinnyt äitini luulevaisuutta. --
-- Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. -- Titania on jo vanha
laiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.
Onni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo
näkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat,
lähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.
-- Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi Onni
Tyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.
-- Tietysti sinä tulet, vastasi Tyyne ja katosi pensasten taakse.
* * * * *
Viikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi
tapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt
Perälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän
tavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo
aamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni
seuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän
lähtisi matkalle vasta iltapäivällä.
Metsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas
vilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin
edellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin
pääsee syvä huokaus.
Nuoret istuutuvat tien vieressä olevalle kivelle.
-- Kuinka kauan aiot viipyä Amerikassa, rakas Onni, kysyy Tyyne.
Onni nostaa hänet polvelleen vastaukseksi.
-- Tämä menettelysi merkitsee, että palaat pian, sanoo Tyyne.
-- Niin, ja otan sinut omakseni, täydentää Onni, painaen suudelman
Tyynen rusottaville huulille. He istuvat selin sinnepäin, jossa
Laurilan talo on.
-- Kas vaan, kuuluu samassa naurava naisenääni heidän takanaan. Nuoret
sävähtävät ja irtautuvat toistensa syleilystä.
Laurilan Ilmi ja Perälän Arvo seisovat heidän vieressään hymyillen.
-- Kauanpa viivyit, sanoo Onni Arvolle. -- Olin pahoillani, kun en
tavannut sinua kotona ja aioinkin tulla huomenna sinulle jäähyväisiä
sanomaan. Mutta nytpä sanon ne tässä. Kun minä nyt joksikin ajaksi
poistun kotoani ja koko Suomesta, on parasta että me nuoret puhumme
suumme puhtaaksi täällä metsän yksinäisyydessä.
-- Samaa minäkin toivon, sanoi Perälän Arvo hymyillen.
Onni huomasi, kuinka hänen Ilmi-sisarensa punastui.
-- Ei meillä ole mitään syytä salata toisiltamme hellyyssuhteitamme.
Minä rakastan Perälän Tyyneä ja aion läheisessä tulevaisuudessa ottaa
hänet vaimokseni.
Tyyne punastui ja painoi päänsä alas.
-- Se onkin oikein sanottu! Niin rehellinen nuorukainen tekee, huudahti
Perälän Arvo.
-- Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni.
Jäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme.
Minä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmi
toisillenne. Vai kuinka?
Arvon silmäkulmassa kiilsi kyynel ja hän sanoi:
-- Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon
tytär, mutta minä --
-- Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. -- Emme ole niitä vanhan kansan
ihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen.
Mitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä.
Kaikki me olemme yhtä hyviä.
-- Se on oikein sanottu, säestivät kaikki kolme.
-- Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi
Onni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi
esimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.
-- Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi
Onni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne
vietämme sitten kun palaan Amerikasta.
Vielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät
kumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja
Ilmi Laurilaan.
-- Olkoon matkasi onnellinen ja palaos pian, huusivat Arvo ja Tyyne
Onnille.
* * * * *
Juna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan
vierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha
valkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila,
jonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui
metsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen
ja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten
vahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki
olevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan
myllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille
urille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan,
vaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan
nukuttavasti.
Hän painautui istumaan junapenkille ja mietti. -- Minkävuoksi hän
oikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien
lumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä
olevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä
ei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen,
kerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja
hyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan
mitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin
saisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat
hänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten
useimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta,
laajennetulta näkökannalta...
Juna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi
maisemineen.
Onni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä
tapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput
napinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan "Internationaalia".
-- Hei vaan, nyt sitä mennään Amerikkaan, huusivat he yhdestä suusta.
-- Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole
veroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.
-- Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta,
joka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan
näytteen:
"Piru se lyhyen opetti läksyn
Ja pappi sen pian oppi.
Kun ihminen syntyi tai kuoli,
Niin pappi siitä maksun otti.
Pappi se kirkossa paukutti
Ja akat ne oikein itki.
Vaan papin pussista pohja on pois:
Piru sen kutkutti rikki."
-- Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva,
teräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt
koetuksen. -- Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy
laatuun.
-- Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! -- huusi muuan nuorukaisista.
-- Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole
kuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?
-- Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen
puhuja, antamatta nolata itseään. -- Mutta tultuanne Valtoihin saatte
kyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään
helposti käsiksi päästä...
-- Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila
itsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä
tapaisi paikkakuntalaisia.
-- Päivää! Minnekä matkataan! -- kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun
mäkitupalaisen perheineen. -- Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin,
10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli
hänen ensimäinen junamatkansa.
-- Amerikkaanhan tuota ollaan matkalla, vastasi mies.
-- Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun
kaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.
-- Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. -- He saavat tulla
myöhemmin.
-- Eikö tunnu raskaalta matkustaa heidän luotaan niin pitkälle?
-- Onhan se vähän niin. Mutta kun rahat eivät riita kaikille...
Onni Laurila huokasi syvään tullessaan takaisin omaan vaunuunsa.
-- Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen
pakottamina, virkkoi hän itsekseen.
Juna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana
päivänä saapui hän Helsinkiin.
Ennen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen Tyyne
Perälälle.