Satoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan
kirjalle -- vaikkakin se alussa kyllä tapahtui "pitkää tavia
klonkkaamalla" -- sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan
tuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon
ja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien
uskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden
kansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa,
nousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon
tunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, "kahden herran
palvelijana". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu
jumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta
kuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja
kumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja
pyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen
seuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin
pyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä
riippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä
ei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä
kirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut
kokemaan.
Tällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa
vanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin
tilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan
yönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta:
"Tähän mie nyt asetun.
Saanko rauhallista yösijaa?"
Ja hakattuaan nuotiopuun hän puheli sille:
"Puu puhas, Jumalan luoma,
älä piuku, äläkä pauku,
lehä kuin leppä,
hoha kuin honka,
ole suloinen tultuani,
niinkuin myös lähettyäni!"
Sen jälkeen ukko iski ja sytytti tulen sanoen:
"Jeesus siunakhon valkiaistani!"
Ja makuulle mennessään metsänkävijä pyyteli:
"Maahiainen, maanalainen,
maata pyyän maatakseni,
ajakseni, en iäkseni,
Jeesuksen nimen kautta!
Herra siunakhon maata,
ja maahiaisen vuuetta!"
Kun erämies näin uskoi itsensä taivaanherran ja maanherran haltuun, sai
hän nukkua rauhassa. Eivät häntä häirinneet kiveliöiden lukemattomat
öiset kummitukset. Erämaiden entisten kiertolaisten, vanhojen
lapinäijien hengetkin, jotka toisinaan pororaitoineen helisten ja
paukkuen laskettelivat halki korpien, ohjasivat silloin kulkunsa
ohitse.
Mutta jos ylpeillen heittäytyi levolle erämaan öiseen syliin, saattoi
käydä niinkuin Turtolan Lankojärvellä Saaren Salkko-äijälle, joka kyllä
tiesi, mutta oli niin ylpeä, ettei välittänyt, vaan aikoi väkisin
viettää yönsä Repovaaran kiveliössä. Yöllä ajoi maanisäntä kovalla
remulla nuotiolle ja oli äijän tappaa.
Vanhaan niittysaunaan yöpyessään kulkija siunasi jumalansanalla
saunanhaltian ja itsensä sekä sanoi:
"Niittytupani haltia, mettänkuningas,
anna minun tässä levätä!
Sinä niittytupani haltia,
en minä sinulle mithän vahinkoa tehe."
Jumalansanalla ja isiensanalla pystytettiin kotikin, tämänilmainen
aherruspaikka ja leposija. Heti kun uuni, kotoisen lämmön antaja, oli
saatu valmiiksi, sytytettiin siihen tuli. Kolmella kiehisellä piti
ensimmäinen tuli virittää, sanoen:
"Anna maata, maan haltia,
pyhä Pelthen isä,
pellettä levätäkseni,
iäkseni ja ajakseni!
Jeesus siunakhon valkiaisen!"
Silloin sai hyvän ja levollisen kotosijan, jossa unikin oli aina
rauhallinen sekä haltia suopeamielinen.
Mutta hyvä koti oli edelleenkin oikein hoidettava, että siinä hyvä
haltia voisi viihtyä ja asunto pysyisi rauhallisena. Niinpä kotituli
oli aina siunattava. Harras Sieppijärven muori sanoi joka kerta
virittäessään valkean:
"Jeesu siunakhon valkiaistani
ja niitä kipeniä,
jokk' on katolle menhet,
ettei minun huonhelleni
mitään vahinkoa tulis!"
Ja Ylitornion Kuivakankaan vanha emäntä siunasi tulensa:
"Jeesus siunakhon!
Pysy pesässä, äläkä mene ulos
sopimattomalla tavalla!"
Ovesta saattoivat kaikenlaiset pahat astua huoneeseen rikkomaan kodin
rauhaa. Sentähden oli se joka ilta sulettava siunaten.
Kuivakankaan emäntä veti kädellään oveen ristin ja sanoi:
"Jeesus siunakhon minun oveni!"
Sieppijärven muori jättäessään kotinsa yksin sanoi ovea sulkiessaan:
"Herra siunakhon minua
ja minun oveani!"
Ja taas kotiin palattuaan, ovea avatessaan muori siunasi:
"Jeesus siunakhon minua
ja minun huonettani!"
Akkunoistakin voivat ainakin kateensilmät katsahtaa huoneeseen ja
tuottaa jotakin onnettomuutta. Mutta paha ei päässyt niistäkään
tulemaan, jos iltaisin ne siunasi:
"Herra siunakhon minua
ja minun klasiani,
ettei mithän paha
minun klashini ilmesty!"
Näin teki aina Sieppijärven "äitimuori" ja samoin Turtolan Pellon vanha
emäntäkin. Mutta vielä nukkumaan mentäessä oli siunattava makuusijakin.
Kuivakankaan ja Pellon muorit vetivät ristin vuoteeseen sanoen:
"Jeesus siunakhon minun vuotheni,
ettei pääse paholaiset
eikä pahansuovat!"
Ja nukkumaan ruvetessaan Karungin Kukkolan vanha Kreeta-Kaisa rukoili:
"Jeesus tule illalla
maata panettamhan,
aamusilla ylös herättämhän!
Jeesus seiso seinillä,
ole oven vartijana,
ettei vahingon enkelit
milthän kantilta sisälle pääsis!"
Vieläpä eukko muisti:
"Pyhä Henki pyssyni,
Maria miekkani,
pyhä risti rinnalleni,
pyhä risti pääni päälle,
katheita kaataan,
vastuksia voittaan!
Pyhimmäisiä ristin,
amen nukkumhan,
levolle laskemhan.
Ota tykös taivhashen,
sillä sinun on valtakunta,
voima ja kunnia iankaikkisesti!"
Lapsetkin siunasi emäntä yön lepoon. Sieppijärven äiti kiersi
vasemmalla nimettömällään vuoteen ja veti siihen ristin, sanoen:
"Herra siunakhon sinua
ja sinun vuojettasi!
Riisu kengät ja vaatteesi
ja mene niin alasti sänkhyn,
tiijä, saat autuuven hamhen,
koska taivhan kunnialla puetethan!"
Näin siunatussa huoneessa sai jokainen rauhallisen ja hyvän yön sekä
levollisen unen. Mutta jos siunaukset jäivät tekemättä, voitiin rauha
helposti rikkoa. Pellonkylän Tornakan muorikin kerran unohti siunata
ovensa, ja heti yöllä tuli käärme killistelemään porstuan oven raosta.
Se oli suutarin akka, jolla oli niin suuri viha, että hän saattoi
kirota ja tulla käärmeen haamussa kristittyä naapuriaan pelottelemaan.
Tornakan muorin täytyi lähteä keskellä yötä sotimaan vihollista
vastaan. Oven raosta hän sitä sylkäisi vihaisesti manaten: "Mene
keinoosti!" Ja vielä seuraavana päivänä muori vakuutti asentopaikkansa
käärmettä vastaan kiertäen rautakangella koko mökkivainionsa. Sillä
käärme, vaikka sen haamussa olisi ihmisen vihakin, ei pääse raatelemaan
raudan, eikä raudanjäljenkään ylitse.
Vain pahansuopa naapuri kyllä näin käärmeenä yritti yöllä luikerrella
huoneeseen, mutta oikea kristitty tavallisesti kulki päivällä ja
toivotti pirttiin tullessaan:
"Jeesus tänne!"
Tämä kelpasi talonväellekin, joka hyvillään vastasi:
"Jeesus hyvä!"
Samoin kuin tuli oli vesikin siunattava. Järvelle aikoessaan lausui
Muonion vanha Liikavainion ukko:
"Jeesus siunakhon!
Susi matkan leikakhon,
karhu kuorman kantakhon!"
Ei koskaan saanut kerskuen lähteä vesille eikä siellä ilkkuen
vihellellä, jos tahtoi välttyä onnettomuuksilta. Olivat näet kerrankin
Muonion miehet koskea laskiessaan kerskuneet:
"Jos ei mennä päällisin puolin,
niin menhän alaisin puolin!"
Ja "alaisin puolin" olivat menneetkin: vene oli kaatunut ja kaikki
miehet hukkuneet.
Maatakin oli kohdeltava pyhänä, eikä suinkaan "mithän ilvettä piettävä
sen kanssa". Siunaten aloitti kylväjä peltonsa siementämisen,
samoin leikkuumieskin viljankorsien katkaisemisen. Kun "maa", maan
tuottama paha rohdunnainen, tarttui ihoon, paineli kolarilainen
"maanpyörryttäjä" sitä maalla sanoen:
"Maa kulta, älä vihaa lastas,
ennenkö tulee sinun valtakunthas!"
Muoniolainen sanoi:
"Maa, Jeesuksen luoma äiti,
älä turmele lastas,
ennenkö omakses saat!"
Ja Kieringin Eeva Kortti pyyteli:
"Maa kulta, se on meijän äitimme,
älä vihaa lastas!
Maasta met olemme.
Jeesus Ristus viimeisenä päivänä
meijät ylös nostakhon!"
Ukkonen oli pelottava Herran voima, joka nousi jängästä ja taas iski
alas pehmeään maahan. Sen lähestyessä vanhakansa kehoitteli:
"Ruottista kun tulet,
sinä paksun piimän särpäjä,
koska perseesi niin ropisee,
vie vetes Venäjälle,
Karjalalle kuljettele,
siellä vettä enämpi tarvithan,
jossa lapset kahthen kerthan kastethan!"
Mutta kun ukkonen kävi lähelle ja rupesi kovin ankarasti jylmäämään ja
leimauttelemaan nuoliansa, piirrettiin risti joka seinään ja
siunattiin:
"O, Jeesus rakas,
siunaa ja varjele meitä siipeis alle!"
Silloin ei Herran voima satuttanut ihmistä. Mutta mustalle koiralle
sekä teräaseelle se oli kova ja äkäinen. Siksi koira ukkosen paukatessa
aina juoksikin piiloon, mutta ihminen, jolla oli järki, ei saanut
Jumalan käden alta piiloutua puun alle eikä huoneeseenkaan. Jos meni
sateelta suojaan puun alle, piti piirtää puuhun risti.
Siunaten hoiteli emäntä navettaansa ja navettakuntaakin. Kuivakankaan
muori risti joka ilta navetanoven sanoen:
"Jeesus siunakhon navetan ja lehmärukat!
Maatkaa levossa ja rauhassa!"
Karjan laskeminen keväällä toimitettiin siunaten ja joskus virttäkin
veisaten. Puljun ämmi Kittilän Tepastojoella teki monet vanhat
temput, käyttäen eläväähopeaa, turpeita, rautakankea ja lopuksi antoi
lehmänkellosta suoloja joka elukalle sanoen:
"Seuraa kelloa,
niinkuin Neitsyt Maria on Jeesusta seurannut!"
Kademielisen katsannon poisti muoniolaisemäntä karjastaan sanoen:
"Jeesus siunakhon!
Noki noijan sieraimhin,
karsta kathen silmhän!"
"Vanhassa maailmassa tämä oli niin tarkka asia, sillä kathensilmä
voipi viijä onnen karjasta." Kateiden ja "kaikkien pirujen, joita
lentää niinkuin sääskiä ilmassa", vaikutuksesta tapahtui paljon pahaa
karjallekin. Yksinpä lehmän potkiminenkin lypsettäessä oli jonkun
kademielen aiheuttama. Siksi pitikin sanoa lypsäessään:
"Jeesus siunaa lehmäkultasta!"
Vieläpä laulaa:
"Leku, leku, lehmäni,
kultani, lahjani,
maitoa antaa touhottelee,
touhosiansa kuunteleepi,
vanhoiksi lehmiksi seisoskelee."
Mutta jos lypsäjä räiski ja kiroili, vei "para" osansa lehmän antamasta
maidosta. Lehmän "lettyminenkin", joka oli samanlainen kuin "kohtaus"
ihmisellä, sai alkunsa pahoista. Kurtin Eeva, "jolla oli julma
luonnonlaatu", kiersi lettyneen lehmän kolme kertaa puukolla, sanoen:
"Minä kiellän kolmella vierhalla miehellä:
Isällä, Pojalla ja pyhällä Hengellä!"
Kateiden toimesta tuli "kortto" emännän kirnuunkin, niin ettei siinä
tahtonut voita syntyä. Ylimuoniossakin oli emännän kirnu niin kovissa
kortoissa, ettei tullut voille, vaikka kolme vuorokautta tehtiin työtä,
välillä kirnu pestiinkin ja käytettiin tunkiolla korvasta pystyssä.
Mutta selkeni kirnuus, kun Mattilan Karoliina tipautti siihen neljä
suolakirppua, sanoen joka kirpulle:
"Kortto pois
ja Jumalan siunaus ruoaksi!"
Siunaten vei vanhakansa viljansa aittaan, samalla kieltäen hiiriä
pilaamasta leivänaineksia, siunaten valmisti leipänsä ja siunaten sen
nauttikin. Ruoalle ruvettaessa siunattiin ja ruoalta päästyä kädet
ristiin asetettuina sanottiin:
"Jeesus ole kiitetty
ruoan ja ravinnon eestä!
Jeesus antakhon vastakin
ruokaa ja ravintoa!"
Pieni lapsukainenkin otettiin jumalansanoilla tämän maailman
matkamieheksi. Kurulan muori Kittilässä mennessään "pirttivaimoksi"
tervehti aina:
"Jeesus tänne,
Neitsyt Maria kolmanneksi!"